Tilanteiden puiminen kirjoittamalla ei ole maistunut. Kun pitkän päivän päätteeksi istun tietokoneelle, en halua kerrata, kuinka olen koko viikon singonnut töiden jälkeen vastaamaan jokaisen koirani hyvin yksilöllisistä liikunnan tarpeista vaihdellen koiria lennosta ja tarjoten jokaiselle sitä, mitä kyseisen yksilön kroppa parhammillaan kaipaa, tai mitä kuvittelen sen kaipaavan.

Oikeastaan päiväni ovat nykyisin niin pitkiä, että päivän päätteeksi en istahda
hetkeksi tietokoneen ääreen, vaan menen nukkumaan kerätäkseni voimia seuraavaan päivään.

En enää lenkkeile kavereideni kanssa tai unohdu metsään. Aikaa ei ole hukattavaksi: valoisaa riittää vielä juuri ja juuri Olmin jumppaamiseen läheisellä hakkuualueella heti töiden jälkeen, sitten vien Inton tasaiselle, mutta riittävän pitkälle peruslenkille Elnan kanssa ja lopulta otan pyörän alleni ja lähden paimeneni kanssa päästelemään höyryjä. Se on tehokas ja ilmainen harrastus tässä elämäntilanteessa, kun aikaa tai rahaa ei ole hukattavaksi, mutta jotain on tehtävä. Saan aktiiviseen elämään tottuneen koiran liikutettua, ja pyöräily pururadalla ylläpitää hyvin sen lihaksistoa, sekä meidän molempien mielenterveyttä.

Kukaan ei osaa sanoa, onko seuraavat kymmenen vuotta Olmin kanssa helpompia, jos nyt panostan sen kuntouttamiseen täydellä teholla.

Joka tapauksessa haluan uskoa, että näin on, ja teen kotiläksyni tunnollisesti. Käytän pennun kuntouttamiseen kaikki mahdolliset resurssit.

Arjesta on tullut melkoista suoritusta. Se on ollut sitä aina, kun olen
tasapainoitellut usean työn ja tavoitteellisten vapaa-ajan harrastusten kanssa.
Keväällä aloin huomaamaan itsestäni väsymyksen merkkejä, ja lopetin rakkaan
tanssiharrastukseni, iltatyöt sisustusliikkeessä ja kaiken, joka kuormitti enemmän kuin antoi. Annoin armon aikaa koiranpennun saapumiseen saakka ja päätin, että sitten kun Olmi tulisi kotiin, tekisin vain yhtä työtä ja illat herättelisin pitkään uinunutta, aktiivisempaa koiraelämää myös lenkkireittiemme ulkopuolella.

Totisesti koiraelämä on nykyään aktiivisempaa kuin koskaan. Ei ehkä sillä tavalla, kuin olisin odottanut, mutta aikaa ei juurikaan jää muulle. Jokaisen koiran yksilölliset erityistarpeet pitävät minut kiireisenä, ja alitajunnassa jyskyttää koko ajan huoli siitä, voiko lauman nuorimmainen koskaan elää tavallista juoksijan elämää ja miten osaan erottaa kiputilat arjesta, kun en ole nähnyt pentua terveenä.

Osteopaatin oli määrä tarkastella Olmin kinkkistä varvastilannetta, mutta hän ei ensimmäisellä käyntikerrallamme päässyt kajoamaan ollenkaan etupään ongelmiin, sillä loppukesän lihasshokki oli aiheuttanut melkoista tuhoa koiran takapäähän.

Juuri ennen osteopaatille menoa olin alkanut kuulostelemaan lattiatasosta kuuluvaa laahausääntä, sillä Olmi ei lopulta enää kävellessään nostanut ollenkaan takajalkojaan, vaan liu’utti niitä lattialla perässään eteenpäin laahustaen.

Osteopaatti kertoi asioista, joista en aivan ymmärtänyt – ensi kerralla esitän kyllä tarkentavia kysymyksiä – kuten romahtaneesta ja kiertyneestä takapäästä sekä aivojen ja hermostojen välisistä yhteysongelmista.

Hän antoi meille kotiläksyjä, joista kerron myöhemmin lisää, ja mainitsi, että pentu voi olla seuraavat päivät kipeän oloinen. Yliaktiivinen, tai äärimmäisen nuutunut. Mitä tahansa normaalista poikkeavaa oli odotettavissa.

Ensin näytti siltä, ettei Olmi oirehtinut osteopaatin käsittelyä lainkaan. Olin helpottunut, mutta parin päivän päästä huomasin, että meille on kulkeutunut aivan vieras koira.

Olmi juoksi pitkin kulmadivaania, loikkasi siitä lattialle, rynnisti rosvoamaan likaisia ja puhtaita pyykkejä kylpyhuoneesta ja pihisti pullokassista tyhjiä, kauppareissua odottavia palautuspulloja. Siinä, missä koiranpentumme on aiemmin vain makoillut ja nauttinut elämästään lojuen mitä kummallisimmissa asennoissa, nyt se ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, tai ainakaan erossa kolttosista.

Elimme viikon tai pari vintiömme kanssa. Olin hämmentynyt siitä, että olin unohtanut minkälaista elämä koiranpennun kanssa voi olla – kunnes tilanne pikku hiljaa rauhoittui, ja nyt olemme jälleen pisteessä, jossa Olmi lähinnä nukkuu ja kulkiessaan laahaa takajalkojaan lattiaa pitkin. Ulkona se kipittää suhteellisen sievästi, mutta osteopaatti totesikin, että pieni pompottava ravi onkin omiaan peittämään kehon ongelmia.

Olen jälleen suuren arvoituksen edessä. Miten oppia tuntemaan sellaisen koiran kiputilat, jota ei oikeastaan koskaan ole tuntenut terveenä? Onko tyyni ja rauhallinen Olmi todellisuudessa kipeä ja haluton, torkkuuko se päivät vältelläkseen vartalonsa rasitusta? Onko hyperaktiivinen olemus todellakin hoitojen jälkeistä oireilua kivusta, vai onko koiranpentu silloin eniten itsensä kaltainen?

Jatkan tarkkailua. Hetken päästä osaan myös kertoa, mitä Intolle kuuluu. Sille tehdään viimein hoitosuunnitelma, jota Animagissa ei osattu tarjota.