Lontoon matkan piti olla täydellinen irtiotto koirankarvaisesta arjesta, mutta niin minä vain löysin itseni bongailemasta ja valokuvaamasta toinen toistaan persoonallisempia koiria ja sydämiä sulattavia koirakoita.
Puoli viikkoa kestänyt reissu täytti kaikesta huolimatta odotukseni, sillä säiden suosima reissu oli hyvin suunniteltu. Päiväohjelma koostui täydellisessä tasapainossa puistoissa kiertelystä, keskustan vilinästä ja shoppailusta sekä nähtävyyksistä. Ja tietenkin koirista.
Kun olin päässyt alkuun, koirien näkemiseltä ei enää voinut välttyä. Koiria bussipysäkillä, koiria laukuissa, koiria metroissa, koiria puistoissa, koiria kaikkialla.
Tuntui mielenkiintoiselta seurata koiranomistajia, koiria ja kanssaihmisiä sivusta ja tarkkailla, minkälaisia reaktioita nappisilmät saivat osakseen. Suurin ero Suomen koirakulttuurin tuntuikin olevan se, etteivät ne saaneet osakseen reaktioita.
Kerroinkin jo Instagramissa, että kuvissa yllä olevan koiran omistaja vain tiputti koiran hihnan marssiessaan itse sisälle kauppaan. Kuuliaisen oloinen lemmikki jäi kaupan ovensuuhun tarkkailemaan ohi kulkevia ihmisiä ja alle metrin etäisyydeltä tienvarresta ohittavia autoja. Haukottelevan kaveruksen olemuksesta voi vain päätellä tilanteen arkipäiväisyyttä.
Koirat ovat niin arkinen näky Lontoon katukuvassa, että metrossa seurueeni vieressä istunut mies miltein säikähti, kun kysyimme puolivuotiaiden maltankoirien rotua.
Osaltaan siksi en yhtään ihmettele sitä, miten koiratkin käyttäytyvät niin arkisesti. Kun kukaan ei tee niistä numeroa tai hössötä niiden ympärillä, ne suhtautuvat ihmisiin aivan yhtä neutraalisti, kuin ihmisetkin niihin.
Hihnattomat pikkukaverit tuntuivat seuraavan omistajiaan kaikkialle ilman, että se oli kanssaihmisille tai -koirille minkäänlainen ongelma. Myös hihnojen käyttöä näkyi jonkin verran, mutta sekin useimmiten yllättävissä yhteyksissä: ensimmäisenä päivänä metrotunnelista katutasolle noustessani näin kolme kävelytien reunukseen hihnoin kiinnitettyä rottweileriä.
Ne odottivat kapean kävelytien reunassa todennäköisesti kävelytien toisella laidalla kaupassa asioivaa ulkoiluttajaansa. Turvaväliä ohitustilanteelle ei jäänyt nimeksikään, mutta ihmiset ohittivat koirat tottuneesti niihin huomiota kiinnittämättä.
Lienee sanomattakin selvää, että Suomessa näky olisi erikoinen, ellei hälyttävä. Vaikka minäkin olen koiraihminen, olin koirakoplaa ohittaessani harvinaisen tietoinen mahdollisesta puremaetäisyydestä. Vaan runsaassa ihmisvilinässä kapealla kävelytiellä aidan ja tiilirakennuksen välissä saumaa paremmalle turvavälille ei vaan ollut.
Vaikka katukuvassa näkyikin koiria niin rottweilereistä mäyräkoiriin ja chihuahuoista siperian huskyihin, mastiffeihin ja pitbulleihin, myös pikkukoirien omistajat antoivat nelijalkaisten ystäviensä huoletta viipottaa vapaasti ympäristössään.
Yläpuolella kuvassa esiintyvän antiikkikauppiaan terrieri oli yksi lukuisista suloisista esimerkeistä. Kauppoja tehdessä se istui isäntänsä sylissä kuin patsas, mutta tauoilla se kipitti tottuneesti vilkkaasta markkinapäivästä huolimatta ruuhkaisia käytäviä isäntänsä mukana. En nähnyt, että isännällä olisi ollut hihnaa edes taskussaan.
Se, mitä lukuisista koiranomistajista ja koirista oli parin päivän visiitillä mahdollista huomata, oli valtava keskinäinen luottamus. Ihmiset antoivat koiriensa tehdä päätöksiä, joihin he eivät itse yrittäneet kiihkeästi vaikuttaa olemalla välissä tai repimällä lemmikkejään hihnasta.
Vaikka alunperin rentona, lempeänä ja sokeankin luottavaisena näyttäytyvä koirakulttuuri teki minuun ensiksi suuren vaikutuksen, koin parissa päivässä myös sen nurjat puolet.
Ensimmäinen pahaenteinen tilanne ilmaantui odotellessani marketin edessä seuruettani. Tarkkailin seinään remmillä kiinnitettyä koiraa, joka edusti rotua, jonka hallussapitoa on rajoitettu Tanskassa ja Norjassa.
Se odotti omistajaansa rauhallisen ylväänä marketin seinustalla siihen saakka, kunnes se huomasi samaa katukäytävää lähestyvän kiinanpystykorvan. Pystykorvan kännykkään syventynyt omistaja näytti autuaan tietämättömältä pian edessä olevasta konfliktista.
Seinään kiinnitetyn koiran olemus ryhdistyi. Puhun usein koirien mielentilasta liikennevaloesimerkkinä aina vihreästä keltaisen kautta punaiseen, ja tämä koira oli malliesimerkki siitä, miten nopeasti hyvä ja rauhallinen (vihreä) olemus muuttui vain sekunnin (keltaisessa) murto-osassa hälyttävään (punaiseen).
Silmän räpäyksessä koiran rauhallinen katse oli muuttunut pistäväksi tuijotukseksi. Se ei irroittanut intensiivistä katsettaan pystykorvasta vaan laski päänsä hitaasti selkälinjan jatkoksi samaan aikaan, kun silkkisen selkäturkin tilalle nousi piikikäs irokeesi, joka kruunasi koiran jännittyneen olemuksen.
Pahaa-aavistamaton kaksikko tepsutteli seinään kiinnitettyä koiraa kohti kuin hidastetussa elokuvassa ilman, että omistajan katse nousi lainkaan puhelimen näytöstä. Mietin juuri, mitä minä voisin tehdä estääkseni tragedian, kun kiinanpystykorva huomasikin sitä odottavan lajitoverin, hidasti ja antoi ulkoiluttajalleen signaalin, joka sai tämän nostamaan katseensa juuri oikealla hetkellä.
Tilanne jatkui silmissäni edelleen kuin hidastetussa elokuvassa. Koiraansa ulkoiluttanut tyttö riuhtaisi pystykorvansa kaikin voimin markkinatelttojen väliin kävelytien reunan yli ja seinään kiinnitetty koira haukkoi ilmaa hampaillaan vain muutaman kymmenen sentin päästä rähinän säestämänä.
Ihmiset, jotka eivät olleet tarkkailleet tilannetta niin kuin minä säikähtivät, sillä kadut olivat tavanomaiseen tapaan täynnä ihmisvilinää ja yhtäkkiä seinän vieressä huusi raivoisasti ilmaa haukkova koira, joka miltein nappasi ohikulkevan sivullisen pohkeesta kiinni.
Tilanne ei yllättänyt minua, sillä koira oli antanut signaaleja jo hyvän tovin. Ongelma oli siinä, ettei kukaan ollut reagoinut niihin, sillä kenelläkään ei tuntunut olevan tapana tarkkailla ympäristön arkisena elementtinä esiintyvää koiraa.
Koiran raivoisa huuto keskeytti kaupan kassoilla omaa showtaan pitävän nuoren miesomistajan, joka riensi koiransa luokse sitten repien tätä eteenpäin ahtaalla kävelytiellä ja pyytäen ihmisiltä tietä edelleen punaisessa mielentilassa olevan koiran kuljettamiseen.
Teatraalisena silmissäni esiintynyt tilanne ei ollut ainoa, jossa harmia ja pahaa mieltä oli luvassa. Seuraava tilanne osui eteeni puistossa hieman myöhemmin. Siihen ei tarvittu edes koirarotua, jolla perinteisesti mässäillään negatiivis-sävytteisten uutisten otsikoissa.
Pahaan mieleen riitti pieni ja suloinen beagle, sekä itsekkäästi puistossa toiminut koiranomistaja, joka miltein makoili puiston penkillä kuulokkeet korvillaan silmiään ummistellen samalla, kun sen reipas ja utelias lemmikki tutustui hihnatta puiston muihin ulkoilijoihin.
Beagle kulki tohkeissaan ympäri puistoa jäljestäen ja nuuskutellen. Se ei juurikaan silmäillyt puistonpenkillä rentoutuvaa omistajaansa, joka tuntui uppoutuvan kuulokkeidensa antiin suurella antaumuksella.
Pieni metsästyskoira tervehti määrätietoisesti jokaisen kohtaamansa koiran. Ehdin ikuistamaan, kuinka se tervehti suurta ja tyylikästä villakoiraa, mikä sekin näytti häntien asentoa tarkkailessa alkuun pahaenteiseltä etenkin siksi, että asetelma oli epäreilu toisen osapuolen ollessa hihnassa.
Kun villakoira jatkoi matkaansa, beaglen huomio kiinnittyi nurmialueen toiselle puolelle, jonne sen ponteva askellus alkoi epäröimättä kuljettamaan sitä.
Nurmialueen toisella puolen hihnoissa kahta sekarotuista koiraa ulkoiluttava nainen kiinnitti heti huomiota lähestyvään beagleen ja huudahti brittiläiseen tapaan excuse me, toinen koiristani pelkää vieraita koiria – voisiko beaglen kutsua pois?
Koska beaglen omistaja ei sattunut olemaan kuulolla, nainen toisti kysymyksensä. Koska mitään ei tapahtunut, hän vielä huudahti, kenen beagle oikein on, katsoi joukkiotamme kysyvästi ja nappasi selkänsä takana piilotelleen sekarotuisen syliinsä beaglen pölmähtäessä jalkoihinsa.
Beaglen omistaja tuskin havahtui. Nainen nosteli koiraansa yhä korkeammalle sylissään beaglen tavoitellessa sitä. Lopulta beaglen omistaja kutsui koiraansa laiskasti, mutta ei kuitenkaan onnistunut saamaan koirassaan aikaiseksi minkäänlaista reaktiota.
Epävarman koiran omistaminen paikassa, jossa vähintäänkin puolet muista koirista kulkevat hihnatta, ei varmasti ole helppoa.
Naisen tuskailua katsellessani ymmärsin, ettei näennäisesti kadehdittavalta näyttävä koirakulttuuri ole aukoton Lontoossakaan. Vastuuttomia ihmisiä löytyy aina kaikkialta, eikä koiraihmisten joukkio tee tässäkään asiassa poikkeusta.
Matka toisen maan koirakulttuurin pariin – vaikkakin vain pintapuolisesti – oli kuitenkin mielenkiintoinen ja opettavainen.
Toivon, että minulla on tulevaisuudessa mahdollisuus tehdä lisää samanlaisia, kiireettömiä ja ajatuksia herättäviä tutkimusmatkoja paikkoihin, joissa koirakulttuuri on erilaista kuin meillä täällä Suomessa.
Leikkisästi matkalle asetettu tavoite ”bongaa whippet” tuli sekin saavutettua jopa kolminkertaisesti, joten Instagramissa ja Facebookissa vinttikoirien perään kyselleet lukijat voivat viimeisen kuvan myötä todeta BINGO, sillä postauksessa on nyt viimeisen kuvan myötä vilahtanut peräti kolme whippettiä!
Viimeisen kuvan musta komistus on Matthew Holderin whippeturos Bunny, jolta allekirjoittanut sai rakkaudellisen kasvopesun, joka tietenkin kruunasi koko lomamatkan. Cheers!
