Ihana ja herttainen

Olmi

En ole varma, olenko koskaan tavannut herttaisempaa pentua. Onnellinen yhteiselomme on tosin kestänyt vain vajaan viikon, joten Olmilla on vielä hyvin aikaa murtaa käsitykseni siitä, miten hieno, ihana ja vaivaton koiranpentu meillä asustaakaan.

Tottakai kaikki koiranpennut ovat varsin herttaisia: söpöjä ja suloisia. Mutta sen lisäksi Olmi on pohdiskeleva ja vaikuttaa varsin älykkäältä koiralta. Se on utelias ja rohkea, mutta ei vilkas ja rauhaton, niin kuin useat kohtaamani koiranpennut ovat olleet. Ja vaikka se on harkitsevainen ja rauhallinen, se ei kuitenkaan ole missään nimessä ujo tai vetäytyvä.

Rakastan sen vinttikoiramaisuutta. On lukuisia tilanteita, joissa se jättää esimerkiksi vieraat ihmiset omaan arvoonsa, eikä ole kiinnostunut tekemään niiden kanssa tuttavuutta.

Sellainen sopii minulle paremmin kuin hyvin. Vaikka koiran tulee ehdottomasti olla avoin, olen huomannut, että innoissaan ihmisten luokse pyrkivät koirat ruokkivat ihmisissä jostain syystä sellaista yli-innokasta käyttäytymistä, josta en pidä ollenkaan.

Ihmisten ylipirteä käyttäytyminen innokasta koiraa kohtaan ruokkii koiran mielentilaa entisestään ja tekee koirasta tilanteessa pahimmillaan holtittoman. Kaiken kukkuraksi useimmista ihmisistä tuntuu olevan vain hauskaa, että lopulta koira käy ylikierroksilla ja läähättää epätietoisena siitä, miten sen odotetaan toimivan samalla, kun sen oma ihminen pyytää sitä rauhoittumaan ja juuri tavattu vieras pyrkii ainoastaan lisäämään bensaa sen liekkeihin.

Toisinaan koiraa on tällaisten kohtaamisten jälkeen lähes mahdoton palauttaa takaisin sellaiseen mielentilaan, jolloin sen kanssa on vielä mielekästä toimia.

Olmi on tutustunut lukuisiin uusiin ihmisiin niin kotona, kävelyillä, kylässä kuin eläinkaupassakin. Koska vieraat ihmiset ovat sille suurimmaksi osaksi yhdentekeviä, kenellekään ei ole tullut yllättävää tarvetta puhua sille yliampuvan duurivoittoisesti. Jostain syystä ryhdikkäästi itsensä kantava rauhallinen pentu saa vieraatkin lähestymään sitä hyvässä ja rauhallisessa mielentilassa, mikä saa minutkin hyvälle tuulelle. En ole ollenkaan pahoillani siitä, jos koiranpentuani tullaan tervehtimään ja silittämään asiallisesti.

Nukkuva koiranpentu

Kaiken kaikkiaan Olmi lukee tilanteita hienosti, toimi se sitten ihmisten tai muiden eläinten parissa. Se viestii luontevasti Inton ja Elnan kanssa, eikä minun ole täytynyt hetkeäkään miettiä, uskallanko jättää sen yksin kotiin vapaasti Inton ja Elnan seuraan. Välillämme vallitsee jo nyt hyvä luottamussuhde.

Olmi ei ole sellainen pentu, jonka perään täytyy juosta aina, kun jossain päin asuntoa kolisee tai tulee pahaenteisen hiljaista. Hiljaisuuden vallitessa se on todennäköisesti nukahtanut eteisen vaatekaappiin, mistä on tullut yksi sen suosikkinukkumapaikoista treenikassini ja pennun omien pahvilaatikoiden lisäksi.

Olmi

Herttaisesta olemuksestaan huolimatta Olmi ei kuitenkaan ole mikään lapanen. Sillä on paljon mielipiteitä, joiden takana se seisoo. Autossa matkustaminen oli aluksi yksi asioista, joita se ei voinut sietää. Sitten ymmärsin pehmustaa sen häkin paksulla fleecehuovalla ja pitää auton riittävän lämpimänä.

Mielipiteiden lisäksi pikkukoirasta löytyy roimasti potkua. Se taistelee leluista kovan murinan säestämänä kuin viheliäinen malinoislapsi ja kantaa niitä hienosti kuin nuori noutaja. Tarkoituksenani ei ole leipoa whippetistäni muuta, kuin pesunkestävä seurakoira, mutta seuraan mielenkiinnolla mihin kaikkeen uudesta tulokkaastamme on.

Tositoimissa topakanoloinen pentu on myös yllättävän ahne, joten olemme tehneet ahkerasti luoksetuloharjoituksia ruokapalkalla – syöhän tuo vielä kolmesti päivässä, ja on siis käytännössä aina hieman nälkäinen.

Whippet, palkkaus

Kulunut viikko on rientänyt vauhdilla, mutta jokainen Olmista paljastunut luonteenpiirre tai taipumus on yllättänyt minut iloisesti. Kaiken kaikkiaan rotu, josta minulla ei juurikaan ole kokemusta, on hyvin mielenkiintoinen matka paitsi whippettien pariin, myös omien koirankasvatustaitojen ja -menetelmien syövereihin.

Odotan jännityksellä, minkälaisista päivityksistä blogini koostuu seuraavan vuoden, parin vuoden aikana. Mitä oikeastaan on elämä whippetin kanssa?

24

Poika on tullut kotiin

Kotona

Loppu viimein aika kului ja kului, enkä minäkään ehtinyt enää ollenkaan eksymään metsään. Lähdin keskiviikkona töistä hiukan tavanomaista aiemmin ja painelin kotiin imuroimaan, koska en halunnut, että tuleva vinttikoirani tukehtuisi jo ensimmäisenä yönä koirankarvoihin, joiden ripottelussa Into ja Elna ovat erityisesti kevään myötä ryhdistäytyneet.

Sitten hyppäsimme autoon ja jännitys sen kuin tiivistyi. Tuntui epätodelliselta, kun viimein saavuimme kasvattajan kotipihaan ja terassin reunalla kökötti pieni raidallinen pentu, joka tuijotti meitä ja pomppi sitten iloisesti tervehtimään. Heti perästä pomppi noin yhdeksän muuta pikkuwhippettiä ja kolme hiukan suurempaa.

Kuvasimme pentuja, juttelimme, allekirjoitimme. Kun viimein nostimme kopassa lämpimässä pentukasassa nukkuvan pikkukoiran syliimme ja lähdimme kasvattajan kyynelehtiessä, minusta tuntui, kuin olisimme rikkoneet suloisen whippetperheen.

Pentukasa

Aluksi pentu vain kummasteli. Sen mielestä oli hämmentävää, että kepo kantoi sen autolle. Sen hämmennykselle ei ainakaan tullut loppua sen myötä, kun otin Elnan auton takaosasta ja esittelin koirat toisillensa. ”Jaahas”, Elna tuntui toteavan. Pentu ei sanonut mitään. Kunhan ihmetteli.

Sitten me peruutimme parkkiruudusta koirat mukanamme, Elna auton takaosassa ja pikkuinen sylissäni. Siitä alkoi valtava, koko matkan kestävä valitus. Pentu ei löytänyt hyvää asentoa, se pyrki jatkuvasti jonnekin ja sydäntä riipivä volina ja valitus muistutti siitä, miten julmasti olimme juuri erottaneet sen kokonaisesta sisaruskööristä. Elna kuikuili suurella mielenkiinnolla takaa, mitä etupenkillä oikein tapahtuu.

Vajaan tunnin kotimatkalla saimme osaksemme syyllistävän katseen, suoraan sydämeen tuijottavat hätääntyneet surusilmät, anelevaa valitusta, hiukan topakampaa volinaa ja käskevän sävyistä möykkää. Aina välillä pentu rauhoittui hiljaa mutisten rintaani vasten, mutta sitten se taas halusi muistuttaa meitä siitä, minkälaisen vääryyden se on kohdannut.

Kotona kaikki oli toisin. Minä ja Elna menimme ovesta ensimmäisenä, ja kepo ja pentu tulivat oitis perässämme. Into katsoi pentua hiukan yllättyneenä, ”toitte sitten tommosen.” Näytti siltä, että sen odotukset olisivat olleet korkeammalla. Se nuuhkaisi pentua ohimennen, mutta ei tainnut juurikaan käsittää, että kyseessä on ihan oikea koira.

Pentu

Pentu tutki uuden kotinsa tarkkaavaisena ja kävi jopa tervehtimässä takapihalla kesäasunnossaan eleleviä kaneja. Yhtäkkiä kaikki sen huolet olivat poissa ja selvisi, ettei se juurikaan välittänyt Intosta tai Elnasta (eivätkä nekään siitä, tämä kuuluu varmasti koiramaiseen tutustumis-strategiaan), että se nauttii sylissä kököttämisestä (siitäkin huolimatta, että olimme juuri riistäneet sen hunnilaumastansa) ja nukkuu mielellään vanhalla tyynyllä pehmustetussa pahvilaatikossaan, jonka olimme sijoittaneet olohuoneeseen (ja toisen samanlaisen makuuhuoneeseen).

Se nukkui pahvilaatikossaan tyytyväisenä, kun minä lähdin iltakävelylle isompien koirien kanssa. Eikä se herännyt edes silloin, kun kepo otti sen syliinsä ja kantoi makuuhuoneeseen, sinne missä me kaikki muutkin nukuimme yömme. Ja niinpä Into nukkui kopassaan, pentu pahvilaatikossaan, Elna omalla paikallaan ja minä sängyssämme onnellisesti hymyillen. Tästä tulee hyvä seikkailu.

0

Pidän siitä kun jalat vie ja järki luovuttaa

Ärsyttävä kiusanhenki, jolla on aina ilkikurinen virne naamallaan. Rasavilli elukka, joka ei kuuntele mitään eikä ketään, eikä myöskään tarvitse mitään eikä ketään. Villieläin. Varsinainen narttu.

Elna saavuttaa 10 päivän päästä vuoden ja viiden kuukauden iän. Sillä on ollut elämänsä aikana kahdet juoksut ja muutama aivosolu. Sen suurin intohimo koko sen pienen elämän ajan on ollut juokseminen, kiitäminen ja vapaudesta nauttiminen. Vapaudesta nauttiminen luvatta ja salaa, kuinkas muutenkaan.
Elnalla on selkeät eleet. Sen korvat liikkuvat kaikkiin ilmansuuntiin ja toisinaan ne ovat niin päänmyöntäiset, että näyttää siltä kuin sillä ei olisi korvia ollenkaan. Korvattomuudesta on myös tuhansia käytännön esimerkkejä niin lenkkipoluilta kuin myös treenikentiltä. Se, että Elna lähtee aitaamattomalta kotipihaltani itsekseen lenkille, ryhdikkäästi tasaista vauhtia ravaten ja taakseen huudoistani huolimatta katsomatta, on myös selkeä ele. Toisinaan olen näyttänyt keskisormea takaisin.

Kuten jo sanoin, Elna ei tarvitse mitään eikä ketään. Se elää kuitenkin laumassa, joka pitää sisällään ihmisten lisäksi kaksi muuta koiraa, cockerspanielin ja novascotiannoutajan, sekä kolme kania. Minulla on ollut tapana antaa kanien asua valtoimenaan kodissani, joka jo koirienkin takia on tehty melko jyrsijäystävälliseksi -joskin tiedän kyllä, ettei kanit tai sen puoleen koiratkaan kuulu jyrsijöiden lahkoon.
Kanit ja koirat ovat pystyneet aina olemaan ongelmitta samoissa tiloissa. Jopa Into, joka tietää hyvin, mitä treeniriista tarkoittaa, on täysin passiivinen omia lemmikkikanejani kohtaan ja antaa niiden kulkea milloin häntänsä ja milloin kuononsa yli silloinkin, kun se itse on kyljellään päivänokosilla. Lemmikkikaneilla ei luontaisesti ole itsesuojeluvaistoa senkään vertaa, että ne tietäisivät mitä tarkoittaa noutaja, jonka suvussa on käytännön metsällä käyviä koiria. Eikä sillä, aseethan ne ovat mitkä jäniksiä tappaa. Vaikka kuvailinkin Elnaa aiemmin tässä kirjoituksessa villieläimeksi, sen aivosolujen määrä ei onneksi riitä korkeaan riistaviettiin. Se on muutaman kerran lenkkeillessämme lähtenyt jäniksen perään, mutta touhu on näyttänyt lähinnä siltä, että se on vain halunnut kokeilla kumpi on nopeampi.


Laumaelossa Elnan mielestä parasta on Into, joka on totuuden nimissä saanut kärsiä ihan liikaa siitä, että erään kerran kotiin tullessani toin mukanani pienen raidallisen pennun. Into on alusta asti toiminut täynnä energiaa olevan naskalihampaan nyrkkeilysäkkinä ottaen osumia päivästä toiseen. Kärsivällinen (kärsivä) ilme naamallaan se on sietänyt Elnalta kaiken, mitä se vaan on ikinä keksinyt tehdä, ja minä olen vain seurannut vierestä ja odottanut innolla sitä päivää, kun se viimein saa tarpeekseen ja ärähtää takaisin -kunnes jossain vaiheessa ymmärsin, ettei sitä päivää ole tulossa ja aloin itse puuttumaan Elnan väkivaltaiseen käytökseen Intoa kohtaan.
Yllä oleva kuva on hyvä esimerkki siitä, kuinka tyynenä ja kärsivällisenä Into on helmikuussa 2010 ottanut vastaan raivohullun pikkusiskonsa hyökkäyksen, jolla oli tuon hepulin aikaan ikää  reilut pari kuukautta.
Elnaa ei valitettavasti voinut estää edes makaamalla sen päällä.

Myöhemmin korvista repiminen ja poskinahasta näykkiminen hiipui, muttei tietenkään loppunut kokonaan. Inton kiusaaminen näkyi erityisesti ilman hihnoja käydyillä lenkeillä, jolloin Elnan suurinta huvia oli tollerin keilaaminen. Inton hieroja tulikin maininneeksi, että lihaksien tilasta huomaa hyvin, että koira ottaa yllättäviä ja kovia iskuja kaikkialle kehoonsa. Kyllä nimittäin varmasti tuntuu, kun kesken kepeän juoksun 20 kiloa koiraa tömähtää kylkeen. Hierojan kommentin jälkeen Elna oli pitkään ainoa, joka joutui tyytymään hihnalenkkeihin Inton ja Rompun nauttiessa vapaudesta.

Se, miksi jupisen Elnan inhottavista luonteenpiirteistä ja käytöstavoista juuri nyt johtuu silkasta hämmennyksestä. Nyt, kun Elna Hy on pian saavuttamassa vuoden ja viiden kuukauden iän, sen käytöksessä on havaittavissa muutoksia. Suuria muutoksia, jos minulta kysytään. Ja hyvään suuntaan, mikä on kaikkein yllättävintä.

Täten minulla on ilo ilmoittaa, että Elnan ilkikurinen kestovirnistys on historiaa. En tarkalleen tiedä, onko syy minussa vai koirassa, mutta näen ärsyttävän virneen tilalla nykyisin vain ymmärtäväisesti tuijottavat ruskeat nappisilmät rauhallisella olemuksella höystettynä.
Voiko olla, että kun koira on puolentoista ikävuoden huippeilla, ei enää tarvitsekaan mennä koko ajan niin lujaa ja täysii?

Inhottavan kestovirnistyksen häipyminen raidalliselta naamalta ei tarkoita sitä, etteikö Elna edelleenkin haluaisi juosta lujaa ja täysii ollessaan vapaana, mutta senkin aikana se on enemmän läsnä kuin koskaan ennen. Kaikkein yllättävintä on, että se pystyy juoksemaan Inton kanssa yhdessä törmäilemättä punaturkkiin jatkuvasti. Se ei enää seuraa Intoa kuin hai laivaa, vaan pystyy myös keksimään omat virikkeensä, omat ojansa ja omat hajunsa. Onko maaginen ikä nyt saavutettu? Voiko koira aikuistua yhdessä yössä?

Kaikkein eniten mieleni lämpeni myöhään eilen illalla, kun lähdin hakemaan pihahäkkikautensa alottaneita kaneja sisään kylmän yön ajaksi. En talosta sisältä lähtiessäni jaksanut erityisesti huolehtia siitä, olivatko taloni ulko-ovet kiinni vai auki, ja kun kävelin kohti Roinan ja Tildan asuttamaa pihahäkkiä huomasin, että kuin varjona vierelläni liikkui rauhallinen raidallinen narttukoira. Hain ensin häkistä vain kanien hiekkalaatikon ja juomapullon, ja Elna tuli perässäni takaisin terassille, jossa kanien tyhjä sisähäkki odotti. Sitten hain herra ja rouva Puniinin (epävirallisesti, koska kesähäitä ei vielä ole pidetty) ja koko operaation ajan Elna seurasi puuhiani, eikä suinkaan lähistöllä juosten, riekkuen ja loikkien, vaan rauhallisesti hyvässä mielentilassa. Ja mikä parasta, minun ei kertaakaan koko iltaisen episodin aikana tarvinut muistuttaa Elnalle missä kulkevat pihamme rajat.

Toinen maaginen esimerkki löytyy parilta päivältä aiemmin, jolloin olin juuri tullut lenkiltä ja jättänyt koirat odottamaan ulkoverannalleni, jossa ne tykkäävät seurata vastapäisen talon elämää. Yhtäkkiä terassilta alkoi kuulumaan Elnan vauhkoontunut haukku ja mennessäni selvittämään mistä on kyse huomasin, että pihalla tallusteli naapurin kissa ja, että olin unohtanut sulkea terassin portin perässäni! Mitä tekee Elna? Toteuttaa pahimman painajaiseni, juoksee naapurin (joka myös vuokraisäntänä tunnetaan) kissan perässä yrittäen haukata tältä hännän ja juosten lopulta molemmat turmioon auton alle? Ei. Eikö? Ei.
Elna seisoo terassin ovensuussa, ilman välissä olevia esteitä, täysin vapaana valitsemaan kissan jahtaamisen sitä kuitenkaan tekemättä, ja ilmoittaa vuoroin kissaa ja vuoroin minua katsoen, että nyt tuo elikko on liikkeellä ja näyttääpä jopa lähestyvän kotiamme. En ollut uskoa silmiäni, enkä varmasti uskoisi tätäkään tarinaa, ellen olisi ollut itse todistamassa sitä. Pyysin neitikoiran kumppaneineen sisään ja lahjoin koko lauman herkuilla.

Elna on pienestä asti ollut hankala lemmikki nimenomaan itsenäisyytensä puolesta, mutta nyt, ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu kunnolla siltä, että olen ehkä joskus osannut tehdä jotakin oikein senkin kanssa. Voiko se olla mahdollista? Tuleeko Elnastakin normaali, hyväkäytöksinen koira, sitten kuitenkin? Vau. Oikeesti?

1