Siinä on jotain taianomaista, kun pakkanen on viimein kovettanut maaperän ja jalat kuljettavat aamun ensimmäiselle ulkoilulle pellon reunaan niin määrätietoisesti, että se tapahtuu miltei mieleltä salaa.
Sitten havahdun. Mikä onni olla jälleen täällä. Viime kerrasta onkin jo aikaa. Olen käyskennellyt tällä pellolla nelijalkaisten ystävieni kanssa viimeksi keväällä, kun luonto vasta heräili talven jälkeen ja ojissa solisevat purot loivat rauhoittavan taustamusiikin käyskentelylle.
Se oli elokuvallinen ”hetki ennen punkkeja.” Kevät pellon pientareilla ei kauaakaan tarjoile parastaan koiranulkoiluttajalle, kun onkin jo aika vetäytyä muille maille heinikkojen kiihdyttäessä kasvuaan ja kätkiessä sisäänsä varsinaisia punkkikommuuneja. Ja niin me väistymme, ja niin pellotkin jäävät omaan täydelliseen kasvurauhaansa.
Kunnes tulee ensimmäiset pakkaset ja sydämeni meinaa pakahtua jälleennäkemisen riemusta. Minulle pelto on Place to be. Siellä vilkas ajatuksenjuoksuni saa tilaa temmeltää. Tuntuu, kuin hetken laukattuaan ajatukseni jäsentyisivät ulottuvilleni kuin juoksemisesta riittävästi saanut koira.
Joillekin ihmisille se on metsä, joillekin merenranta. En vähättele hetkeäkään näiden paikkojen vaikuttavuutta; tai rauhoittavaa vaikutusta. Luonto on upea ja tarjoaa varmasti meistä jokaiselle jotakin.
Onnekkaasti kotini liepeiltä saa ensiapua niin peltojen, kuin metsänkin kaipuuseen. Vähän matkan päässä on järvi, joten vesielementtikään ei ole kaukana.
Jäin pellolla aamulenkkiä käyskennellessäni pohtimaan, miksi juuri pelto. Nuorempana teoriani oli, että olin edellisessä elämässäni jänis, joka asui pellon reunassa. Sittemmin olen naureskellut, vietinkö edellisen elämäni kuitenkin vinttikoiran nahoissa: pelloilla tuulispäänä juosten, sitten pehmeästi ja lämpimästi vällyjen väliin vetäytyen.
Oli miten oli, näin vuoden viimeisimpinä kuukausina valo on niukassa. Kun myöhään iltapäivällä palaan pellolle kulkien puiden varjostaman metsän läpi huomaan, miten pellolle saapuessani heinänkorsien pienikin huurrekerros kevyen lumipeitteen kera saa vähäisenkin luonnonvalon hohkaamaan ja kertaantumaan valaisten ympäristönsä. Se, mikä meinasi synkän metsän varjoissa melkein nielaista kitusiinsa, muistuttaakin pellolla, miten paljon valoa on kuitenkin vielä jäljellä. Ja vuoden pimeimpään ajankohtaan se tuntuu tärkeältä. Ehkä juuri siksi pelto.
