Asuuko meillä tasmanian tuholainen?

hullukoirani003

Siinäpä se, kysymys itsessään. Asuuko meillä tasmanian tuholainen? Vai kenties riivattu? Onko meillä jonkin sortin tuholaisongelma? Minulla ei taida olla tähän nyt vastausta.

Katsokaas. Kuten tiedätte, taannoin meillä räjähti. Anopinkielet pomppivat juurineen ruukuistaan ja muovisäkkiin tiukasti pakatut koirien makuualustat räjäyttivät säkin ympäriltään.

Kotiin tuodut sisustustyynyt olivat nekin kuoriutuneet muoveistaan, mutta tyynyt itsessään selvisivät täysin vahingoittumattomina, vaikka niitä ympäröinyt tiukka muovi oli silppuna lattialla.

Elna sai joulukuun aikana pasmani ihan sekaisin. Viisi vuotias koira, ensikertalainen. Ei aiempaa rikostaustaa kotimme tai sen irtaimiston tuhoamisen suhteen, enkä ihan äkkiä keksi, millä järjellä Elna toteuttaa sen pieniä, satunnaisia ja toisinaan jopa lähes huomaamattomia ilkivalta-iskuja.

Elettiin vielä joulukuuta, kun eräänä iltana palasin kotiin ja pistin jo parkkipaikalla merkille, ettei olohuoneen ikkunassa palanut enää kynttelikkö, jonka olin hiljattain ostanut varta vasten olohuoneen ikkunaan.

Sisälle päästyäni huomasin ensimmäiseksi, että eteiseen nostettu anopinkielille käytetty kukkamulta oli kuoriutunut muoveistaan. Ja minä kun luulin, että anopinkielien uudelleen istuttaminen oli eräänlainen rauhan ele minun ja yli-innokkaan puutarhurikoirani välillä.

Mikä hulluinta, multaa ei suinkaan oltu levitelty, vaan multakasa oli ainoastaan kuorittu muoveistaan siististi ja asiallisesti. Siis niin siististi, kun kasan multaa nyt vaan voi kuoria muoveistaan.

Myönnän, että jos minä olisin ollut Elna (tai kuka tahansa tämän takana onkaan), olisin ottanut kuoritusta multasäkistä kaiken ilon irti koko yksin vietetyn kahdeksan tunnin ajalta. Olisin piehtaroinut mullassa ja juossut sitten hullun kiilto silmissäni makuuhuoneen sängylle, josta olisin jatkanut matkaani luontevasti olohuoneen jättikokoiselle divaanisohvalle.

Mutta meidän kaikkien onneksi minulla ja Elnalla ei ole kovinkaan paljoa yhteistä. Elna on hienovarainen koira, joka oli ainoastaan tahtonut kuoria multasäkin, siinä kaikki.

Kynttelikkö puolestaan, niin. Hienovaraisuus toistui senkin kohtalossa. Se seisoi aloillaan juuri siinä, mihin sen olin asetellut. Syy sille, että se oli kesken päivän pimentynyt, oli yksi räjähtänyt lasikupu.

Eikä se jäänyt tällä kertaa suinkaan yhteen kuorittuun multasäkkiin ja räjähtäneeseen lasikupuun. Olohuoneen verhoon kiinnitetty verhonipsu oli siirtynyt lähes huomaamattomasti verhosta koirien sänkyyn. Kuten varmaan arvaattekin, verhot olivat siistit ja koskemattoman näköiset. Toisinaan minusta tuntuu, että meillä tapahtuu kummia asioita.

hullukoirani000

Lähdin samana iltana vielä kauppaan, mutta en uskaltanut jättää koiria kodissamme hiippailevan vandaalin armoille, joten otin ne mukaani auton takatilaan.

Kotiintulomatkalla koukkasin tyhjän koirapuiston kautta ja annoin koirieni nuuskutella koiraposteja samalla, kun itse henkäisin syvään ja katselin koirieni touhuja.

Lähetin kepolle kuvan kaltereiden takana notkuvista koirista ja tiedustelin, onko ihan ookoo, jos jätän elikot kaltereiden taakse ja lähden kotiin ilman niitä. Oli kuulemma ihan ookoo. En vain keksinyt, mistä sitten bloggaisin, joten päätin ottaa karvakeot vielä toistaiseksi mukaani.

*   *   *

Isäni sai kynttelikön korjattua. Siihen ei auttanut pelkkä kynttilän pään vaihto, jonka osasin kyllä tehdä itsekin. Olin hieman huolissani siitä, olisiko mahdollista, että Elna olisi saanut sähköiskun purtuaan seinässä olevan kynttelikön kynttilöistä yhden säpäleiksi, mutta keponi isä sanoi, että huonot kyntteliköt usein räjähtelevät itsekseenkin. Ei siis huolta.

Jatkoimme eloamme – hieman mietteliäinä – kunnes saavuimme jouluaattona sukulaisvierailuilta kotiin. Sanoinhan, että meidän aattomme sujui paremmin kuin viime vuonna, mutta taisin silti ohittaa aiheen aika tehokkaasti. Nimittäin, kun saavuimme kotiin huomasin heti parkkipaikalla, että kertaalleen korjattu kynttelikkö ei taaskaan palanut olohuoneen ikkunassa.

Kotona meitä odotti pöyristyttävä näky. Joku, jotkut tai jokin oli ensin sammuttanut kynttelikön sen katkaisijasta ja sitten tuhonnut sen saman, jo kertaalleen rikotun kynttilän pään.

hullukoirani001

Mitä minä voin sanoa, kun en edes tiedä mitä pitäisi ajatella? Pitäisikö minun tuntea raivoa tuhotun irtaimiston takia, surua koiran yritettyä tappaa itsensä jo toisen kerran tänä vuonna vai pitäisikö minun olla otettu siitä, että koirani voi pian liittyä mensaan?

Tietenkään minulla ei ole videomateriaalia tapahtuneesta, joten todellisuudessa en tiedä kumpi sai ensin kyytiä: katkaisija vai kynttelikön kynttilän pää. Tottakai fiksut koirani tuntien uskon, että järjestys on ollut alunalkaen oikea ja varsin looginen.

Jossain joulun tietämillä kyytiä saivat myös olohuoneen rullaverho ja takaovi (ensimmäinen kuva), mikä veti minut ihan totaalisen sanattomaksi. Koska vietin joulun välipäivät töissä samoin kuin kepokin, vein koiran kahdeksi illaksi säilöön toiselle työpaikalleni koirahoitolaan, jonne toimitin vielä säilytyspalkaksi kahvia ja pullaa. Näin varmistuin siitä, ettei Elna saisi itsetuhoisia ajatuksiaan läpi ainakaan iloisen perhejuhlan aikaan – ja ehkä meidän kotikin säästyisi mielipuolen vandaalin jekuilta kun Elna ei olisi paikalla.

Ja niin tapahtuikin: kepo sanoi, että oli ihana tulla töistä kotiin, kun Into nousi uneliaana kopastaan ja Remu tuli hetken päästä kurkistamaan, oliko ovi käynyt. Minä tulin sitten tättähäärän kanssa kotiin vartin myöhemmin – ja se seesteinen koti-ilta oli sillä silmänräpäyksellä ohi. Tosin en aio paljastaa kumman toimesta. 😉

*   *   *

Blogin kirjoittaminen on siitä mukavaa hommaa, että kun saan ajatuksiani purettua tekstiksi hahmotan usein itsekin kokonaiskuvan paremmin ja pystyn ratkaisemaan ongelmallisiksi koettuja tilanteita.

Mutta tällä kertaa minulla ei ole valmista vastausta sen suhteen, asuuko meillä tasmanian tuholainen. Ajatelkaa asiasta mitä tahdotte (linkki).

7

Muistoja kesältä

09082014_0927_800px

Talvi on parhaimmillaan. Ainoa oikea talvi pitää sisällään niin lunta kuin purevan pakkasenkin, ja vaikka olenkin ikuinen vilukissa, olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että edellä mainittuja viimein on. Ripaus joulun aikaan ja toinen mokoma loppiaisen tienoilla.

Parasta on se, että lumi tuo lenkkireiteille valoa ja koiria ei tarvitse kuivailla jatkuvalla syötöllä. Kotikin pysyy siistinä, kun kuravettä ei tarvitse ravistella eteisessä ja varpaanväleissä ei kantaudu hiekanjyviä. Puhun siis koirista.

Nyt kun olen viiden päivän ajan etsinyt villasukkiani (löysin ne viimein) ja taistellut viheliäistä flunssaa vastaan ajattelin, että olisi varmaan sopiva hetki muistella hiukan kesää. Blogini vaipui tuolloin hiljaiseloon, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö kesä olisi ollut hyvä. Muistan viime kesän erityisen lämpimänä, aurinkoisena ja kauniina.

06072014_6550

Pyöräilin Elnan kanssa paljon. Se jolkotteli pyörän vierellä vapaana ja pitkillä metsäteillä saatoimme ottaa kiitokisoja. Minä pyörällä, Elna juosten. Kumpi voittaa?

Hirveä spurtti, ihan mieletön vauhti! Elna voitti. Puolimatkassa pysähdyttiin rantaan ja Elna pulahti uimaan.

Kotimatkalla kokeilin uutta reittiä ja hetken luulin olevamme eksyksissä. Onneksi sellainen ei haittaa kesällä. Vajaan 10 kilometrin pyörälenkki viilenevässä kesäillassa vasta tuntuikin elämältä. Luonto oli kaunis ja matka rauhallinen. Elnan ravi sen edetessä pyörän vierellä on niin tasaista ja kaunista, että auringon laskiessa ja lintujen vielä visertäessä mieli todella lepäsi.

06072014_6517

Vaelsimme viikottain erilaisten koiralaumakokoonpanojen kanssa.

Minä tein paljon pihatöitä, joita rakastan, olihan ensimmäinen kesä Omassa Kodissa. Koirat seurasivat sivusta ja tuntuivat hymyilevän.

Loikoilin rannalla – välillä vain kepon kanssa, välillä kaveriporukalla ja välillä koirien kanssa.

Aamut valkenivat varhain ja illat, niissäkin oli tunnelmansa.

06072014_6495

Seuraavat kuvat on otettu 18. toukokuuta. Muistan sen lämpimänä kesäpäivänä, jonka vietimme Elnan ja ystävieni kanssa match showssa.

Kävelimme tapahtuman päätyttyä lähimpään kauppaan hakemaan jäätelöä ja söimme niitä koirien kanssa kaupan edustalla. Ihmiset tulivat juttelemaan koirista.

Kun jälkiruoka oli syöty etukäteen, haimme picnic -eväät ja lähdimme rantaan evästämään. Hain kotoa vielä lisää koiria ja kameran, joka ikuisti päivän tapahtumat.

18052014_6314

Match Showsta kotiin tuomisina oli kaksi pokaalia, sillä Elna voitti sinisten luokan ja sijoittui sitten vielä BIS 4:ksi.

 

18052014_6205

Koirakaverimme Furi oli vielä pieni. 

 

18052014_6207

Märkiä koiria oli kaikkialla. 

 

18052014_6209

Furi koki ensikosketuksena järviveteen.

 

18052014_6219

Vanhat konkarit näyttivät, ettei vettä tarvitse jännittää.

 

18052014_6235

Pentu seurasi esimerkkiä tarkkaavaisena.

 

18052014_6243

Märkiä koiria oli IHAN kaikkialla.

 

18052014_6250

Ja koko lauma nautti olostaan rannalla.

 

18052014_6251

Myös Remu, joka teki loppuviimein itsensä näköisen ilkikurisen tempun, ja tuli kakalle minun ja ystäväni viereen, kun olimme syömässä eväitämme. Ja minä kun en koskaan ole arvostanut vessahuumoria.

 

18052014_6263

Remun mielestä jekku oli nerokas.

 

18052014_6271

Sisu ui ja ui.

 

18052014_6272

Ja polskutteli minkä ehti.

 

18052014_6289

Furi harkitsi pitkään kepin noukkimista ja päätyi sitten kahlailemaan rantavedessä.

 

18052014_6290

Remu katseli nuorempien touhuja etäämpää.

 

18052014_6293

Ja Elna nautti auringon lämmöstä.

 

18052014_6308

Rannalta lähdimme vielä pienelle kävelylle. Furi bongasi heinikosta jotain outoa…

 

18052014_6297

Jotain, mikä lähestyi tuhisten…

 

18052014_6301

Kas, Remu se vain!

 

18052014_6306

Sisu nautti rapsutuksista.

 

18052014_6305

Eikä millään meinannut saada niistä tarpeekseen.

 

18052014_6313

Ja Into tutkaili ympäristöään.

 

Myttään vielä toistaiseksi pipon syvälle päähäni ja nautin niin paljon lumesta ja talvesta, kuin vilukissan vain on mahdollista nauttia. Mutta vaikka talvi nyt viimein onkin täällä, en voi olla hymyilemättä tyytyväisenä, kun aurinko on viime päivinä muistutellut olemassaolostaan ja faktahan tietysti on se, että kesä on joka hetki taas hieman lähempänä.

3

Elnan aivoitukset

18092014_1512

Jostain syystä maanantai on tarttunut minuun kuin purkka hiuksiin, eikä siitä tunnu pääsevän millään eroon – vaikka nyt on jo tiistai-ilta! Surkeat sattumukset seuraavat minua toinen toistensa perään, eikä harmeille tunnu näkyvän loppua. Elämäni alkaa saamaan jo koomisia piirteitä, eivätkä koiratkaan ole viime aikoina suoneet kovin lämpimiä vastaanottoja jälleen pitkiksi venyneiden työpäivien jälkeen.

Kun tulin tänään töistä kotiin, olohuoneen lattialla odotti ruukustaan irroitettu anopinkieli. Hämmentävää. Meidän koirat ovat kilttejä, eivätkä ikinä tee mitään pahaa. Hämmentävää tässä on se, että kanit, jotka sen sijaan tekevät paljon pahaa, viettävät päivänsä lukittuina kaltereiden taakse ja skotlanninterrieri Remu, joka sekään ei aina ole kaikista pulmusista puhtain, ei suinkaan ylety repimään anopinkieliä ruukuistaan.

Jää siis kaksi vaihtoehtoa: yksi punertavan oranssi, verrattain laiska luppakorva ja yksi kirjavan raidallinen, erittäin toimelias ja aikaansaavaa neitikoira.

Molemmat ovat syyttömiä kunnes toisin todistetaan, mutta minulla on epäilykseni. Minua epäilyttää myös eräs toinen asia: Elnan mielenterveys. Ajelin taannoin Lempäälästä kotia kohti, kun keponi soitti minulle järkyttyneenä. Hän kertoi, että oli juuri saapunut töistä kotiin ihmetellen heti eteisessä, miksi vastassa oli kolmen koiran sijasta vain kaksi: Remu ja Into. Tättähääräksi tituleerattu ikiliikkuja Elna oli puuttunut tervetuliaiskomiteasta kokonaan, mikä ei nyt tietenkään ole ihan normaalia.

Kepo oli riisunut kenkänsä ja huhuillut puuttuvaa koiraa, mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan eteiskäytävän päässä olevasta peilikaapista oli kuulunut liikehdintää, ja kun kepo avasi raollaan olevan peilikaapin oven, oli vastassa täysin odottamaton näky.

Elna seisoi peilikaapin syvimmässä ja pimeimmässä nurkassa onnettoman näköisenä pystymättä liikkumaan. Se oli kietoutunut kaulastaan henkarista roikkuvien lasketteluhousujen henkseleihin niin tiukasti, että se vaivoin pystyi hengittämään.

Se oli ilahtunut nähdessään kepon, mutta ei päässyt itse pinteenstä – täyteen talvi-, kesä-, kevät- ja syksytakkeja ahdettu peilikaappi piti henkarista roikkuvat lasketteluhousuni niin jämptisti paikoillaan, että niihin takertunut koira ei voinut liikkua enää mihinkään suuntaan.

Kun keponi oli ryhtynyt pelastushommiin, hän sanoi, että lasketteluhousujen henkselit olivat niin tiukasti koiran kaulan ympärillä, että se vastasi hiuksiin tiukasti sidottua ponihäntää – jos koira olisi joutunut olemaan kaapissa vielä paljonkin pidempään, se olisi saattanut vaikka kuristua kuoliaaksi!

Tiedostan tarinan vakavan ja surullisen puolen, mutta onhan se nyt ennen kaikkea koominen. Olisi ollut hirveää (ja täysin mahdollista) löytää koira kuristuneena vaatekaapista, mutta toisaalta lasketteluhousujen henkseleihin hirttäytyminen on Elnan näköinen tapa jättää maallinen vaellus – niin karmeaa, kuin se ajatuksena onkin. Elnalla on aina ollut vähän omintakeinen tyyli hoitaa asioita ja tehdä juttuja.

Sitä, miksi Elna on sujahtanut raollaan olleen täyteen ahdetun takkikaapin perimmäiseen nurkkaan, tarina ei kerro. Sen tarina kertoo, että koira vältteli koko illan kaapin läheisyyttä – niin ahdistavaksi sen olo oli käynyt, että sillä meni monta tuntia palautua henkseleiden hyökkäykseltä.

Minä tarkastin vielä kotiin päästyäni takkikaapin annin – mikään takeista ei ollut niellyt taskuihinsa vanhoja koulutusnameja, jotka olisivat vienolla tuoksullaan voineet houkutella koiran tunkeutumaan takkien ja ulkoiluvaatteiden sekaan.

18092014_1503

0