Hupsista saatana

Hupsista! Niinhän siinä sitten kävi, että mekin hypättiin Blogspotin puolelle. Jatkossa siis Into & Elna + muutama muu löytyy lemmikkivaunusta, koska loppujen lopuksi huomasin kirjoittavani paljon muustakin, kuin pelkästään Intosta ja Elnasta. Mutustellaan uutta nimeä ja blogipohjaa rauhassa ja toivotaan, ettei tämä koidu suureksi shokiksi meidän vaatimattomalle lukijakunnallemme. Tämä jymyuutinen ei kuitenkaan anna aihetta moiselle otsikoinnille, joten avataanpa vähän…
Torstain tottistreenit meinasivat koitua koirakärryni Kangoon tuomiopäiväksi, mikä olisi pitänyt tietenkin jo aavistaa etukäteen. Voin kertoa, että jos maanantai hipoo täydellisyyttä, takaiskuja on luvassa viimeistäänkin loppuviikosta! No, enpähän ole koskaan aiemmin kertonut kahdelle poliisille, kuinka illan treenit upottavan märällä suota muistuttavalla nurmikentällä sujuivatkaan…
Olin jo treeneihin lähtiessäni väsynyt ja vedoton, mutta koska meidän treenirinki pyörii taas ja se BH:kin siellä jossain häämöttää, en voinut antaa itselleni periksi vaan vetelin reippaasti uskolliset töppöset jalkaani pimenevään ja sateiseen marraskuun iltaan.
Koiralta ei paljoa voinut odottaa, kun nurtsi oli niin märkä, että ei voi istuu ku pallit kastuu, ja kentän reunalla joku toinen porukka huudatti nuorta sakemmannia hihalla. Ajattelin kuitenkin ottaa kaiken irti häiriötreeneistä ja vaadin koiralta laiskasti, palkaten superisti. Toimi ihan kivasti, mutta kyllä sen märän nurtsin tassujen alla vaan huomasi. Lisäksi koiran katse oli vähän harhailevaa, joten pidettiin treenit omalta osaltamme lyhyinä, jottei sotketa enempää aina toisinaan hiukan ontuvaa katsekontaktia. 
Heitin koiran autoon, hyppäsin kuskin paikalle, käynnistin auton, peruutin metrin tai pari ja ryhdyin kaartamaan pois kuoppaiselta ja huonokuntoiselta parkkipaikalta, kun yhtäkkiä tömähti. Ajattelin alkujaan, että survasin varmaan jostain niistä parkkiksen lukuisista kuopista (tai rotkoiksi sellaisia kai jo kutsutaan) ja ihmettelin, menikö käsijarru päälle vai mitä ihmettä oikein tapahtui. Sammutin auton, ajoin jähmeästi liikkuvaa tilaihmettä hieman taakse ja eteenpäin, toisinaan pysähdellen ränkyttämään käsijarrua, kunnes matka sitten tyssäsi ihan kokonaan ja auto ei liikkunut enää mihinkään suuntaan. Kaasuttaessa eteen tai taakse auton pyörät vain pyörivät tyhjää sutien rapaisessa mutamaassa ja kura lensi. Great. 
Koska autollani on ollut taipumusta mm. tiputtaa pakoputki tollerileirillä Jämsässä noin 132 kilometrin päässä kotoa, sekä sivuovi samaisessa paikassa mutta eri vuonna ja eri yhteydessä, odotin todella mitä tulisinkaan seuraavaksi näkemään, kun pomppasin ulos autosta ja suuntasin tutkimaan mikä esti matkani jatkumisen.
Niin. Olisinpa halunnut nähdä ilmeeni kun tajusin, että oikean etupyörän vieressä auton alla on puoliksi laho puolentoistametrin mittainen puupölkky, joka oli maannut pitkin pituuttaan parkkipaikalla ja juuri sen verran lähellä autoa jo lähtötilanteessa, ettei sitä mitenkään voinut nähdä ohjaamosta. Se oli sitten tarrautunut matkaan mukaan muutamaksi metriksi ollessaan liian suuri ylitettäväksi, ja lopulta se sitten sopivassa kuopassa esti koko matkan jatkumisen.
Jos olisi ollut yhtään valosampi ilta tai jos olisin ollut enemmän hereillä, olisin kyllä varmaan huomannut sen jo lähtiessä. Mutta ei. Nyt Kangoo keikkui puutukin päällä ilmassa niin, ettei yksikään rengas tainnut kunnolla koskettaa maata. Ainakaan kumpikaan etupyöristä, mitkä ovat melko oleellisessa asemassa auton ollessa etuvetoinen. No, ne renkaat jotka hipoivat maata roiskuttivat ainoastaan mutaa, sillä koko auto oli tyssännyt keskelle pehmeää liejukkoa.
Hetken selvittelyn jälkeen sain vakuutusyhtiöltä tiedon, että mahdollista korvausta varten (tuli se sitten kaupungilta tai vakuutusyhtiöltä) tarvitsen poliiseilta virallisen raportin tapahtuneesta ja ai niin, ”voit muuten alkaa soittelemaan sitä hinaajaa paikalle jo.” Seuraavaksi soitin hätäkeskukseen, koska jostainhan ne poliisitkin oli tilattava, enkä tietenkään osannut mainita tapahtumapaikkaa sen paremmin, kuin, että se kenttä jossa poliisikoiriakin treenataan ja se sanavalinta meni kuulkaas nappiin, meinaan hätäkeskuksen päivystäjäkin tiesi heti tarkalleen mitä paikkaa tarkoitan. Virkapukuisilla sedillä kesti 40 minuuttia saapua tapahtumapaikalle. Pätevänä likkana lenkitin Elnan siinä odotellessa. Juuri kun olin vaihtamassa hihnan päähän Intoa, näinkin, että mustavalkoinen pakettiauto alkoi lähestymään treenikenttää.
Sitten sain demonstroida tapahtumien kulun poliiseille. Esitin parhaani mukaan peruuttavaa puolipakettiautoa ja sen sijaan, että he olisivat keskittyneet yhä hiekalta erottuviin peruutusjälkiin, he häikäisivät taskulampuillaan silmäni. Mietin jälkeenpäin, että luulivatko minua humalaiseksi vai eivätkö ennen olleet nähneet tyttöä, joka ei meikkaa pilkkopimeässä pidettäviä sateisia tottistreenejä varten. Oli miten oli, seuraavaksi esittelin ajokorttia poliisiauton takatilassa ja kerroin, että oikeastaan treenit oli alusta loppuun ihan perseestä ja nyt vielä tämä. Poliisit puolestaan valistivat, että lain mukaan aina autolla lähdettäessä on tehtävä ajoonlähtötarkastus ja lupasin, että jatkossa kierrän auton vähintäänkin kolmeen kertaan, kun lähden vaikkapa kaupan pihasta ja vilkaisen vielä auton allekin, niin kuin käsky kävi. 
Laho puupölkky saatiin auton alta lopulta vanerilevyn ja hallitunkin avulla, kiitos vaan isälleni. Mitään vaurioita ei ainakaan vielä ole ollut havaittavissa (autossa, omat henkiset mustelmani kirveltävät sitäkin enemmän peruutellessa missä tahansa), mutta Renaultin lopullinen terveystarkastus onkin vielä edessä.
 Ja voin sanoa, että jos jo lähtiessä oli väsynyt ja vetämätön olo, niin sitä se vasta olikin sitten, kun viimein pääsin kotiin ja sain villasukat jalkaani.
0

Into luonnetestissä, 158 pistettä

Into kävi tänään Rengossa luonnetestissä. Olimme suorittajavuorossa ensimmäisenä ja hyvä niin, sillä heti meidän jälkeen alkoi ripottelemaan vettä! Tuomareina testissä toimivat Lea Yli-Suvanto ja Auli Kiminki.

Mitä 158 pisteellä saa? No se tulee tässä!

Toimintakyky +1, kohtuullinen
Terävyys +1, pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu +3, kohtuullinen, hillitty
Taisteluhalu +2, kohtuullinen
Hermorakenne +1, hieman rauhaton
Tempperamentti +1, erittäin vilkas
Kovuus +3, kohtuullisen kova
Luoksepäästävyys +3, hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
Laukauspelottomuus +++, laukausvarma

Into tervehti tuomaria iloisesti, kuin myös mielellään leikkikin tämän kanssa, mutta kuten tuomari asian ilmaisi ”lasileukaiseen tapaan” eli kepistä vain kevyesti kiinni pitäen. Se saalisti keppiä ja touhusi iloisena, mutta varsinaista taistelua kepistä ei saatu aikaiseksi, sillä sen ote on, kuten tiedänkin, on melko hentoinen. Lasileukaiseksi tituleerattu tolleri sai tämän puolesta taisteluhalustaan arvion ”kohtuullinen”, sillä kiinnostusta ja tekemisen meininkiä kyllä löytyi, mutta varsinaista taistelua ja riepotusta ei kuitenkaan saatu aikaiseksi.

Heti kun arveluttava kelkka alkoi lähestymään suoraan kohti meitä, Into aloitti kovaäänisen karkoitusmölynsä, mikä on sekoitus haukkua, murinaa ja huutoa. Kun lopulta selvisi, ettei kelkalla ollut aikomustakaan väistää vaan se karkoitusmölystä huolimatta lähestyi lähestymistään, Into siirtyi jatkamaan puolustusta selkäni taakse. Kelkan saavuttua vierellemme Into vältteli sitä, mutta heti kun se kurottautui koskemaan hahmolla olleen paidan hihansuuta nenänpäällään, sain alkaa kehumaan siitä. Kehuessani koiraa se rentoutui ja alkoi heiluttamaan häntäänsä huomattuaan, että otus oli vaaraton.
Kävimme vielä katsomassa kelkan lähtöpaikan ja sieltä tullessamme ohitimme vielä kelkan läheltä, mutta Into ei ollut enää ollenkaan huolissaan siitä – se oli jo kertaalleen todettu vaarattomaksi.

Seuraavaksi lähdimme katsomaan kentän reunalla sijaitsevaa autoa, jonka takaa pomppasikin uhkaava henkilö lähestyen meitä keppiä kädessään heilutellen ja kovaan ääneen meitä uhkaillen. Jäin niille sijoilleni ja Into alkoi taas puolustamaan minua uhmakkaasti. Kun uhkaava henkilö saapui aivan koiran eteen, hän alkoikin puhumaan koiralle lempeästi ja jopa lepertelemään – Into oli välittömästi sulaa vahaa ja unohti, että hetki sitten molemmat olivat olleet valmiina paloittelemaan toisensa. Into lähestulkoon hyppäsi hetki sitten uhanneen henkilön syliin kun huomasi, että tämä olikin vain mukavasti jutusteleva ystävällismielinen kaveri. 🙂

Ja kaverin Into hänestä saikin – koira jäi meitä uhanneen henkilön haltuun kun minä lähdin parin kymmenen metrin päähän taakseni katsomatta. Tämän jälkeen käännyin, sain luvan kutsua koiran luokseni ja sieltähän se tuli – niin kovaa, että törmäsi täydellä vauhdilla jalkoihini. 🙂 Tätä ennen luonnetestin tuomarit olivat kysyneet minulta, että luulenko koiran tulevan suoraan luokseni vai käyvän ensimmäisenä takanani häämöttävässä järvessä uimassa, joten tämä mielikuva päässäni odotin luoksetulon tapahtumia hiukan jännittyneenä – onneksi se koira sitten saapuikin luokseni ihan suorinta tietä, vaikka järvessä pulahtaminen ei sekään olisi ollut minulle suuri yllätys.

Onnistuneen luoksetulon jälkeen lähdimme kiertämään mökkiä, jonka yhdeltä nurkalta pomppasi täysin odottamatta haalari pystyyn. Koira säikähti juuri kohdallamme noussutta haalaria oikein kunnolla. Tuomari mainitsi, että säikähdyksen kuuli jopa koiran äänestä, mutta en enää ohjaajana muista tarkalleen minkälaista ääntä koira sitten oli pitänyt. Palasimme takaisin tuloreittiämme kunnes käännyimme ja palasimme samalle paikalle, jossa haalari oli aiemmin noussut pystyyn – koira ei vierastanut paikkaa enää ollenkaan vaan käppäili kaikessa rauhassa kanssani häntäänsä laiskasti puolelta toiselle heilutellen. Kävelimme mökin reunamaa niin pitkään, kunnes takaamme rämisi suoraa meitä kohti kovaa ääntä pitävä tynnyri. Into aloitti kovaäänisen karkoitusmölynsä ja jatkoi sitä niin kauan, kunnes sain tuomarilta luvan tutustua ”uuteen tynnyrin näköiseen sohvaamme” ja istutua sen päälle. Istuin siis tynnyrin päälle ja silitin hienoa tynnyriä, ja tämän huomattuaan Into tuli tutustumaan tynnyriin tarkemmin ja hymyili taas sitä tollerimaista hymyään ja heilutteli häntäänsä kuin sanoen ”ai se onkin meidän uusi sohva.” 🙂

Kun olimme todenneet ”uuden sohvamme” mukavaksi, oli pimeän huoneen vuoro. Into jäi ulkopuolelle odottamaan, kun minut sijoitettiin pimeän huoneen nurkasta alkavan pimeän käytävänpätkän päähän. Sain Inton luota lähtiessäni kannustaa ja huutaa sitä luokseni, mutta sitten ovi suljettiin ja jäin pimeyteen kahden muun henkilön kanssa. Kun koira laskettiin pimeään huoneeseen, se tepasteli touhukkaana ympäriinsä häntää korkealla kannatellen. Minut se oli tuntunut unohtaneen kokonaan, sillä se teki iloisesti tuttavuutta kahden muun henkilön kanssa. Kun huoneeseen lisättiin hieman valoa, se ymmärsi tulla tutkimaan myös käytävätilaa ja sieltä minut löydettyään ilahtui kovasti.

Iloisen jälleen näkemisen jälkeen menimme takaisin ulos ja kytkin koiran seinään ja lähdin nurkan taakse, josta en voinut nähdä koiraa eikä se minua. Aluksi sieltä taisi kuulua muutama vinkaisu ehkä mielenosoitukseksi tai ikävän ilmaisuksi, kunnes alkoi tapahtumaan – pusikoista Intoa alkoi lähestymään jo testin alussa tervehditty tuomari huppu päässään. Into katsoi tuomarin outoa lähestymistapaa kuulemma huvittuneena hymyillen ja häntäänsä heilutellen – tunsihan se tuomarin jo entuudestaan testin alussa suoritetun tervehdyksen myötä. Mikähän hölmöläinen se tuokin on, se kuulemma näytti ajattelleen. 🙂 Sitten sain hakea koiran taas itselleni.

Tämän jälkeen testattiin laukauspelottomuus. Ensimmäisen laukauksen jälkeen Into katsoi innokkaana järvelle ja odotti jotain sulkaisaa kenties putoavaksi, mutta pettymyksekseen se ei nähnyt eikä kuullut veteen tippuvaa sorsaa. Toiseen laukauksen jälkeen se näytti totisesti pohtivan sitä, minne ihmeeseen riista oikein putosi ja miksi se ohjaajakin vaikuttaa niin passiiviselta, täällähän perkele on noutamatonta riistaa!
Ammuskelun jälkeen tuomarit vetäytyivät mökkiin täyttämään luonnetestipöytäkirjaa, jota me jäimme odottelemaan. Pöytäkirjan valmistuttua kuuntelin suurella mielenkiinnolla tuomarin kommentit (saan ne ehkä myöhemmin lisättyä tännekkin) samalla, kun Into osoitti mieltään tylsästä jaarittelusta ja piippaili kärsimättömästi. Tämä aiheuttikin suurta hilpeyttä minussa ja kanssaihmisissä, kun tuomari muotoili Inton olevan ”hieman rauhaton” (aijaa?) ja erittäin vilkas, ei kuitenkaan häiritsevän vilkas (ai eikö?). Lisäksi tuomari julisti iloisesti, että omistan oikein hyvän harrastuskoiran, kunhan osaan tasapainoitella koiran erittäin vilkkaan tempperamentin ja kohtuullisen kovan luonteen kanssa. Sen keskustelun myötä sain käsiini luonnetestipöytäkirjan, jossa kaikki arvostelun osa-alueet olivat pysyneet plussan puolella! Pisteitä saatiin huimat 158, joihin olen erittäin tyytyväinen, vaikken olekkaan paljoa muiden koirien luonnetestituloksia seuraillut eikä minulla ole niistä juurikaan suurta hajua. Hymyilin kuitenkin voitonriemuisesti lähtiessämme, nimittäin Into osasi yllättää minut totaalisesti – en koskaan olisi uskonut, että se on paineen kasvaessa niinkin lunki koira ja saa arvostelussa täydet kolme pistettä paitsi luoksepäästävyydestä, myös puolustushalusta ja kovuudesta! Melkoinen peto meillä täällä kotona – en enää ihmettele yhtään, miksi taannoin eräs meille sisälle pipo silmillään pyrkinyt ulkomaalaissyntyinen mies lähti juosten lipettiin huomatessaan, että Into on kotona! 🙂
1

Sori, jos sulla ei oo hauskaa.

Samalla kun pakkasin Inton selkäreppuun dameja  ja muita treenitarpeita, vastapäätä asuvan vuokraisäntäni kodinhoitaja pöllähti ulos roskapussi kädessään.

– Sä se touhuat aina koirien kanssa, totesi pihamme ohi roskapusseineen kulkeva kodinhoitaja,
-milloin sä oikein kyllästyt?

– En koskaan! Tätä on jatkunut jo kymmenen vuotta, vastasin naureskellen ja huvittuneena yllättävästä kysymyksestä.

– Jaa. No, kyllä sä siihen vielä joku päivä kyllästyt, odota vaan, kodinhoitaja tiuskaisi, nakkasi roskapussinsa ulkoroskiin ja painui takaisin sisään töidensä pariin.

Minä ja Into lähdimme rannalle treenaamaan. Siinäpä vasta omituinen kohtaaminen.

1