Tämän artikkelin piti kertoa koiranpentumme hassusta tavasta. Siitä, kuinka se joka ilta asettui minun ja sohvalla röhnöttävän kepon väliin, ja kirputti vuoroin minua kädestä ja kepoa korvan takaa.

Joka iltaisen rituaalin myötä minun oli aivan pakko googlettaa, mitä koiranpentumme erikoisella, minulle aiemmin melko vieraalla tavallaan tarkoitti. Vastauksen mukaan koiramme viestitti tykkäämistä, mielihyvää ja onnellisuutta niin paljon, kuin vain koira voi tuntea. Joka ilta!

Mutta sitten asiat taas hieman mutkistuivat. Olmi oli ehtinyt nauttia liikuntakiellottomasta elämästään reilut pari viikkoa, ja minä olin lisännyt sen viikko-ohjelmaan säännöllisesti yhä haastavempia maastoja myös metsässä, jotta sen kehittyminen myös motorisesti olisi mahdollista.

Olisi varmasti pitänyt säikähtää ja pysytellä poissa metsästä, kun Olmi perjantaina juoksi rämeessä ja loukkasi vasemman etutassunsa niin, että sen ylimmästä varpaasta, ns. jarrupalasta irtosi pala.

Mutta mepä emme pienestä säikähtäneet ja niinpä suuntasimme metsään vielä lauantainakin. Lähdimme läheiselle rannalle nauttimaan kesäpäivästä koko lauman kera, ja saimme matkaseuraksemme vielä hyvän ystäväni oman koiransa kanssa.

Kaikki sujui hyvin, ja vaikka matkassa mukana oli vieras koira, pidimme huolen siitä, että toipilaan vauhti pysyi maltillisena. Olimme jo kotimatkalla, kun yllättäen pöpelikköön tömähtänyt Olmi alkoi huutamaan kuin syötävä.

En tarkalleen ottaen nähnyt, mitä tapahtui, joten ajattelin, että nyt mukana on hieman liikaa draamaa. Kehoitin pöpelikössä mustikanvarpujen ja sammaleen seassa vikisevää Olmia iloisesti mukaani, ja kannustin sitä entisestään, kun pentua ei alkanut kuulumaan.

En ottanut tilannetta vakavasti vielä sittenkään, kun löysin varpujen seasta aloillaan vikisevän pennun, joka ei päässyt ylös. Koska leikatut varpaat kipeytyvät herkästi kovista iskuista, nappasin sen vain syliini ja toivoin, että kannettuani sen 500 metrin päähän tasaiselle hiekkatielle kivut olisivat helpottaneet, ja se pääsisi jatkamaan matkaansa omin jaloin.

Pieni kylmänhiki kohosi otsalleni, kun sylissäni roikkuvan pennun olemus muuttui yhä vaisummaksi. Kun viimein saavuimme hiekkatien varteen ja laskin Olmin maahan, sen takatassut eivät ollenkaan ottaneet painoa vastaan vaan asettuivat miten sattuivat. Ilman tukea pentu huojui kuin juopunut, kunnes koko takapää petti ja koira rojahti maahan. Yritin auttaa sen uudelleen seisoma-asentoon, mutta tällä kertaa takapää ei kantanut ollenkaan. Koira oli käytännössä halvaantunut, ja olemuksestaan päätellen se vaikutti olevan shokissa: se tuijotti lasittunein silmin nenänsä osoittamaan suuntaan, eikä reagoinut mihinkään.

Tajusin, että virheellisten etutassujensa takia Olmi oli mitä todennäköisimmin tullut loikasta huonosti alas, lentänyt niskalleen ja halvaantunut. Erityisen paskaan tuurin ei tarvitse edes kovaa vauhtia. Nappasin Olmin taas syliini ja aloimme kiireesti harppoa kohti kotia. Kun käsistäni alkoi loppua voimat heijasin sen harteilleni, kuten armeijassa oltiin opetettu. Kiirehdimme kotiin toivoen, ettei tilanne olisi ollenkaan niin vakava, kuin miltä se vaikutti. Tätä sattuu. Joskus koiranpennut vain halvaantuvat ja sitten toipuvat, yritin vakuutella itselleni. Vaikka eihän se niin mene.

Ystäväni oli soittanut meille jo kyydin, kun saavuimme parkkipaikalle. Kävin viemässä Inton ja Elnan sisälle, otin lompakon ja laukun mukaani ja lähdimme kohti lähintä päivystävää Univettia. Soitin paniikissa kepolle ja Olmin kasvattajalle, kun ääneni murtui. Tilanne oli painajaismainen ja olin vakuuttunut siitä, että joutuisin tänään hyvästelemään 4 kuukauden ikäisen koiranpentuni ikiajoiksi. Ei sen näin pitänyt mennä.

Samalla kun itse olin vielä paniikissa etsinyt lompakkoani talon sisältä, ystäväni oli löytänyt Olmin reidestä käärmeen puremaa muistuttavan verijäljen. Soitin jo matkalla Univettiin ja kerroin koiran halvaantumisesta, verijäljestä ja shokilta vaikuttavasta tilasta. Olmi vain tuijotti eteensä, eikä reagoinut ympäristöönsä, vaikka olimme  jo istumassa vieraassa autossa, jossa oli paljon vieraiden koirien hajuja.

*   *   *   *

Kun vastaanoton tiskillä istunut apaattinen hoitaja viimein ymmärsi mistä on kyse, Olmi pääsi nopeasti hoitoon. Me jäimme vastaanottotilaan odottamaan päässämme pyörivien kauhuskenaarioiden kera, kunnes hoitaja viimein kutsui meidät tyhjään hoitohuoneeseen ja kertoi, että eläinlääkäri tulisi pian kertomaan meille lisää.

Kesti hetken, ennen kuin huoneeseen saapui varovasti hymyilevä eläinlääkäri, joka tiedusteli olemmeko me Olmin kotijoukot. Nyökkäsimme ystäväni kanssa kärsimättömästi, sillä ilmeestä ei voinut päätellä, oliko hymy säälivä ja osaaottava, vai lähinnä huvittunut, mikä tuntui absurdilta tilanteen huomioon ottaen.

”No niin” eläinlääkäri aloitti varovasti. ”Olmi on nyt ollut hetken aikaa nesteytyksessä ja se on saanut kipulääkettä…” hän jatkoi, ”eikä sitä mikään vaivaa.”

Katsoimme ystäväni kanssa ensin toisiamme ja sitten eläinlääkäriä hämmentyneinä. Puhuiko hän nyt samasta koirasta, jonka me olimme juuri tuoneet sisään?

”Tuolla se nyt takahuoneessa viipottaa ihan pirteän oloisena”, eläinlääkäri täsmensi. Kohotin kulmiani, sillä en osannut mitenkään odottaa kuulemaani. Painotimme ystäväni kanssa, että Olmi oli vain tuijottanut eteensä reagoimatta mihinkään, ja että sen takajalat olivat ihan mutkalla, kun niitä oltiin tuloksetta yritetty asettaa sen vatsan alle siten, että se pysyisi hetken pystyssä.

Eläinlääkäri hymyili ymmärtäväisenä. Hän kertoi, että joskus koiranpennun omistajilla oli tapana ylireagoida. Katselin hänen virnettään epäuskoisena. Kumpi meistä on typerä?

Kysyin, mitä mieltä hän oli verinaarmuista reidessä. Voiko kyseessä olla kyyn purema? En tiedä näytinkö erityisen nuorelta vai erityisen tyhmältä, sillä eläinlääkäri kertoi, että käärmeen pureman tunnistaa kahdesta pienestä reiästä, eivätkä ne näytä siltä, miltä Olmin reidessä vierekkäin olevat reikä ja naarmu näyttivät.

Olimme juuri matkalla puhuneet ystäväni kanssa lukemastamme jutusta, jossa kerrottiin, ettei käärmeen puremaa aina tunnisteta, sillä se ei joka kerta näytä symmetriseltä puremajäljeltä. Eläinlääkärin vastaus ei jättänyt jälkeensä muuta, kuin erityisen hölmön olon, joten pyysin häntä tuomaan Olmin hoitohuoneeseen. Halusin nähdä, onko koira todella kunnossa.

Olmi tepsutteli luokseni iloisesti – mutta kömpelösti. Se reagoi jo ympäristöönsä ja oli selkeästi piristynyt, vaikka tuttu virne ja pilke silmäkulmasta vielä puuttuivatkin. Sen takapää näytti vielä olevan hieman juovuksissa, sillä se huojui ja sen takakoivet kauhoivat eteenpäin paljon hitaammin kuin etukoivet. Lisäksi reisi oli nyt selkeästi enemmän turvoksissa kuin tullessamme.

Mikä sille sitten tuli, kysyin, sillä eläinlääkärin ainoa diagnoosi tuntui olevan täysin terve pentu. Eläinlääkäri kertoi, että Olmi oli todennäköisesti törmännyt johonkin juostessaan ja saanut niin kovan lihasshokin, että se oli vetänyt koko koiran tilttiin. Kipulääke todennäköisesti laukaisi tilanteen ja sai koiran piristymään lähes ennalleen.

Saimme siirtyä takaisin odotustilaan odottamaan laskua. Odotellessamme katselin, miten Olmi ei päässyt lainkaan istumaan, vaan pölmähti seisaaltaan suoraan makuulleen – ja miten se oli vielä hieman sekaisin kaikesta, mutta toden totta paljon parempi kuin tullessamme. Toki sen tila vielä epäilytti minua, sillä en täysin luottanut eläinlääkärin olemattomaan diagnoosiin.

Naurahdin, kun puolen tunnin odottelun jälkeen sain viimein käteeni kotiuttamisohjeet ja laskun. Täysi liikuntakielto ja häkkilepo seitsemän päivän ajan, vain tarvittavilla pihapissatuksilla sekä kipulääkekuuri. Ja tietysti vajaan 300 euron lasku – mikä on aika paljon koirasta, mitä ei vaivaa mikään.

52

Eräänä päivänä koitti se hetki, kun minä ja pentuni möngimme esiin kotikolostamme, venyttelimme pitkään ja hartaasti ja ravistelimme pölyt päältämme. Ilta-aurinko värjäsi kaiken kullaksi (olenko jo kertonut rakastavani kesäiltoja?), ja vaikka takana oli pitkä ja raskas työviikko, ajatus yhdessä metsään lähtemisestä tuntui rentouttavalta.

Ja sitä se kieltämättä olikin. Kuten olimme saaneet ohjeeksi, olimme kuluneen viikon aikana lisänneet liikuntaa asteittain. Ensin kuljimme joka ilta aivan lähellämme sijaitsevan pellon ympäri. Seuraavaksi kiersimme pellon kahdesti, ja sitten aloimme liittämään tuttuun kierrokseen uusiakin reittejä.

Lenkkeilimme hillittyjä hihnalenkkejä kahdestaan, yhdessä Inton kanssa, koko lauman kera sekä toisinaan myös ystäviemme Taimin sekä Riesan kanssa. Kaikki sujui hyvin – varpaat eivät turvonneet, koira ei ontunut, eikä etutassut tuntuneet väsyvän muuta koiraa aiemmin.

Puolentoistaviikon rauhallisten, asteittain haastavempien hihnalenkkien myötä uskalsin viimein lähteä metsään sillä ajatuksella, että Olmin tassuja todella koeteltaisiin vapaana liikkumisen myötä.

Tapaturmien minimoimiseksi ja kiusausten vähentämiseksi lähdimme kaksin. Samalla saimme aikaa tutustua toisiimme ja ilokseni huomasin, kuinka mukavaa on omistaa jopa kuiskauksille herkkä, kuulolla oleva pentu, jonka vatsa on pohjaton, ja jolle tavalliset koirannappulat maistuvat palkaksi vauhdikkaista luoksetuloista ja spontaaneista katsekontakteista.

Koska Olmi on vielä pieni pentu, jaan sille makupaloja tauotta ja palkitsen sitä kaikesta sellaisesta käytöksestä, josta pidän. Annan nappulan, kun se lenkillä kulkee vierelläni. Annan toisen, kun se vilkuilee minua silmiin tai reagoi kuiskaukseen. Kutsun sitä ääntäni korottamatta luokseni, ja kun se pinkaisee lähelleni, palkitsen sen kukkurallisella koiran nappuloita.

Aina nälkäinen suu ja pohjaton vatsa on hyödyksi pennun kasvatuksessa, ja ulkoillessa kitaan sujahtaneet nappulat vähennetään iltaruuan määrästä. Palkkioksi anteliaisuudestani olen saanut hyvin kuulolla olevan pennun, joka pitää minua alati silmällä. Tiedän, että asiat tulevat muuttumaan sitten, kun pentuikä vaihtuu teini-ikään ja koirasta alkaa varttua itsenäisempi ja enemmän auktoriteettiani kyseenalaistava nuori koira. Siihen on kuitenkin vielä aikaa, joten ehdin hyvin rakentamaan suhdettamme siten, että koiran varttuessa en ole sille enää pelkkä namiautomaatti.

Ei ole kuitenkaan hullumpaa työskennellä vapaa-ajallaan namiautomaatin roolissa. Kun palkan määrää vaihtelee arvoituksellisella logiikalla ja kriteeriä nostaa pikkuhiljaa, mutta jatkuvasti, pentu ei kyllästy ja se haluaa aina antaa parastaan. Olen suorastaan yllättynyt, miten helpolta whippetin kouluttaminen on toistaiseksi tuntunut. Tottakai olen etuoikeutetussa asemassa, sillä Olmi on kaikin puolin erityinen lemmikki, koira ja whippetti, mutta olen aiemmin (hieman epäillen, toki) elänyt siinä käsityksessä, että kaikki vinttikoirat ovat mahdottomia kouluttaa – eikä niitä joidenkin koulukuntien mukaan edes tulisi vaivata sellaisella toiminnalla.

Yhtä kaikki, ensimmäinen metsässä vapaana toteutettu ulkoilu sujui hyvin siitäkin huolimatta, että puolimatkassa Olmi sai hepulin, juoksi edestakaisin, löi tassunsa johonkin ja alkoi ulisemaan pidellen toista etutassuaan ilmassa. Ehdin jo pelkäämään pahinta, joten kutsuin sen syliini ja kannoin sitä hetken matkaa pohtien, mihin saisimme tilattua lähimmän autokyydin jopa eläinsairaalaan saakka.

Kuitenkin kun viimein saavuimme riittävän tasaiselle maastolle ja laskin Olmin takaisin maahan, se jatkoikin hiipottamistaan aivan kuten aiemminkin – hip hip hip – kipu oli unohdettu, ja pentu eteni reippaasti ja ontumatta, eivätkä sen varpaatkaan näyttäneet hullummilta. Selvisimme siis pelkällä säikähdykellä, ja pystyimme jatkamaan ilta-auringosta nauttimista seuraavaksi mustikoita poimien.

Ilta-auringon viimeisimmät säteet lämmittivät käsivarsiani samalla, kun napostelin mustikoita ja tarkkailin koiranpentuni liikkeitä. Katsellessani ympärilleni minusta tuntui, etten suinkaan ole tämän metsän ainoa elollinen, jonka mielestä elämä on oikeastaan aika ihanaa. Katso nyt tuota.

 

 

4