Tapahtuipa viikko sitten lauantaina: mitä koiranpentu tekee, kun iso pressuhirviö lepattaa tuulessa liikkuen arvaamattomasti vähän joka suuntaan ja rapisee ihan valtavasti?
No koiranpentu tietysti tappaa sen tyhmän pressun. Mikä se pressu oikein kuvittelee olevansa, eikö se tiedä kenen pihalla se lepattaa.
3
En ole varma, olenko koskaan tavannut herttaisempaa pentua. Onnellinen yhteiselomme on tosin kestänyt vain vajaan viikon, joten Olmilla on vielä hyvin aikaa murtaa käsitykseni siitä, miten hieno, ihana ja vaivaton koiranpentu meillä asustaakaan.
Tottakai kaikki koiranpennut ovat varsin herttaisia: söpöjä ja suloisia. Mutta sen lisäksi Olmi on pohdiskeleva ja vaikuttaa varsin älykkäältä koiralta. Se on utelias ja rohkea, mutta ei vilkas ja rauhaton, niin kuin useat kohtaamani koiranpennut ovat olleet. Ja vaikka se on harkitsevainen ja rauhallinen, se ei kuitenkaan ole missään nimessä ujo tai vetäytyvä.
Rakastan sen vinttikoiramaisuutta. On lukuisia tilanteita, joissa se jättää esimerkiksi vieraat ihmiset omaan arvoonsa, eikä ole kiinnostunut tekemään niiden kanssa tuttavuutta.
Sellainen sopii minulle paremmin kuin hyvin. Vaikka koiran tulee ehdottomasti olla avoin, olen huomannut, että innoissaan ihmisten luokse pyrkivät koirat ruokkivat ihmisissä jostain syystä sellaista yli-innokasta käyttäytymistä, josta en pidä ollenkaan.
Ihmisten ylipirteä käyttäytyminen innokasta koiraa kohtaan ruokkii koiran mielentilaa entisestään ja tekee koirasta tilanteessa pahimmillaan holtittoman. Kaiken kukkuraksi useimmista ihmisistä tuntuu olevan vain hauskaa, että lopulta koira käy ylikierroksilla ja läähättää epätietoisena siitä, miten sen odotetaan toimivan samalla, kun sen oma ihminen pyytää sitä rauhoittumaan ja juuri tavattu vieras pyrkii ainoastaan lisäämään bensaa sen liekkeihin.
Toisinaan koiraa on tällaisten kohtaamisten jälkeen lähes mahdoton palauttaa takaisin sellaiseen mielentilaan, jolloin sen kanssa on vielä mielekästä toimia.
Olmi on tutustunut lukuisiin uusiin ihmisiin niin kotona, kävelyillä, kylässä kuin eläinkaupassakin. Koska vieraat ihmiset ovat sille suurimmaksi osaksi yhdentekeviä, kenellekään ei ole tullut yllättävää tarvetta puhua sille yliampuvan duurivoittoisesti. Jostain syystä ryhdikkäästi itsensä kantava rauhallinen pentu saa vieraatkin lähestymään sitä hyvässä ja rauhallisessa mielentilassa, mikä saa minutkin hyvälle tuulelle. En ole ollenkaan pahoillani siitä, jos koiranpentuani tullaan tervehtimään ja silittämään asiallisesti.
Kaiken kaikkiaan Olmi lukee tilanteita hienosti, toimi se sitten ihmisten tai muiden eläinten parissa. Se viestii luontevasti Inton ja Elnan kanssa, eikä minun ole täytynyt hetkeäkään miettiä, uskallanko jättää sen yksin kotiin vapaasti Inton ja Elnan seuraan. Välillämme vallitsee jo nyt hyvä luottamussuhde.
Olmi ei ole sellainen pentu, jonka perään täytyy juosta aina, kun jossain päin asuntoa kolisee tai tulee pahaenteisen hiljaista. Hiljaisuuden vallitessa se on todennäköisesti nukahtanut eteisen vaatekaappiin, mistä on tullut yksi sen suosikkinukkumapaikoista treenikassini ja pennun omien pahvilaatikoiden lisäksi.
Herttaisesta olemuksestaan huolimatta Olmi ei kuitenkaan ole mikään lapanen. Sillä on paljon mielipiteitä, joiden takana se seisoo. Autossa matkustaminen oli aluksi yksi asioista, joita se ei voinut sietää. Sitten ymmärsin pehmustaa sen häkin paksulla fleecehuovalla ja pitää auton riittävän lämpimänä.
Mielipiteiden lisäksi pikkukoirasta löytyy roimasti potkua. Se taistelee leluista kovan murinan säestämänä kuin viheliäinen malinoislapsi ja kantaa niitä hienosti kuin nuori noutaja. Tarkoituksenani ei ole leipoa whippetistäni muuta, kuin pesunkestävä seurakoira, mutta seuraan mielenkiinnolla mihin kaikkeen uudesta tulokkaastamme on.
Tositoimissa topakanoloinen pentu on myös yllättävän ahne, joten olemme tehneet ahkerasti luoksetuloharjoituksia ruokapalkalla – syöhän tuo vielä kolmesti päivässä, ja on siis käytännössä aina hieman nälkäinen.
Kulunut viikko on rientänyt vauhdilla, mutta jokainen Olmista paljastunut luonteenpiirre tai taipumus on yllättänyt minut iloisesti. Kaiken kaikkiaan rotu, josta minulla ei juurikaan ole kokemusta, on hyvin mielenkiintoinen matka paitsi whippettien pariin, myös omien koirankasvatustaitojen ja -menetelmien syövereihin.
Odotan jännityksellä, minkälaisista päivityksistä blogini koostuu seuraavan vuoden, parin vuoden aikana. Mitä oikeastaan on elämä whippetin kanssa?
25
Loppu viimein aika kului ja kului, enkä minäkään ehtinyt enää ollenkaan eksymään metsään. Lähdin keskiviikkona töistä hiukan tavanomaista aiemmin ja painelin kotiin imuroimaan, koska en halunnut, että tuleva vinttikoirani tukehtuisi jo ensimmäisenä yönä koirankarvoihin, joiden ripottelussa Into ja Elna ovat erityisesti kevään myötä ryhdistäytyneet.
Sitten hyppäsimme autoon ja jännitys sen kuin tiivistyi. Tuntui epätodelliselta, kun viimein saavuimme kasvattajan kotipihaan ja terassin reunalla kökötti pieni raidallinen pentu, joka tuijotti meitä ja pomppi sitten iloisesti tervehtimään. Heti perästä pomppi noin yhdeksän muuta pikkuwhippettiä ja kolme hiukan suurempaa.
Kuvasimme pentuja, juttelimme, allekirjoitimme. Kun viimein nostimme kopassa lämpimässä pentukasassa nukkuvan pikkukoiran syliimme ja lähdimme kasvattajan kyynelehtiessä, minusta tuntui, kuin olisimme rikkoneet suloisen whippetperheen.
Aluksi pentu vain kummasteli. Sen mielestä oli hämmentävää, että kepo kantoi sen autolle. Sen hämmennykselle ei ainakaan tullut loppua sen myötä, kun otin Elnan auton takaosasta ja esittelin koirat toisillensa. ”Jaahas”, Elna tuntui toteavan. Pentu ei sanonut mitään. Kunhan ihmetteli.
Sitten me peruutimme parkkiruudusta koirat mukanamme, Elna auton takaosassa ja pikkuinen sylissäni. Siitä alkoi valtava, koko matkan kestävä valitus. Pentu ei löytänyt hyvää asentoa, se pyrki jatkuvasti jonnekin ja sydäntä riipivä volina ja valitus muistutti siitä, miten julmasti olimme juuri erottaneet sen kokonaisesta sisaruskööristä. Elna kuikuili suurella mielenkiinnolla takaa, mitä etupenkillä oikein tapahtuu.
Vajaan tunnin kotimatkalla saimme osaksemme syyllistävän katseen, suoraan sydämeen tuijottavat hätääntyneet surusilmät, anelevaa valitusta, hiukan topakampaa volinaa ja käskevän sävyistä möykkää. Aina välillä pentu rauhoittui hiljaa mutisten rintaani vasten, mutta sitten se taas halusi muistuttaa meitä siitä, minkälaisen vääryyden se on kohdannut.
Kotona kaikki oli toisin. Minä ja Elna menimme ovesta ensimmäisenä, ja kepo ja pentu tulivat oitis perässämme. Into katsoi pentua hiukan yllättyneenä, ”toitte sitten tommosen.” Näytti siltä, että sen odotukset olisivat olleet korkeammalla. Se nuuhkaisi pentua ohimennen, mutta ei tainnut juurikaan käsittää, että kyseessä on ihan oikea koira.
Pentu tutki uuden kotinsa tarkkaavaisena ja kävi jopa tervehtimässä takapihalla kesäasunnossaan eleleviä kaneja. Yhtäkkiä kaikki sen huolet olivat poissa ja selvisi, ettei se juurikaan välittänyt Intosta tai Elnasta (eivätkä nekään siitä, tämä kuuluu varmasti koiramaiseen tutustumis-strategiaan), että se nauttii sylissä kököttämisestä (siitäkin huolimatta, että olimme juuri riistäneet sen hunnilaumastansa) ja nukkuu mielellään vanhalla tyynyllä pehmustetussa pahvilaatikossaan, jonka olimme sijoittaneet olohuoneeseen (ja toisen samanlaisen makuuhuoneeseen).
Se nukkui pahvilaatikossaan tyytyväisenä, kun minä lähdin iltakävelylle isompien koirien kanssa. Eikä se herännyt edes silloin, kun kepo otti sen syliinsä ja kantoi makuuhuoneeseen, sinne missä me kaikki muutkin nukuimme yömme. Ja niinpä Into nukkui kopassaan, pentu pahvilaatikossaan, Elna omalla paikallaan ja minä sängyssämme onnellisesti hymyillen. Tästä tulee hyvä seikkailu.
0