Olen kirjoittanut Remusta, pienestä partasuusta joka varkain vei sydämeni lähtiessään. Sen myötä olen kirjoittanut Elnasta, jolle partasuun sairastelu ja lähtö oli melkein liikaa.

Mutta en ole kirjoittanut vähään aikaan Intosta, koirasta, joka on ollut kaikista maailman huonoista päivistä huolimatta aina oma, kultainen itsensä. Meidän oma sirkuskarhu.

Vuodet ovat vierineet uskomatonta tahtia. Tuntuu, kuin minä ja Into olisimme hypänneet jonkinlaisen aikaportaalin läpi nykyhetkeen. On onni, että valokuvasin Inton pentuaikaa paljon ja innokkaasti.

Vaikka ongelmat Nikin kanssa jollain tasolla varjostivatkin yhteiselomme alkutaipaletta, ensimmäinen yhteinen kesämme oli lähes täydellinen. Olin fiksu ja onnekas hankkiessani koiran viimeisenä vuonna asuessani vielä lapsuudenkodissani. Meillä oli käytössämme suuri, aidattu piha. Pihatien päädystä pujahdimme metsään ja pienen matkan päässä seikkailijoita odotti pellot ja hiljaiset peltotiet.

Työskentelin kassatyöntekijänä Siwassa, mutta kaikki muu aika oli pyhitetty eläimille. En ollut buukannut kalenteriani tupaten täyteen, vaan ajoin suoraan Siwan iltavuorosta kello kymmenen jälkeen treenikentälle, jossa hujahti äkkiä kokonainen kesäilta. Toisinaan vietimme aikaa uimarannalla, jonka auringonlaskut ja huutavat lokit ovat painuneet mieleeni onnellisina muistoina.

Koirat olivat aina prioriteettilistassani ensimmäisenä. Inton pentuaikana panostin sen koulutukseen täydellä teholla, sillä halusin välttää niitä virheitä, joita koin tehneeni Nikin kanssa. Niki ja erilaiset seminaarit, kurssit ja koulutukset olivat valmistaneet minua hyvin Inton tuloon, vaikka en tietenkään osannut ottaa kaikkea huomioon, kun uusi, erilainen pentu tuli taloon.

Intoa on hankala kuvailla. Vaikka vuodet ovat eittämättä tehneet rakkaastani tasaisen, varman ja kultaisen ystävän, voin samaan hengen vetoon tokaista, että Into on kaikkea muuta kuin tasainen. Voin kuvailla sitä varmaksi vain siksi, että tunnen sen – ja se tuntee minut. Kultainen se on – eikä sitä muuta mikään. Ei edes se, että toisinaan se ei ole suloinen sirkuskarhu, vaan ihan hirveä paviaani.

Voin aina luottaa Intoon. Tajusin sen oikeastaan vasta tänä vuonna, kun yhtäkkiä aina toiminut laumamme oli kaaoksessa. Kun huomasin yllättäen, ettei koiran omistaminen olekaan aina kivaa ja helppoa. Vaikka Niki opetti, ettei mikään tule ilmaiseksi, ei välttämättä edes kovan työnkään tuloksena, sellaisen unohtaa nopeasti, kun asiat vaan soljuvat eteenpäin omalla painollaan. Vuosia.

Kun Remu sairasti ja Elna käyttäytyi omituisesti, Into oli oma itsensä. Se makoili keittiön pöydän alla kun söin aamupalaa, etsi ja kantoi minulle pipon ja sormikkaat kun lähdimme lenkille, odotti kiltisti kotona kun olin töissä ja kun tulin pitkän päivän jälkeen niin väsyneenä kotiin, etten enää jaksanut liikkua, se makasi sohvan edessä lattialla aivan lähelläni. Nytkin se makaa puolittain sen puisen penkin alla, jolla tälläkin hetkellä istun ja kirjoittelen.

Se on uskomattoman hieno koira. Puolitoista viikkoa sitten sunnuntaina olin sen ja Elnan kanssa nauttimassa sunnuntaiaamupäivästä haahuillen pelloilla – tapani mukaan koirat olivat irti. Yhtäkkiä metsän reunasta meitä kohti laukkasi irtokoira. Into ja Elna jähmettyivät aloilleen ja minä otin askeleen kohti irtokoiraa, joka kääntyi kannoillaan ja juoksi sinne, mistä oli tullutkin.

Minä ja Elna jatkoimme matkaamme sinne, minne olimmekin menossa. Into jäi katsomaan mietteliäänä irtokoiran perään. Se ei näyttänyt siltä, että se olisi aikeissa lähteä vieraan koiran perään, vaan siltä, että se halusi varmistaa selustamme. Ei sillä, että se olisi koskaan käyttäytynyt aggressiivisesti toisia koiria kohtaan.

Kehoitin sitä hiukan painokkaammin tulemaan mukaani, ja se vilkaisi minuun ja seurasi sitten perässäni sinne, minne olimme menossa. Into vaatii käskyt, ei pyyntöjä. Sen täytyy tietää, ei tuntea. Ja minä olen sellainen, että useimmiten haluan vain tuntea, enkä tietää, ja aina silloin me emme sovi yhteen. Yleensä sellaiset tilanteet koostuvat äänistä, kuten piippaamisesta, kiljumisesta tai jopa järkyttävästä teurastushuudosta.

Löyhemmällä kurilla Into on äkkiä uppiniskainen ja käskyjä kyseenalaistava koira. Vaikka se onkin surusilmäinen, pehmeä nallekarhu, esimerkiksi lenkeillä tapahtuvat ohitukset ovat täyttä tuskaa, jos kotona yhdessä vietetty aika on ollut huoletonta rapsuttelua ja koiran pyyntöihin perustuvia lelujen vetoleikkejä. Siksi minun on täytynyt opetella vastustamaan maailman surullisimpia silmiä, maailman suloisinta muffinssinokkaa ja maailman halittavimpaa pehmeää taljaa.

Into on henkilökohtainen peruskallioni, joka ei säikähdä huonojakaan päiviä. Ei, vaikka ne tuntuisivat kestävän loputtomiin.

Miten tällainen koira sitten koulutetaan? Minkä kirjan lukemisesta on hyötyä ja missä seminaarissa kannattaisi käydä?

Minä suosittelen aikaa. Kun vuodet kuluvat, koirakko, tiimi tai lauma – miksi sitä sitten haluatkin kutsua, hitsautuu yhteen. Vaan yhdessä elämällä voi oppia yhdessä, ja toisistaan.

Kesäillat uimarannalla. Uudet ystävät. Epäonnistuneet treffit koirankarvoja ja koiranpentuja kammoksuvan poikaystäväehdokkaan kanssa. Kahdestaan taitettu matka Jämsään. Koirauinnin SM-kisat. Metsään eksyminen. Muutto maalta kaupunkiin.  Uudet harrastukset, onnistumiset ja epäonnistumiset. Lauman jäsenen kuolema. Koiranpennun kasvatus. Kaikki hyvät ja huonot hetket, arki, elämä.

Niin syntyy kultaisia noutajia, kultaisia koiria ja kultaisia elämänkumppaneita, jotka toisinaan tekevät matkasta kevyen, toisinaan hieman raskaamman, mutta joka tapauksessa niin kultaisen, että et enää koskaan voi kuvitella elämää ilman koiraa.