For A Better Day

13092015_3545_960px

Tilanteiden puiminen kirjoittamalla ei ole maistunut. Kun pitkän päivän päätteeksi istun tietokoneelle, en halua kerrata, kuinka olen koko viikon singonnut töiden jälkeen vastaamaan jokaisen koirani hyvin yksilöllisistä liikunnan tarpeista vaihdellen koiria lennosta ja tarjoten jokaiselle sitä, mitä kyseisen yksilön kroppa parhammillaan kaipaa, tai mitä kuvittelen sen kaipaavan.

Oikeastaan päiväni ovat nykyisin niin pitkiä, että päivän päätteeksi en istahda
hetkeksi tietokoneen ääreen, vaan menen nukkumaan kerätäkseni voimia seuraavaan päivään.

En enää lenkkeile kavereideni kanssa tai unohdu metsään. Aikaa ei ole hukattavaksi: valoisaa riittää vielä juuri ja juuri Olmin jumppaamiseen läheisellä hakkuualueella heti töiden jälkeen, sitten vien Inton tasaiselle, mutta riittävän pitkälle peruslenkille Elnan kanssa ja lopulta otan pyörän alleni ja lähden paimeneni kanssa päästelemään höyryjä. Se on tehokas ja ilmainen harrastus tässä elämäntilanteessa, kun aikaa tai rahaa ei ole hukattavaksi, mutta jotain on tehtävä. Saan aktiiviseen elämään tottuneen koiran liikutettua, ja pyöräily pururadalla ylläpitää hyvin sen lihaksistoa, sekä meidän molempien mielenterveyttä.

12082015_2770_960px

Kukaan ei osaa sanoa, onko seuraavat kymmenen vuotta Olmin kanssa helpompia, jos nyt panostan sen kuntouttamiseen täydellä teholla.

Joka tapauksessa haluan uskoa, että näin on, ja teen kotiläksyni tunnollisesti. Käytän pennun kuntouttamiseen kaikki mahdolliset resurssit.

Arjesta on tullut melkoista suoritusta. Se on ollut sitä aina, kun olen
tasapainoitellut usean työn ja tavoitteellisten vapaa-ajan harrastusten kanssa.
Keväällä aloin huomaamaan itsestäni väsymyksen merkkejä, ja lopetin rakkaan
tanssiharrastukseni, iltatyöt sisustusliikkeessä ja kaiken, joka kuormitti enemmän kuin antoi. Annoin armon aikaa koiranpennun saapumiseen saakka ja päätin, että sitten kun Olmi tulisi kotiin, tekisin vain yhtä työtä ja illat herättelisin pitkään uinunutta, aktiivisempaa koiraelämää myös lenkkireittiemme ulkopuolella.

Totisesti koiraelämä on nykyään aktiivisempaa kuin koskaan. Ei ehkä sillä tavalla, kuin olisin odottanut, mutta aikaa ei juurikaan jää muulle. Jokaisen koiran yksilölliset erityistarpeet pitävät minut kiireisenä, ja alitajunnassa jyskyttää koko ajan huoli siitä, voiko lauman nuorimmainen koskaan elää tavallista juoksijan elämää ja miten osaan erottaa kiputilat arjesta, kun en ole nähnyt pentua terveenä.

13092015_3642_960px

Osteopaatin oli määrä tarkastella Olmin kinkkistä varvastilannetta, mutta hän ei ensimmäisellä käyntikerrallamme päässyt kajoamaan ollenkaan etupään ongelmiin, sillä loppukesän lihasshokki oli aiheuttanut melkoista tuhoa koiran takapäähän.

Juuri ennen osteopaatille menoa olin alkanut kuulostelemaan lattiatasosta kuuluvaa laahausääntä, sillä Olmi ei lopulta enää kävellessään nostanut ollenkaan takajalkojaan, vaan liu’utti niitä lattialla perässään eteenpäin laahustaen.

Osteopaatti kertoi asioista, joista en aivan ymmärtänyt – ensi kerralla esitän kyllä tarkentavia kysymyksiä – kuten romahtaneesta ja kiertyneestä takapäästä sekä aivojen ja hermostojen välisistä yhteysongelmista.

Hän antoi meille kotiläksyjä, joista kerron myöhemmin lisää, ja mainitsi, että pentu voi olla seuraavat päivät kipeän oloinen. Yliaktiivinen, tai äärimmäisen nuutunut. Mitä tahansa normaalista poikkeavaa oli odotettavissa.

Ensin näytti siltä, ettei Olmi oirehtinut osteopaatin käsittelyä lainkaan. Olin helpottunut, mutta parin päivän päästä huomasin, että meille on kulkeutunut aivan vieras koira.

Olmi juoksi pitkin kulmadivaania, loikkasi siitä lattialle, rynnisti rosvoamaan likaisia ja puhtaita pyykkejä kylpyhuoneesta ja pihisti pullokassista tyhjiä, kauppareissua odottavia palautuspulloja. Siinä, missä koiranpentumme on aiemmin vain makoillut ja nauttinut elämästään lojuen mitä kummallisimmissa asennoissa, nyt se ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, tai ainakaan erossa kolttosista.

Elimme viikon tai pari vintiömme kanssa. Olin hämmentynyt siitä, että olin unohtanut minkälaista elämä koiranpennun kanssa voi olla – kunnes tilanne pikku hiljaa rauhoittui, ja nyt olemme jälleen pisteessä, jossa Olmi lähinnä nukkuu ja kulkiessaan laahaa takajalkojaan lattiaa pitkin. Ulkona se kipittää suhteellisen sievästi, mutta osteopaatti totesikin, että pieni pompottava ravi onkin omiaan peittämään kehon ongelmia.

Olen jälleen suuren arvoituksen edessä. Miten oppia tuntemaan sellaisen koiran kiputilat, jota ei oikeastaan koskaan ole tuntenut terveenä? Onko tyyni ja rauhallinen Olmi todellisuudessa kipeä ja haluton, torkkuuko se päivät vältelläkseen vartalonsa rasitusta? Onko hyperaktiivinen olemus todellakin hoitojen jälkeistä oireilua kivusta, vai onko koiranpentu silloin eniten itsensä kaltainen?

Jatkan tarkkailua. Hetken päästä osaan myös kertoa, mitä Intolle kuuluu. Sille tehdään viimein hoitosuunnitelma, jota Animagissa ei osattu tarjota.

5

Ohikiitävää

14082015_3011_960px

Tämän artikkelin piti kertoa koiranpentumme hassusta tavasta. Siitä, kuinka se joka ilta asettui minun ja sohvalla röhnöttävän kepon väliin, ja kirputti vuoroin minua kädestä ja kepoa korvan takaa.

Joka iltaisen rituaalin myötä minun oli aivan pakko googlettaa, mitä koiranpentumme erikoisella, minulle aiemmin melko vieraalla tavallaan tarkoitti. Vastauksen mukaan koiramme viestitti tykkäämistä, mielihyvää ja onnellisuutta niin paljon, kuin vain koira voi tuntea. Joka ilta!

Mutta sitten asiat taas hieman mutkistuivat. Olmi oli ehtinyt nauttia liikuntakiellottomasta elämästään reilut pari viikkoa, ja minä olin lisännyt sen viikko-ohjelmaan säännöllisesti yhä haastavempia maastoja myös metsässä, jotta sen kehittyminen myös motorisesti olisi mahdollista.

14082015_3046_960px

Olisi varmasti pitänyt säikähtää ja pysytellä poissa metsästä, kun Olmi perjantaina juoksi rämeessä ja loukkasi vasemman etutassunsa niin, että sen ylimmästä varpaasta, ns. jarrupalasta irtosi pala.

Mutta mepä emme pienestä säikähtäneet ja niinpä suuntasimme metsään vielä lauantainakin. Lähdimme läheiselle rannalle nauttimaan kesäpäivästä koko lauman kera, ja saimme matkaseuraksemme vielä hyvän ystäväni oman koiransa kanssa.

Kaikki sujui hyvin, ja vaikka matkassa mukana oli vieras koira, pidimme huolen siitä, että toipilaan vauhti pysyi maltillisena. Olimme jo kotimatkalla, kun yllättäen pöpelikköön tömähtänyt Olmi alkoi huutamaan kuin syötävä.

14082015_2843b_960px

En tarkalleen ottaen nähnyt, mitä tapahtui, joten ajattelin, että nyt mukana on hieman liikaa draamaa. Kehoitin pöpelikössä mustikanvarpujen ja sammaleen seassa vikisevää Olmia iloisesti mukaani, ja kannustin sitä entisestään, kun pentua ei alkanut kuulumaan.

En ottanut tilannetta vakavasti vielä sittenkään, kun löysin varpujen seasta aloillaan vikisevän pennun, joka ei päässyt ylös. Koska leikatut varpaat kipeytyvät herkästi kovista iskuista, nappasin sen vain syliini ja toivoin, että kannettuani sen 500 metrin päähän tasaiselle hiekkatielle kivut olisivat helpottaneet, ja se pääsisi jatkamaan matkaansa omin jaloin.

Pieni kylmänhiki kohosi otsalleni, kun sylissäni roikkuvan pennun olemus muuttui yhä vaisummaksi. Kun viimein saavuimme hiekkatien varteen ja laskin Olmin maahan, sen takatassut eivät ollenkaan ottaneet painoa vastaan vaan asettuivat miten sattuivat. Ilman tukea pentu huojui kuin juopunut, kunnes koko takapää petti ja koira rojahti maahan. Yritin auttaa sen uudelleen seisoma-asentoon, mutta tällä kertaa takapää ei kantanut ollenkaan. Koira oli käytännössä halvaantunut, ja olemuksestaan päätellen se vaikutti olevan shokissa: se tuijotti lasittunein silmin nenänsä osoittamaan suuntaan, eikä reagoinut mihinkään.

14082015_2852_960px

Tajusin, että virheellisten etutassujensa takia Olmi oli mitä todennäköisimmin tullut loikasta huonosti alas, lentänyt niskalleen ja halvaantunut. Erityisen paskaan tuurin ei tarvitse edes kovaa vauhtia. Nappasin Olmin taas syliini ja aloimme kiireesti harppoa kohti kotia. Kun käsistäni alkoi loppua voimat heijasin sen harteilleni, kuten armeijassa oltiin opetettu. Kiirehdimme kotiin toivoen, ettei tilanne olisi ollenkaan niin vakava, kuin miltä se vaikutti. Tätä sattuu. Joskus koiranpennut vain halvaantuvat ja sitten toipuvat, yritin vakuutella itselleni. Vaikka eihän se niin mene.

Ystäväni oli soittanut meille jo kyydin, kun saavuimme parkkipaikalle. Kävin viemässä Inton ja Elnan sisälle, otin lompakon ja laukun mukaani ja lähdimme kohti lähintä päivystävää Univettia. Soitin paniikissa kepolle ja Olmin kasvattajalle, kun ääneni murtui. Tilanne oli painajaismainen ja olin vakuuttunut siitä, että joutuisin tänään hyvästelemään 4 kuukauden ikäisen koiranpentuni ikiajoiksi. Ei sen näin pitänyt mennä.

Samalla kun itse olin vielä paniikissa etsinyt lompakkoani talon sisältä, ystäväni oli löytänyt Olmin reidestä käärmeen puremaa muistuttavan verijäljen. Soitin jo matkalla Univettiin ja kerroin koiran halvaantumisesta, verijäljestä ja shokilta vaikuttavasta tilasta. Olmi vain tuijotti eteensä, eikä reagoinut ympäristöönsä, vaikka olimme  jo istumassa vieraassa autossa, jossa oli paljon vieraiden koirien hajuja.

*   *   *   *

Kun vastaanoton tiskillä istunut apaattinen hoitaja viimein ymmärsi mistä on kyse, Olmi pääsi nopeasti hoitoon. Me jäimme vastaanottotilaan odottamaan päässämme pyörivien kauhuskenaarioiden kera, kunnes hoitaja viimein kutsui meidät tyhjään hoitohuoneeseen ja kertoi, että eläinlääkäri tulisi pian kertomaan meille lisää.

Kesti hetken, ennen kuin huoneeseen saapui varovasti hymyilevä eläinlääkäri, joka tiedusteli olemmeko me Olmin kotijoukot. Nyökkäsimme ystäväni kanssa kärsimättömästi, sillä ilmeestä ei voinut päätellä, oliko hymy säälivä ja osaaottava, vai lähinnä huvittunut, mikä tuntui absurdilta tilanteen huomioon ottaen.

”No niin” eläinlääkäri aloitti varovasti. ”Olmi on nyt ollut hetken aikaa nesteytyksessä ja se on saanut kipulääkettä…” hän jatkoi, ”eikä sitä mikään vaivaa.”

Katsoimme ystäväni kanssa ensin toisiamme ja sitten eläinlääkäriä hämmentyneinä. Puhuiko hän nyt samasta koirasta, jonka me olimme juuri tuoneet sisään?

”Tuolla se nyt takahuoneessa viipottaa ihan pirteän oloisena”, eläinlääkäri täsmensi. Kohotin kulmiani, sillä en osannut mitenkään odottaa kuulemaani. Painotimme ystäväni kanssa, että Olmi oli vain tuijottanut eteensä reagoimatta mihinkään, ja että sen takajalat olivat ihan mutkalla, kun niitä oltiin tuloksetta yritetty asettaa sen vatsan alle siten, että se pysyisi hetken pystyssä.

Eläinlääkäri hymyili ymmärtäväisenä. Hän kertoi, että joskus koiranpennun omistajilla oli tapana ylireagoida. Katselin hänen virnettään epäuskoisena. Kumpi meistä on typerä?

Kysyin, mitä mieltä hän oli verinaarmuista reidessä. Voiko kyseessä olla kyyn purema? En tiedä näytinkö erityisen nuorelta vai erityisen tyhmältä, sillä eläinlääkäri kertoi, että käärmeen pureman tunnistaa kahdesta pienestä reiästä, eivätkä ne näytä siltä, miltä Olmin reidessä vierekkäin olevat reikä ja naarmu näyttivät.

Olimme juuri matkalla puhuneet ystäväni kanssa lukemastamme jutusta, jossa kerrottiin, ettei käärmeen puremaa aina tunnisteta, sillä se ei joka kerta näytä symmetriseltä puremajäljeltä. Eläinlääkärin vastaus ei jättänyt jälkeensä muuta, kuin erityisen hölmön olon, joten pyysin häntä tuomaan Olmin hoitohuoneeseen. Halusin nähdä, onko koira todella kunnossa.

Olmi tepsutteli luokseni iloisesti – mutta kömpelösti. Se reagoi jo ympäristöönsä ja oli selkeästi piristynyt, vaikka tuttu virne ja pilke silmäkulmasta vielä puuttuivatkin. Sen takapää näytti vielä olevan hieman juovuksissa, sillä se huojui ja sen takakoivet kauhoivat eteenpäin paljon hitaammin kuin etukoivet. Lisäksi reisi oli nyt selkeästi enemmän turvoksissa kuin tullessamme.

14082015_2835b_960px

Mikä sille sitten tuli, kysyin, sillä eläinlääkärin ainoa diagnoosi tuntui olevan täysin terve pentu. Eläinlääkäri kertoi, että Olmi oli todennäköisesti törmännyt johonkin juostessaan ja saanut niin kovan lihasshokin, että se oli vetänyt koko koiran tilttiin. Kipulääke todennäköisesti laukaisi tilanteen ja sai koiran piristymään lähes ennalleen.

Saimme siirtyä takaisin odotustilaan odottamaan laskua. Odotellessamme katselin, miten Olmi ei päässyt lainkaan istumaan, vaan pölmähti seisaaltaan suoraan makuulleen – ja miten se oli vielä hieman sekaisin kaikesta, mutta toden totta paljon parempi kuin tullessamme. Toki sen tila vielä epäilytti minua, sillä en täysin luottanut eläinlääkärin olemattomaan diagnoosiin.

Naurahdin, kun puolen tunnin odottelun jälkeen sain viimein käteeni kotiuttamisohjeet ja laskun. Täysi liikuntakielto ja häkkilepo seitsemän päivän ajan, vain tarvittavilla pihapissatuksilla sekä kipulääkekuuri. Ja tietysti vajaan 300 euron lasku – mikä on aika paljon koirasta, mitä ei vaivaa mikään.

45

Pahan jälkeen

14082015_2826b_960px

Eräänä päivänä koitti se hetki, kun minä ja pentuni möngimme esiin kotikolostamme, venyttelimme pitkään ja hartaasti ja ravistelimme pölyt päältämme. Ilta-aurinko värjäsi kaiken kullaksi (olenko jo kertonut rakastavani kesäiltoja?), ja vaikka takana oli pitkä ja raskas työviikko, ajatus yhdessä metsään lähtemisestä tuntui rentouttavalta.

Ja sitä se kieltämättä olikin. Kuten olimme saaneet ohjeeksi, olimme kuluneen viikon aikana lisänneet liikuntaa asteittain. Ensin kuljimme joka ilta aivan lähellämme sijaitsevan pellon ympäri. Seuraavaksi kiersimme pellon kahdesti, ja sitten aloimme liittämään tuttuun kierrokseen uusiakin reittejä.

14082015_2980b_960px

Lenkkeilimme hillittyjä hihnalenkkejä kahdestaan, yhdessä Inton kanssa, koko lauman kera sekä toisinaan myös ystäviemme Taimin sekä Riesan kanssa. Kaikki sujui hyvin – varpaat eivät turvonneet, koira ei ontunut, eikä etutassut tuntuneet väsyvän muuta koiraa aiemmin.

Puolentoistaviikon rauhallisten, asteittain haastavempien hihnalenkkien myötä uskalsin viimein lähteä metsään sillä ajatuksella, että Olmin tassuja todella koeteltaisiin vapaana liikkumisen myötä.

14082015_2859_960px

Tapaturmien minimoimiseksi ja kiusausten vähentämiseksi lähdimme kaksin. Samalla saimme aikaa tutustua toisiimme ja ilokseni huomasin, kuinka mukavaa on omistaa jopa kuiskauksille herkkä, kuulolla oleva pentu, jonka vatsa on pohjaton, ja jolle tavalliset koirannappulat maistuvat palkaksi vauhdikkaista luoksetuloista ja spontaaneista katsekontakteista.

Koska Olmi on vielä pieni pentu, jaan sille makupaloja tauotta ja palkitsen sitä kaikesta sellaisesta käytöksestä, josta pidän. Annan nappulan, kun se lenkillä kulkee vierelläni. Annan toisen, kun se vilkuilee minua silmiin tai reagoi kuiskaukseen. Kutsun sitä ääntäni korottamatta luokseni, ja kun se pinkaisee lähelleni, palkitsen sen kukkurallisella koiran nappuloita.

14082015_2982_960px

Aina nälkäinen suu ja pohjaton vatsa on hyödyksi pennun kasvatuksessa, ja ulkoillessa kitaan sujahtaneet nappulat vähennetään iltaruuan määrästä. Palkkioksi anteliaisuudestani olen saanut hyvin kuulolla olevan pennun, joka pitää minua alati silmällä. Tiedän, että asiat tulevat muuttumaan sitten, kun pentuikä vaihtuu teini-ikään ja koirasta alkaa varttua itsenäisempi ja enemmän auktoriteettiani kyseenalaistava nuori koira. Siihen on kuitenkin vielä aikaa, joten ehdin hyvin rakentamaan suhdettamme siten, että koiran varttuessa en ole sille enää pelkkä namiautomaatti.

Ei ole kuitenkaan hullumpaa työskennellä vapaa-ajallaan namiautomaatin roolissa. Kun palkan määrää vaihtelee arvoituksellisella logiikalla ja kriteeriä nostaa pikkuhiljaa, mutta jatkuvasti, pentu ei kyllästy ja se haluaa aina antaa parastaan. Olen suorastaan yllättynyt, miten helpolta whippetin kouluttaminen on toistaiseksi tuntunut. Tottakai olen etuoikeutetussa asemassa, sillä Olmi on kaikin puolin erityinen lemmikki, koira ja whippetti, mutta olen aiemmin (hieman epäillen, toki) elänyt siinä käsityksessä, että kaikki vinttikoirat ovat mahdottomia kouluttaa – eikä niitä joidenkin koulukuntien mukaan edes tulisi vaivata sellaisella toiminnalla.

14082015_2870b_960px

Yhtä kaikki, ensimmäinen metsässä vapaana toteutettu ulkoilu sujui hyvin siitäkin huolimatta, että puolimatkassa Olmi sai hepulin, juoksi edestakaisin, löi tassunsa johonkin ja alkoi ulisemaan pidellen toista etutassuaan ilmassa. Ehdin jo pelkäämään pahinta, joten kutsuin sen syliini ja kannoin sitä hetken matkaa pohtien, mihin saisimme tilattua lähimmän autokyydin jopa eläinsairaalaan saakka.

Kuitenkin kun viimein saavuimme riittävän tasaiselle maastolle ja laskin Olmin takaisin maahan, se jatkoikin hiipottamistaan aivan kuten aiemminkin – hip hip hip – kipu oli unohdettu, ja pentu eteni reippaasti ja ontumatta, eivätkä sen varpaatkaan näyttäneet hullummilta. Selvisimme siis pelkällä säikähdykellä, ja pystyimme jatkamaan ilta-auringosta nauttimista seuraavaksi mustikoita poimien.

Ilta-auringon viimeisimmät säteet lämmittivät käsivarsiani samalla, kun napostelin mustikoita ja tarkkailin koiranpentuni liikkeitä. Katsellessani ympärilleni minusta tuntui, etten suinkaan ole tämän metsän ainoa elollinen, jonka mielestä elämä on oikeastaan aika ihanaa. Katso nyt tuota.

14082015_2867_960px

 

 

3