Saimme osteopaatilta lokakuun alussa merkillisen vinkin Olmin hyvinvoinnin ylläpitoa varten: metsään fleksin ja Y-valjaiden kanssa.

Into ja Elna, sekä vähitellen myös Olmi ovat jo aiemmin tottuneet ulkoilemaan metsässä lukuisia kertoja viikossa, elleivät jopa päivittäin, mutta uusina elementteinä kuvioihin tuli nyt myös uudenlaiset varusteet – ja ohjeistus. Ei ravia, laukkaa tai loikkia.

Ohjeena oli harjoittaa Olmin lihaksia, motoriikkaa sekä aivojen ja takapään välistä yhteyttä pehmeäpohjaisessa metsämaastossa siten, että koiran kulku pysyy tasaisena. Minua pyydettiin kiinnittämään huomiota nimenomaan siihen, että koira ei loiki ja poukkoile, vaan etenee tassujaan yksittäin nostellen ja siirrellen sen verran hitaassa vauhdissa, että tassujen liikuttelu yksittäin ylipäätään on mahdollista. Avainasemassa on maasto, joka laittaa koiran nostelemaan tassujaan.

Tämän kaltainen harjoittelu lisää toivottavasti myös koiran tietoisuutta takapäästään – aika moni koira luulee olevansa vain etutassut, rinta ja pää, eikä Olmikaan ollut tässä suhteessa poikkeus.

Fleksin tehtävä on tässä tapauksessa tarjota koiralle helposti kontrolloitava liikkumisen vapaus, ja valjaat takaavat sen, ettei koira rasitu ainakaan varusteiden vuoksi. Lisäksi valjaat on muutenkin tähän väliin hyvä vaihtoehto, kun kropan parantumista halutaan tukea kaikin mahdollisin keinoin.

Kuten aiemmin kirjoitinkin, olemme pyrkineet käymään päivittäin jumppailemassa Olmin kanssa. Ehdimme tekemään sen arkisin työpäiväni jälkeen juuri ennen, kuin aurinko laskee.

Toisinaan viihdymme luonnon omalla jumpparadalla useita kymmeniä minuutteja, toisinaan käymme tekemässä vain pikaisen perusjumpan. Pidän 30 minuuttia metsäratajumppaa ehdottomana maksimina, sillä vaikeakulkuisen maaston haasteita nuorelle koiralle ei tule aliarvioida. Jumppa tapahtuu kaiken aikaa koiran ehdoilla, ja vieraan silmin se saattaa näyttää aivan tavalliselta käyskentelyltä, ellei jopa eteenpäin matelulta.

En ole potenut huonoa omatuntoa niistäkään päivistä, kun jumppailut jää väliin ja Olmi joutuu tyytymään pieneen peruslenkkiin, sillä uskon, että kaikessa harjoittelussa myös lepo on avainasemassa kehittymisen kannalta.

Ja kehittymistä on kuin onkin jo tapahtunut! Vaikka koiran askellus sisätiloissa on vielä toisinaan edelleen hyvin laahaavaa, se kantaa itseään kaikin tavoin ryhdikkäämmin kuin aiemmin.
Minusta tuntuu, että jo pelkästään sen oleminen on nyt löytänyt jonkinlaisen tasapainon: se on kotona osallistuvainen, mutta ei kuitenkaan äärirasittava hulivili.

Lihaksiston lisäksi yhdessä vietetyt jumppahetket ovat myös vahvistaneet keskinäistä suhdettamme. Vaikka ilta-aikatauluni yksittäisten koirien erityyppisten liikkumistarpeiden myötä saattaa kuulostaa ulospäin melkoiselta rumbalta, en osaa suhtautua Olmin kanssa vietettyyn aikaan pelkästään suorituksena. Se on minulle myös tapa rentoutua työpäivän jälkeen, nauttia luonnosta ja viettää laadukasta aikaa koirani kanssa kahden.

Vaikka yhteiset iltahetkemme koostuvatkin pääosin hyvin yksinkertaisesta etenemisestä melko haastavissakin maastoissa, en ole malttanut olla palkitsematta Olmia erilaisesta omaehtoisesta kiipeilystä ja tasapainoittelusta.

Niinpä siitä onkin kehittynyt ketterä liikkuja, joka tiedostaa takapäänsäkin paitsi maastossa, myös kivien, kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen päällä.

Se on oppinut tasapainottelemaan ensiksi suurien kivien päällä: seisomaan niillä, istumaan niillä, makaamaan niillä ja näyttämään orava-asentoaan. Sitten se on tehnyt samaa pienempien kivien ja kantojen päällä, ja nykyisin se osaa asetella tassunsa jopa siten, että se voi tasapainoitella pienen pajupuun tai koivun kannolla niin, että se pysyy aloillaan liikkumatta, vaikka kaikki tassut vain juuri ja juuri mahtuisivat käytettävissä olevalle pinta-alalle. Melkoinen taituri siis!

Olmin kehitys tasapainottelun suhteen on ollut niin nopeaa, että olen itsekin yllättynyt siitä. Lisäksi se, miten nopeasti se oppii uusia temppuja ja miten spontaanisti se tarjoaa erilaisia toimintamalleja ilahduttaa minua suuresti.

Viime viikonloppuna Olmi pääsi yllättämään jopa Elnan, joka pahaa aavistamattomana haastoi Olmin tuttuun, jopa provosoivaan tapaansa hippasille sänkipellolla. Usein näillä kekkereillä tavanomaista on Elnan löyhä juoksutyyli, jolla se valaa uskoa siitä, että vastapuolella on selvästi mahdollisuus tavoittaa se. Sitten, kun toinen koira innostuu leikkiin, Elna osoittaa todellisen nopeutensa ja tiputtaa haastajansa silmän räpäyksessä aivan kuten maantiekiitäjä: MIIT MIIT!

Elna oli tälläkin kertaa jo aivan varma voitostaan, kunnes se hidasti tahtiaan katsoakseen taakseen. Yllätys oli melkoinen, sillä Olmi juoksi jo aivan sen kintereillä, ja sai kirittyä puuttuneen välimatkan Elnan vilkaistessa sitä.

Asetelma vaihtui heti, ja Olmi kurvasi Elnan ohi. Elna antoi kaikkensa, kiristi tahtiaan ja juoksi sen, minkä paimenena pystyi, mutta totta puhuakseni sillä ei enää ollut pienintäkään mahdollisuutta tavoittaa jo kaukana edessä juoksevaa Olmia.

Tottakai on loogista, että vinttikoira juoksee paimenen ohi. En vain olisi arvannut, että se päivä koittaa näin nopeasti, kun otetaan huomioon Olmin vaikea alku!

Tämä on ehdottomasti yksi selkeistä erävoitoistamme tämän vuoden aikana. Olen enemmän kuin tyytyväinen – on mahtavaa, että silmin nähtävää kehitystä on viimein tapahtunut!

5