Into uiskenteli juhannusta edeltävänä viikonloppuna koirauinnin SM-kisoissa! Poika porskutteli nopeasti kohti rantaa, mutta arvokasta aikaa kului, kun sirkuskarhu päätti yrittää ilahduttaa emäntäänsä, joka on viime aikoina ollut harvinaisen tyytyväinen noutoliikkeiden kertaamisesta (metsässä). Ei lähtenyt punaiset poijut noutajan mukaan, siis ne, joilla uintialue oli rajattu, eikä tullut meidän sirkuskarhusta koirauinnin sm-voittajaa.

Jotain saatiin kyllä kotiinkin päin – ennen kisoja käytiin treenaamassa suunnitelmallisesti ja säännöllisesti, eli uintia, uintia, paljon uintia ja vielä vähän uintia. Ruhtinaallinen uintikuuri johti siihen, että jätkä on vaihtanut inttini aikana kehittämänsä peitsaavan kävelytyylin (johon sillä oli kevyttä taipumusta kyllä jo ennen palvelukseenastumistani) kevyeeseen ja pompottavaan raviin, jota on ilo katsella! Uintiharrastus ja lihasten kehittäminen jatkukoon!

Sen sijaan Elnalla ei taida olla kaikki ihan hyvin. Se on vajaan viikon ajan ollut rauhallinen, mikä jonkun toisen koiran kohdalla voisi olla hyvä merkki, mutta Elnan kohdalla ei. Se on aivan liian rauhallinen Elnaksi ja sen uusi tyyli kurkistella kulmiensa alta omalta paikaltaan, kun jotain tapahtuu, on niin epäelnamaista kuin olla ja voi. Normaalisti likka on heti touhottamassa, että mitä tapahtuu, missä ja liittyykö siihen oravia tai ampiaisia vai onko kyse ruuasta tai ehkä sittenkin toisesta koirasta tai suukoista ja koirahymystä.

Onneksi Elna väläyttää tutun hymynsä ja reippaat hännänheilutuksensa vielä lenkeillä ja pihalla touhutessamme, mutta sisätiloissa se on kyllä harvinaisen melankolinen. Toivottavasti kyse on ainoastaan sadekuurojen masentamasta raitapaidasta, jota olen kylläkin yrittänyt ilahduttaa jopa Helsingin tuliaisilla (nahkarullaluut joiden sisällä siansudit!) ja toimistokoiran pestillä!

Tiesittekö, että kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti myös seuraa pitävällä toimistokoiralla on hyvä olla koiraseuraa, eli toimistokoiran sihteerikoira tai toimistokoiran seurakoira. Meidän toimistolla seurakoiran virkaa pitää Romppu, joka ilahtui Elnan tapaamisesta suuresti. Elnalla on kotona tietysti myös oma kotikoira, joka nukkuu Elnan jalkopäässä (oikean puoleinen kuva yllä).

Rompulla onkin pian kontrollikäynti eläinlääkäriasemalla, sillä kroonisen haimatulehduksen puhkeamisesta tulee kesällä kuluneeksi jo vuosi. Poika vaikuttaa silti pirtsakalta, vaikka onkin mielestäni sairauden uuvuttamana vanhentunut reippaanlaisesti ja vaikuttaa selkeästi ikäistään vanhemmalta – vaikka onkin jo 10. Lisäksi sen oikea silmä on jo lähes kokonaan harmaan kalvon sumentama ja sokea. Metsälenkeillä olen huomannut, että sen näkökyky ja mahdollisesti hajuaistikin ovat selkeästi heikentyneet, sillä sillä on hankaluuksia paikantaa minut vaikka seisoisinkin kauempana suoraan sen edessä. Korvat kuitenkin toimivat – niin hyvin, kuin cockerspanielin suuret läppäkorvat nyt koskaan ovatkaan toimineet – ja ihastuttavalla pappakoiralla on edelleen niitä samoja elkeitä kuin pentuna: pieni ihana hahmottaa huonosti näkemänsä ihmiset ottamalla käden hellään otteeseen suuhunsa, aivan kuin kätelläkseen tai sokeiden tapaan tunnustellakseen. Höystettynä hännän huisputuksella, tottakai.