Sen jälkeen, kun valmistuin ammattikoulusta tein vuoden ajan koulutustani vastaavaa työtä. Sitten töitä ei enää ollutkaan, ja kituuttelin työttömänä, pätkätöissä ja erilaisissa nuoria ”kannustavissa” työelämän hankkeissa, joiden myötä taloudellinen kituuttelu ja senttien venyttäminen tuli tutuksi.
Taloudellinen epävarmuus ja ainainen stressi rahojen riittämisestä (tai lähinnä riittämättömyydestä) oli niin uuvuttavaa, että päätin ottaa irtioton kaikista ongelmistani ja lähdin armeijaan. Armeija-aikanani lähetin lukuisia työhakemuksia tuloksetta, ja armeijasta kotiuduttuani perustin yrityksen.
Viimeisen vuoden aikana taloudellinen tilanteeni on pikku hiljaa parantunut. Maaliskuun alussa ujutin jalkani oven väliin siten, että nykyisin työskentelen ensisijaisesti palkansaajana koulutustani vastaavassa työssä, minkä lisäksi toinen yrityksistäni porskuttelee hiljaisesti taustalla.
Kun viimeisen vuoden ajan olen saanut nauttia säännöllisistä tuloista, olen halunnut osoittaa itselleni ja maailmankaikkeudelle, että olen hyvä siinä mitä teen ja teen sen antaumuksella. Olen ollut innoissani siitä, että voin viimein näyttää kynteni ja voin tehdä sellaista työtä, josta nautin ja jossa olen hyvä. Olen innostunut nykyisestä tilanteestani niin paljon, että toisinaan hukkaan itseni töihin ja kotiin rientäminen kellon lyödessä viisi ei enää tunnukaan vapaudelta, vaan ikävältä velvollisuudelta.
Etenkin Remun kuoleman jälkeen mietin vakavissani, ovatko koirat oikeasti se tie, jota pitkin haluan tulevaisuudessakin kulkea ja se asia, jota haluan elämässäni vaalia. Remun kuolema viilsi sydämeeni syvän haavan, samanlaisen kuin Rompun ja Nikinkin kuolema, ja kun sydän revitään keskimäärin kolmen vuoden välein riekaleiksi, sitä tulee helposti ajatelleeksi, mitä järkeä tässä enää on, mitä järkeä missään yleensäkään on.
Mitä järkeä on hankkia koiria, kun niistä täytyy kuitenkin jonain päivänä luopua? Onko järkevää perustaa elämänsä sellaiselle pohjalle ja elämäntavalle, josta on todellisuudessa pelkkää huolta, surua ja ainaista rahanmenoa?
Mietin vakavissani koko koirahömpän hyllyttämistä taka-alalle, keskittymistä täysillä työelämään ja uran luomiseen, sekä suurin piirtein kaiken ylimääräisen rahan sijoittamista kurssimaksujen ja puruluiden sijasta kuntosalimaksuihin, hemmotteluhoitoihin ja hienoihin vaatteisiin ja sisustukseen.
Ajatus siitä, ettei kotiin tarvitsisikaan lähteä töiden jälkeen ja siitä, ettei talvipakkasilla täytyisikään topata itseään täyteen vaatteita ja lähteä ulos palelemaan, on houkutellut ja olen jo pitkään työntänyt koiria hiukan taka-alalle tärkeämpien asioiden vallatessa alaa.
Ja kaiken tämän hullutuksen keskellä olen ollut valtavan kiitollisessa asemassa, sillä minulla on kennelpoika, joka on huolehtinut koirista silloin, kun se on ollut minulle liikaa. Silloin, kuin sädehtivät silmät ja heiluva häntä ei olekaan aiheuttanut onnen ja ilon tunteita, vaan pelkkää ahdistusta. Pitkän päivän jälkeen pimeinä ja kylminä talvi-iltoina ja kiireisinä työaamuina keponi on huolehtinut siitä, että koirat saavat liikuntaa ja mielekästä tekemistä päiviinsä.
Ja sen myötä, kun olen hetken saanut keskittyä muuhun, ympärilläni on ollut tilaa enkä ole jäänyt yksin arkisien velvollisuuksien alle, olen toipunut ja löytänyt sen tutun onnen ja ilon, jota koirien läsnäolosta ammennan.
Nautin jälleen reipastahtisista aamulenkeistä, metsässä vaeltamisesta ja yleensäkin arjesta koirien kanssa. Ja ai että, että nautinkin. Jossain talvisen pimeyden syövereissä ja kuivasta toimiston ilmasta huumaantuneena olin unohtanut, miltä kuulostaa metsä, kun siellä vaeltaa vain minä ja koirani. Miten puut humisevat ja kuinka aurinko paistaa puiden lomasta leikitellen valoilla ja varjoilla sammaleen päällä ja koirieni turkeissa.
Olin jäisillä kaduilla liukastellessani unohtanut, miltä hiekka tuntuu jalkojen alla ja miltä kostea maa tuoksuu varhain aamulla tai myöhään illalla. Minkälainen hohto siinä on, kun lenkkeilee lemmikkiensä kanssa niin varhain tai niin myöhään, että tuntuu, kuin olisimme ainoat elolliset olennot tässä maailmassa – ja sitten eteen tupsahtaakin omituisesti vaappuva varis tai oksasta toiseen pompiva orava.
Loputtoman pitkältä ja lohduttoman pimeältä tuntunut talvi oli saanut minut unohtamaan, miten aurinko lämmittää ihoa kuivan heinän tuoksuessa pellon reunalla ja miten tunnen eläväni, kun kuljen sänkipellolla ympärilläni laukkaavien koirien kanssa.
Tänään lähdimme päivän viimeiselle lenkille puoli kahdeksan aikaan illalla auringon paistaessa siniseltä, pilvettömältä taivaalta. (Kesä on eittämättä pian täällä.) Hain naapurista mukaani vielä vesikoiran ja suursnautserin, ja samalla kun kuljetin yli oman painoni verran koiria ohi meuhkaavien pikkukoirien ja itsemurhafasaanien muistin senkin, miten luontevaksi tunnen oloni koirien seurassa ja miten hienoja eläimiä ne ovatkaan. Muistin sen ja monia muita tärkeitä oivalluksia pyhittäessäni pitkästä aikaa puolitoista tuntia kiireetöntä ja aikataulutonta aikaa luonnon helmassa vain itselleni ja näille nelijalkaisille.
Ihan sama mihin suuntaan elämä minut vie, tai miten yritän sitä harhauttaa. Koirat ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan parasta elämässä.
(“The truth is, everyone is going to hurt you.
You just got to find the ones worth suffering for.”
– Bob Marley)
