Loppu viimein aika kului ja kului, enkä minäkään ehtinyt enää ollenkaan eksymään metsään. Lähdin keskiviikkona töistä hiukan tavanomaista aiemmin ja painelin kotiin imuroimaan, koska en halunnut, että tuleva vinttikoirani tukehtuisi jo ensimmäisenä yönä koirankarvoihin, joiden ripottelussa Into ja Elna ovat erityisesti kevään myötä ryhdistäytyneet.
Sitten hyppäsimme autoon ja jännitys sen kuin tiivistyi. Tuntui epätodelliselta, kun viimein saavuimme kasvattajan kotipihaan ja terassin reunalla kökötti pieni raidallinen pentu, joka tuijotti meitä ja pomppi sitten iloisesti tervehtimään. Heti perästä pomppi noin yhdeksän muuta pikkuwhippettiä ja kolme hiukan suurempaa.
Kuvasimme pentuja, juttelimme, allekirjoitimme. Kun viimein nostimme kopassa lämpimässä pentukasassa nukkuvan pikkukoiran syliimme ja lähdimme kasvattajan kyynelehtiessä, minusta tuntui, kuin olisimme rikkoneet suloisen whippetperheen.
Aluksi pentu vain kummasteli. Sen mielestä oli hämmentävää, että kepo kantoi sen autolle. Sen hämmennykselle ei ainakaan tullut loppua sen myötä, kun otin Elnan auton takaosasta ja esittelin koirat toisillensa. ”Jaahas”, Elna tuntui toteavan. Pentu ei sanonut mitään. Kunhan ihmetteli.
Sitten me peruutimme parkkiruudusta koirat mukanamme, Elna auton takaosassa ja pikkuinen sylissäni. Siitä alkoi valtava, koko matkan kestävä valitus. Pentu ei löytänyt hyvää asentoa, se pyrki jatkuvasti jonnekin ja sydäntä riipivä volina ja valitus muistutti siitä, miten julmasti olimme juuri erottaneet sen kokonaisesta sisaruskööristä. Elna kuikuili suurella mielenkiinnolla takaa, mitä etupenkillä oikein tapahtuu.
Vajaan tunnin kotimatkalla saimme osaksemme syyllistävän katseen, suoraan sydämeen tuijottavat hätääntyneet surusilmät, anelevaa valitusta, hiukan topakampaa volinaa ja käskevän sävyistä möykkää. Aina välillä pentu rauhoittui hiljaa mutisten rintaani vasten, mutta sitten se taas halusi muistuttaa meitä siitä, minkälaisen vääryyden se on kohdannut.
Kotona kaikki oli toisin. Minä ja Elna menimme ovesta ensimmäisenä, ja kepo ja pentu tulivat oitis perässämme. Into katsoi pentua hiukan yllättyneenä, ”toitte sitten tommosen.” Näytti siltä, että sen odotukset olisivat olleet korkeammalla. Se nuuhkaisi pentua ohimennen, mutta ei tainnut juurikaan käsittää, että kyseessä on ihan oikea koira.
Pentu tutki uuden kotinsa tarkkaavaisena ja kävi jopa tervehtimässä takapihalla kesäasunnossaan eleleviä kaneja. Yhtäkkiä kaikki sen huolet olivat poissa ja selvisi, ettei se juurikaan välittänyt Intosta tai Elnasta (eivätkä nekään siitä, tämä kuuluu varmasti koiramaiseen tutustumis-strategiaan), että se nauttii sylissä kököttämisestä (siitäkin huolimatta, että olimme juuri riistäneet sen hunnilaumastansa) ja nukkuu mielellään vanhalla tyynyllä pehmustetussa pahvilaatikossaan, jonka olimme sijoittaneet olohuoneeseen (ja toisen samanlaisen makuuhuoneeseen).
Se nukkui pahvilaatikossaan tyytyväisenä, kun minä lähdin iltakävelylle isompien koirien kanssa. Eikä se herännyt edes silloin, kun kepo otti sen syliinsä ja kantoi makuuhuoneeseen, sinne missä me kaikki muutkin nukuimme yömme. Ja niinpä Into nukkui kopassaan, pentu pahvilaatikossaan, Elna omalla paikallaan ja minä sängyssämme onnellisesti hymyillen. Tästä tulee hyvä seikkailu.
0
