Muuttujia lenkillä: irtokoira

Joulukuun ensimmäinen lauantai-aamu oli lupaava. Parin asteen pakkanen ja yöllä satanut lumi ainoastaan lämmittivät mieltä pitkään jatkuneen mustan ja synkeän tihkusadekauden jälkeen.

Alpi oli täynnä energiaa. Tavanomaisesti hihnassa käyttäytyvä juniori syöksyi jo ulko-ovelta lumen sekaan. Se loikki kuin vasikka ja puhalsi pehmeään hankeen nenällään hepuloiden sitten villisti. Se oli aivan riemuissaan siinä, missä Olmi vain nyrpisti nenäänsä. Elna ja Into ovat molemmat nähneet jo lukuisia talvia, joten niitä ulkona odottanut lumi ei saanut raiteiltaan.

Etenimme tuttua kärrypolkua peltojen välissä auringon vielä noustessa. Huomasin kärrypolun toisesta päästä lähestyvän pariskunnan koiran ja rattaiden kera, joten pomppasimme sänkipellolle oman laumani kanssa. Vaihdoimme kokonaan peltokaistaleen vastakkaiselle reunalle, että voisin päästää Alpin nauttimaan lumesta heti, kun reitti olisi selvä.

Alpi sen kuin jatkoi hepulointiaan ja loikkimistaan. Sen hillitsemisessä oli täysi työ. Kärrypolkua etenevä pariskunta koiransa kera oli hetki hetkeltä lähempänä ja lopulta ohitimme toisemme melkein kokonainen pelto välissämme.

Oijoin käsissäni sotkeutuneita nahkahihnoja aikeinani vapauttaa Alpi, kun kaukaa takavasemmalta kantautui legendaarinen, puhtia täynnä oleva, kiukkuisen epätoivoinen: ”TÄÄLLÄ!”

Vilkaisin taakseni ja näin, kuinka räjähtävää voimaa täynnä oleva malinois kauhoi lunta tassuillaan ja rynnisti tuulen lailla meitä kohti korvat eteenpäin sojottaen.

Muutama sekunti peliaikaa – ei paniikkia?

Olen harjoitellut vastaavia tilanteita lukuisia kertoja lavastetuissa ja turvallisissa ympäristöissä minulle entuudestaan vieraiden koirien kanssa, joten en mennyt paniikkiin. Tein nopean arvion siitä, että kyseessä on ilmeensä ja ruumiinrakenteensa perusteella narttu. Tärkeintä olisi pitää kenties terävänkin oloinen yllätysvieras kaukana erityisesti temperamenttisesta Elnasta, joka vähiten ilahtuisi röyhkeästä yllätysvieraasta laumassamme.

Laskelmoin oikeaa hetkeä ja kun irtokoira oli riittävän lähellä, mutta kuitenkin etäisyyden päässä, otin juoksuaskeleen sitä kohti ja karjaisin keuhkojeni voimalla ”PERKELE! MENE SIITÄ!”

Malinois vaihtoi sekunnin murto-osassa kurssiaan ja kurvasi suoraan meidän ohitsemme, mutta se, mihin en ollut kiinnittänyt huomiota oli huono otteeni Alpin hihnasta. Niinpä Alpi hihnoineen päivineen lipesi käsistäni samaan aikaan, kun se päätti lähteä peltoralliin, jonka olin sille aamulla luvannut. Huusin vielä yhden kiukkuisen perkeleen samalla, kun pikkukoirani painui kisailemaan vieraan malinoisin kanssa.

Sinne meni

En tiedä, oliko tilanne enemmän koominen vai hurja, kun Alpi punaisessa toppatakissaan juoksutti juuri ja juuri perässään pysyvää palveluskoiraa pitkin peltoa. Näin heti, että nuorehko malinois oli pitämässä vain hauskaa, mutta tottakai olin myös huolissani, minkä kokoisen palan se mahtaisi rouhaista jos saavuttaisi edellä viilettävän koirani kankun kuononsa etäisyydelle.

Alpi pomppi ja kiihdytteli punaisessa liehukkeessaan kevyesti ja ylpeästi, minkä puolesta suurin huolenaiheeni olikin sen jänismäinen eteneminen. Moinen poukkoilu varmasti sytyttäisi jos jonkinlaista viettitoimintaa missä tahansa belgianpaimenkoirassa.

Nyt myös minä olin yhtynyt samaan kuoroon irtokoiran omistajan kanssa: ”TÄÄLLÄ!” me mylvimme kilpaa valkenevassa talviaamussa yhä vain vaativammin ja kiukkuisemmin.

Lopulta Alpi oli saanut tarpeekseen ja palasi luokseni. Nappasin sen hihnasta kiinni ja käskin vieraan paimenkoiran matkoihinsa. Se palasi omistajiensa luokse.

”Anteeksi!” rouva huusi vilpittömästi pahoillaan saatuaan koiransa kiinni. ”Ei mitään, sattuuhan näitä.” vastasin ja jatkoin vielä: ”en oikeasti ole niin kiukkuinen miltä kuulostin, pyrin vain välttelemään isompia konflikteja.”

”Niin pitääkin!” nainen huikkasi. ”Hyvää päivänjatkoa!” minä vastasin vielä ja hoputin sitten koko laumani liikkeelle. Tilanteen purkaminen kävellen teki hyvää kiukusta puhkuvalle Elnalle. Se oli raivoissaan, eikä syyttä, mutta sen ylivirittynyt olemus ja tuohtunut puhina kuitenkin hieman laski, mitä pidempään jatkoimme kävelyämme.

Alpi hymyili koko loppulenkin ilkikurisesti pilke silmäkulmassaan. Se vaikutti äärimmäisen tyytyväiseltä itseensä, eikä ihme. Sille on hyvin tyypillistä varastaa show ja hassutella jopa silloin, kun yli 25 kiloinen mörssäri lähestyy sen koko perhettä luodin lailla.

Rakastan sitä piirrettä Alpissa ja toivon, ettei sen järjettömän kokoinen itseluottamus koskaan ota sellaisia kolhuja, jotka tekisivät siitä vähemmän pröystäilevän tai vähemmän alpimaisen. Se on sellaisenaan täydellinen koira, ja siitä minun on kiittäminen paitsi sen geenejä, myös Inton uskoa ja luottoa Alpiin, jota se on lauman vanhimpana ja arvostetuimpana uroksena päättänyt ainoastaan vahvistaa ja hioa.

Ja niin oli jälleen yksi erityinen aamu pelastettu sillä kekseliäisyydellä, huumorintajulla ja määrätietoisuudella, johon koirani minut päivittäin tempaavat. Älä ota sitä vakavasti, Alpi tuntui huikkaavan minulle pomppiessaan pentumaisen kevyesti kotiportaille. Se, että ainekset ovat kaikkein pahimpaan, ei kuitenkaan ikinä automaattisesti tarkoita, että kaikkein pahin tapahtuu.

51

Juniori kotona ja näyttelyissä

Siihen nähden, miten vallaton huligaani Alpi on ollut koko kevään ja kesän, on ollut yllättävää seurata sen rauhoittumista syksyn ajan. Muutos on ollut niin merkittävä, että tuntuu, kuin meillä olisi vieraillut hyvä haltija.

Arki on tasoittunut huomattavasti, eikä enää ole vaaraa, että makaroonien sekaan posliinilautaselle lentäisi whippet, tai, että keittiön roskakaapin ovesta roikkuva keittiöpyyhe lojuisikin jossain muualla, kun keittiön kaapin ovessa. Eteisen tuulikaapin oven voi unohtaa auki ilman, että korkokengät löytyvät hetken päästä syötyinä makuuhuoneen sängyltä ja kirjoja ja muita esineitä voi nyt pitää myös alimmaisilla hyllyillä koiran korkeudella.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että vaativin koiranpentuaika on nyt ohi ja kodissamme majailee pikkupennun sijasta aikuistuva juniori. Nyt kun yhteiset pelisäännöt on kaikille selkeät, on ollut ilo huomata, miten vaivatonta ja helppoa arki neljän koiran kanssa on. Vieraiden tulo ei enää aiheuta ylenpalttista sekamelskaa, ja usein lenkeillä pysähtelemme vastaan tulevien lapsien halutessa silittää, sillä kukaan laumastamme ei aiheuta ja ylläpidä sekamelskaa ja jopa alle vuoden ikäinen Alpi osaa kohdata vieraat lapset sivistyneen maltillisesti.

Mitä minä sitten tein, että sain koiranpennun rauhoittumaan?

En mitään. Odotin ja annoin ajan kulua. Vaikka olin toisinaan väsynyt, annoin koiralle aikaa ja olin kärsivällinen. Aika ja kärsivällisyys ovatkin mielestäni parhaat keinot villin koiranpennun kohtaamiseen. Kun nostaa itsensä tilanteen yläpuolelle, eikä ota suosikkikirjan silputtuja kansia henkilökohtaisesti, pääsee jo pitkälle. Kun provosoiva ja jopa reaktioita hakeva koiranpentu saa äärireaktioiden sijaan vain tyyntä, lempeää ja määrätietoista ohjausta, se myös rakentaa itselleen terveen itsetunnon. Kun koiranpennun aiheuttamat suuretkin ärtymyksen tunteet purkaa vaikka hölkkälenkillä itsekseen, sitä jonain päivänä herää aamuun, jossa suhde koiraan on molemminpuolin johdonmukainen ja kunnioittava.

En kuitenkaan tarkoita, että koiranpennun edessä pitäisi passivoitua. Hölmöilyyn saa ja pitääkin puuttua, aivan kuten emäkoirakin älähtelee pennuilleen aina tilanteen sitä vaatiessa.

KUVA: Kai Heinonen

Koiranäyttelyihin junioriluokassa

Kotona hyvin käyttäytyvää junioria esittelee myös ihan mielellään koiranäyttelyissä. Kesällä villiä menoaan kehässä Jonnan kanssa esitellyt Alpi esiintyi nyt Tuulosen näyttelyssä parkkihallissa parastaan antaen.

Vaikka koiran esittäjäksi päädyinkin kokeneen handlerin sijasta MINÄ, tuomari Katrin Raie piti näkemästään ja kirjoitti Alpille oikein kivalta kuulostavan arvostelun ja antoi tälle parhaimman mahdollisen laatuarvosanan, ERIn.

”9 mths. Excellent type. Beautiful proportions. Correct head. Nice eyes and expression. Ears could be a bit better. Excellent neck and topline. Correct underline. Excellent ribcage. Correct length of loin. Balanced anglilations in both side. Nice forechest for the age. Correct legs and feet. Excellent coming and going. Balanced sidemovement. Nice temperament. Well presented.”

Tästä on oikein hyvä jatkaa: seuraavaksi Alpi nähdään 25. marraskuuta Tampereella kaikkien rotujen näyttelyssä ja sitten 26. marraskuuta kansainvälisessä koiranäyttelyssä.

Odotan suurella mielenkiinnolla, taantuuko perheen juniori vielä pahamaineiseksi vintiöksi, vai liidetäänkö nyt todellakin tasaisen varmasti kohti aikuisuutta. Nähtäväksi jää!

16

Kamalan ihana Alpi

Alpi on melkoinen koira. Se on asunut luonani kevättalvesta saakka, mutta en juurikaan ole avannut sen tempauksia täällä blogini puolella.

Se ei suinkaan tarkoita, etteikö tempauksia olisi. Niitä on jo niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa kirjan, vaikka en ole tuntenut koko koiraa edes yhtä kokonaista vuotta!

Vaikka toisinaan elo rajoja kyseenalaistavan ja toimeliaan koiranpennun kanssa onkin ollut uuvuttavaa, koiranpentuarjessa on siitä huolimatta myös lukuisia hauskoja, liikuttavia ja ikimuistoisia hetkiä, jotka tuovat kultareunuksensa myös kaikkein synkimpiin pilviin.

Järkyttynyt tallikoira

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että muutamat ystäväni omistavat tai hoitavat hevosia, joiden lähelle minäkin aina toisinaan pääsen. Onko mitään terapeuttisempaa, kun harjata suurta ja lempeää jättiläistä?

Syyskuun lopulla myös Alpi pääsi kokeilemaan terapeuttista tallielämää. Vaikka hevoset olivat sen mielestä alkuunsa hivenen arveluttavia, se pääsi nopeasti sisään tallielämään sen uusien tallikoirakavereiden avustuksella. Lopulta sillä oli niin hauskaa, että jouduin huomauttamaan sitä sen liiankin vinhasta käytöksestä laidunalueelle saavuttuamme. Mutta se ei kuunnellut!

Se tunsi olonsa voittamattomaksi! Se oli juuri ystävystynyt rempseiden tallikoirien kanssa, voittanut pelkonsa hevosten läheisyydessä ja saanut painia uusien koirakavereidensa kanssa tallin pihapiirissä. Sen riemu oli ylimmillään!

Kunnes se törmäsi sähköaitaan. Se sai niin kovan tällin – oman tulkintani mukaan eritoten henkisesti – että sen ulvahdus kaikui riipaisevana hämärtyvässä syysillassa.

Sen jälkeen sillä ei ollut enää yhtään hauskaa. Se kulki tallin alueella ryhdittömästi päätään riiputtaen, suu alakuloisessa mutrussa onnettomana ympärilleen vilkuillen. Se kannatteli häntäänsä surkeana niin alhaalla, että se melkein viisti maata. Näytti vahvasti siltä, että juuri elämänsä tähtihetkiä viettänyt otus oli tempaistu alas kovaa ja korkealta.

Huolellinen pikku apulainen

Vaikka useimmat Alpin tempauksista liittyvätkin sen kyselemättömään ja vauhdikkaaseen olemukseen, eikä sillä ole juurikaan tapana huomioida muita, löytyy siitä silti myös kiltti ja herttainen puolensa.

Se käy ilmi aina sateisten lenkkien jälkeen. Kun saavumme lenkiltä kotiin, kaikkien koirien tehtävä on odottaa tuulikaapissa, että minä haen pyyhkeitä ja saan jokaisen koiran kuivattua. Vasta tämän jälkeen ne saavat jatkaa matkaansa muualle asuntoon.

Aloitan kuivaamisen aina vanhimmasta koirasta tai siitä, joka on rauhallisin. Näin ollen ruokin rauhallista käyttäytymismallia, eikä sisälle paluu aiheuta ylimääräistä härdelliä.

Alpi on aina kuivausjärjestyksessä viimeinen. Se on nuorin ja vaikka se on jo saanut kiinni kuivausfilosofiastani koen, että sen elämänkokemuksella on ihan hyvä harjoitella odottamista ja viimeisenä olemista. (Sekä odottaminen, että viimeisenä oleminen ovat sen inhokkiasioita.)

Nykyisin se osaa odottaa omaa vuoroaan kärsivällisesti. Odottaessaan se nuolee ja kuivaa ensin omat tassunsa, ja ne pestyään se siirtyy nuolemaan lähintä kuivausvuorossa olevaa kaveria, eli useimmiten Olmia tai Elnaa.

Se, miten huolellisesti ja antaumuksella se pesee sisaruksiaan: niiden korvia, päälakea ja kuonoa, on kerta toisensa jälkeen yhtä liikuttavaa – varmasti etenkin juuri siksi, että muuten arjessa se on niin häikäilemätön porsas.

Rakas lämpöpatteri

Kun Alpi muutti luokseni olin itsekin vasta muuttanut uuteen asuntooni, eikä minulla vielä ollut sänkyä. Nukuin patjalla makuuhuoneen lattialla.

Koska whippetit kiintyvät omistajiinsa jopa niin paljon, että ne eivät lopulta enää suostu esiintymään näyttelykehissä ilman omistajaansa, mietin jo tuolloin, pitäisikö makuuhuoneen oveen asentaa koiraportti, etten vaan tule ruokkineeksi koiran liiallista leimautumista.

Jostain syystä koiraporttia ei kuitenkaan koskaan tullut, ja niinpä myös Alpilla oli vapaa pääsy lähelleni yöaikaan. Pienen pienen pentu-Alpin suosikkinukkumapaikaksi muodostui kaulani alue – se oli niin pieni, että mahtui hyvin nukkumaan tyynyni reunaan olkapäälleni, pitäen omaa päätään kaulani päällä. Toisinaan me molemmat liikuimme nukkuessamme niin paljon, että aamulla herätessäni kaulani oli kauttaaltaan pienen whippetkaulahuivin peitossa. Se nukkui kaulaani vasten sikeästi aina aamuun asti.

Nykyisin nukun sängyssä ja eristän koiria vaihtelevasti makuuhuoneen alueelta. Into ja Elna eivät koskaan ole sängyssä nukkumisesta välittäneetkään, sillä niille tulee äkkiä liian kuumaa. Mutta whippetpojat Olmi ja Alpi nukkuvat sängyssä mielellään ja vieläpä peiton alla aivan ihoon liimautuneina.

Alpin suosikki nukkumapaikka on edelleen lähellä kasvojani. Se näyttää erityisen onnelliselta silloin, kun se saa asettaa päänsä kaulalleni ja voimme molemmat nukahtaa kuunnellen toistemme hengitystä.

Omanlaisensa koira

Vaikka Alpi ja Olmi edustavat tismalleen samaa rotua, on ollut mielenkiintoista huomata, miten niitä yhdistää vain lähinnä rakkaus mukavaan loikoiluun ja juoksemiseen. Muuten ne ovat hyvin erityyppisiä persoonia, vaikka molemmat ovat osallistuvia, reippaita ja mukavia koiria.

Siinä missä opetin Olmin jo hyvin pienenä seuraamaan ja tarkkailemaan minua lenkeillä, siinä oitis onnistuen, Alpin kanssa vastaavan toimintamallin opettamiseen on tarvittu muutamia kömmähdyksiä.

Kun Alpi oli vasta muuttanut luokseni, otin sen usein mukaan etenkin lyhyimmille pissalenkeille, jos se ei sattunut juuri siihen aikaan olemaan nukkumassa. En juurikaan käyttänyt hihnaa, sillä oletin pienen pennun pysyvän luontaisesti laumassa yhdessä Inton, Elnan ja Olmin kanssa. Pennulta vaadittaisiin melko paljon kanttia, jos se omaehtoisesti poistuisi porukan suojista ja lähtisi yksin suureen ja hurjaan maailmaan.

No, kanttiahan Alpilta löytyi jo vajaan yhdeksän viikon iässä. Huomasin sen siinä hetkessä, kun olimme tulossa lenkiltä ja saavuimme rivitaloasuntomme parkkipaikalle. Naapurin vanhan rouvan tytär oli juuri menossa äitinsä luokse kyläilemään, kun koiranpentuni ampaisi ilahtuneena samalle vierailuvisiitille juuri avatusta ovenraosta vilistäen sisälle vaaleanpunaisessa lainanutussaan kuin villiintynyt rotta.

Naapurin rouvan tytär ei näyttänyt yhtään niin ilahtuneelta kuin koiranpentuni hetkeä aiemmin. Hän roikotti olohuoneesta saalistettua koiranpentuani inhoava ilme kasvoillaan.

”Tämä kuuluu ilmeisesti sinulle” hän tokaisi ojentaessaan pienen ja itseensä tyytyväisen näköisen, pentumaisen pullean koiranpennun kainalooni. Pahoittelin tilannetta ja välikohtauksen jälkeen aloin kuljettamaan myös Alpia remmissä. Se kun on aina ollut varsin rohkea ja omanlaisensa koira.

26