Poika on tullut kotiin

Kotona

Loppu viimein aika kului ja kului, enkä minäkään ehtinyt enää ollenkaan eksymään metsään. Lähdin keskiviikkona töistä hiukan tavanomaista aiemmin ja painelin kotiin imuroimaan, koska en halunnut, että tuleva vinttikoirani tukehtuisi jo ensimmäisenä yönä koirankarvoihin, joiden ripottelussa Into ja Elna ovat erityisesti kevään myötä ryhdistäytyneet.

Sitten hyppäsimme autoon ja jännitys sen kuin tiivistyi. Tuntui epätodelliselta, kun viimein saavuimme kasvattajan kotipihaan ja terassin reunalla kökötti pieni raidallinen pentu, joka tuijotti meitä ja pomppi sitten iloisesti tervehtimään. Heti perästä pomppi noin yhdeksän muuta pikkuwhippettiä ja kolme hiukan suurempaa.

Kuvasimme pentuja, juttelimme, allekirjoitimme. Kun viimein nostimme kopassa lämpimässä pentukasassa nukkuvan pikkukoiran syliimme ja lähdimme kasvattajan kyynelehtiessä, minusta tuntui, kuin olisimme rikkoneet suloisen whippetperheen.

Pentukasa

Aluksi pentu vain kummasteli. Sen mielestä oli hämmentävää, että kepo kantoi sen autolle. Sen hämmennykselle ei ainakaan tullut loppua sen myötä, kun otin Elnan auton takaosasta ja esittelin koirat toisillensa. ”Jaahas”, Elna tuntui toteavan. Pentu ei sanonut mitään. Kunhan ihmetteli.

Sitten me peruutimme parkkiruudusta koirat mukanamme, Elna auton takaosassa ja pikkuinen sylissäni. Siitä alkoi valtava, koko matkan kestävä valitus. Pentu ei löytänyt hyvää asentoa, se pyrki jatkuvasti jonnekin ja sydäntä riipivä volina ja valitus muistutti siitä, miten julmasti olimme juuri erottaneet sen kokonaisesta sisaruskööristä. Elna kuikuili suurella mielenkiinnolla takaa, mitä etupenkillä oikein tapahtuu.

Vajaan tunnin kotimatkalla saimme osaksemme syyllistävän katseen, suoraan sydämeen tuijottavat hätääntyneet surusilmät, anelevaa valitusta, hiukan topakampaa volinaa ja käskevän sävyistä möykkää. Aina välillä pentu rauhoittui hiljaa mutisten rintaani vasten, mutta sitten se taas halusi muistuttaa meitä siitä, minkälaisen vääryyden se on kohdannut.

Kotona kaikki oli toisin. Minä ja Elna menimme ovesta ensimmäisenä, ja kepo ja pentu tulivat oitis perässämme. Into katsoi pentua hiukan yllättyneenä, ”toitte sitten tommosen.” Näytti siltä, että sen odotukset olisivat olleet korkeammalla. Se nuuhkaisi pentua ohimennen, mutta ei tainnut juurikaan käsittää, että kyseessä on ihan oikea koira.

Pentu

Pentu tutki uuden kotinsa tarkkaavaisena ja kävi jopa tervehtimässä takapihalla kesäasunnossaan eleleviä kaneja. Yhtäkkiä kaikki sen huolet olivat poissa ja selvisi, ettei se juurikaan välittänyt Intosta tai Elnasta (eivätkä nekään siitä, tämä kuuluu varmasti koiramaiseen tutustumis-strategiaan), että se nauttii sylissä kököttämisestä (siitäkin huolimatta, että olimme juuri riistäneet sen hunnilaumastansa) ja nukkuu mielellään vanhalla tyynyllä pehmustetussa pahvilaatikossaan, jonka olimme sijoittaneet olohuoneeseen (ja toisen samanlaisen makuuhuoneeseen).

Se nukkui pahvilaatikossaan tyytyväisenä, kun minä lähdin iltakävelylle isompien koirien kanssa. Eikä se herännyt edes silloin, kun kepo otti sen syliinsä ja kantoi makuuhuoneeseen, sinne missä me kaikki muutkin nukuimme yömme. Ja niinpä Into nukkui kopassaan, pentu pahvilaatikossaan, Elna omalla paikallaan ja minä sängyssämme onnellisesti hymyillen. Tästä tulee hyvä seikkailu.

0

Pähkinänkuoressa

Odotus

Viime aikoina olen kertonut aika paljon siitä, kuinka meidän laumaamme muuttaa pian uusi jäsen. Arkemme on ollut aika pentuhuuruista (ensin räjäytin mikropuuron ja sitten kaadoin mehukeittoa lattialle – jostain syystä kärsin keskittymisvaikeuksista), mutta paljon muutakin on tapahtunut viimeisimpien viikkojen aikana.

Kerron koiranpentuun liittymättömistä tapahtumista nyt nopeasti pähkinänkuoressa, koska nyt eletään jo sellaista aikaa koiranpennun odottamisvaiheessa, että aivoni eivät oikein pysty tuottamaan sisältöä, joka ei liittyisi koiranpentuun.

Ihan ensiksi haluaisin tietysti kertoa jotain koiranpennusta, mutta koska lupasin kertoa nimenomaan niistä asioista, jotka eivät liity koiranpentuun, kerron, että eksyimme taannoin Inton ja Elnan, sekä ystäviemme Riikan ja Furin kanssa metsään. Kului noin kolme tuntia ja 11 kilometria, kunnes palasimme pilkkopimeästä metsästä takaisin autoille puolenyön tietämillä. Onneksi löysimme perille – olisi ollut hirveää, jos olisin joutunut peruuttamaan koiranpennun hankinnan vain siksi, että en löydä metsästä takaisin kotiin!

Seuraavaksi haluaisin kertoa pian kotiutuvasta koirapennusta, mutta koska lupasin kertoa niistä asioista, jotka eivät liity pentuun, kerron, että Into juhli hiljattain 7-vuotissyntymäpäiviään. Juhlistimme Intoa paistamalla makkaraa metsän siimeksessä, järven rannalla, mutta tällä kertaa pysyttelimme tuttujen polkujen äärellä, emmekä hukanneet itseämme metsään.

17052015_9101_960px

Haluaisin vieläkin kirjoittaa vain koiranpennusta, mutta koska lupasin kertoa muista asioista, mainittakoon, että toissa viikonloppuna saimme yökyläläisiä, kun naapurustossa asuva Ilo (ylhäällä, kuvassa!) piipahti meille lauantai-aamuna ja viipyi sunnuntaiaamuun saakka. Saimme iloksemme myös samassa perheessä majailevan kanin, joka vietti meillä yhden yön sijasta seitsemän yötä.

Oli hauska katsoa, kuinka Ilo ja Elna hakivat vuoron perään toinen toistaan parempia pehmoleluja olohuoneen lattialle, ja aina kun toinen esitteli toiselle aarettaan, toinen lähti hakemaan vieläkin hienompaa ja parempaa lelua lelukopasta makuuhuoneesta. Ilo on korkeassa asemassa omassa laumassaan ja vanhempi kuin Into tai Elna – mutta kotonamme hän on vieraana, joten narttujen väliselle lelumittelölle ei meinannut tulla loppua. Kun Ilo sunnuntaina lähti, me aloimme siivoamaan pehmoleluja olohuoneen lattialta, keittiön lattialta, eteisen lattialta, makuuhuoneesta ja jopa kylpyhuoneesta ja vessasta. Löysimme samalla sellaisia koiranleluja, joiden olemassaoloa emme olleet edes muistaneet!

Muistutus itselleni: käy läpi koirien lelulaatikko ja lahjoita eteenpäin lelut, jotka eivät ole käytössä (tai joiden olemassaoloa edes Elna ei muista).

Minun tekisi vielä nopeasti mieli kertoa hieman tiedätte-kyllä-mistä, mutta taidan säästää ne jutut seuraavaan kertaan. Tällä kertaa ideana oli ainoastaan todistaa, että koirani ovat kärsineet paljon muustakin, kuin hajamielisestä omistajastaan. Myös punkeista (unohdinko mainita punkit?), pilkkopimeässä taitetuista metsälenkeistä sekä sellaisista grillimakkaroista, jotka eivät päätyneet koirien suihin.

0

Kuoleman jälkeen

10052012_220_960px

Remun kuolema oli meille kaikille paljon kovempi pala kuin koskaan osasinkaan odottaa. En oikeastaan Remun eläessä edes käsittänyt, miten tärkeässä roolissa sen rauhallinen ja määrätietoinen olemus oli laumamme toimivuuden kannalta.

Oikeastaan olin ehkä jopa ajatellut, että Elna ja Into eivät olleet edes huomanneet laumaamme kesäkuussa 2011 liittynyttä hiljaista partasuuta. Kun Remu muutti meille, Into oli 3-vuotias pröystäilevä ja tahditon nuori, jolla ei ollut mitään käsitystä maailmasta ja joka kulki kaikkialle rinta rottingilla ja häntä kohti taivaita.

Suoraan sanoen minua arvelutti esitellä entuudestaan tuntemattomalle, tulisieluiselle terrierille (jonka eleitä oli mahdoton tulkita, sillä sen häntä sojotti aina suoraan ylös ja sen naama oli karvan peitossa) nuorta kukkoilevaa tolleriurostani – mutta kun koirat viimein esiteltiin toisilleen, leukani oli lokahtaa sijoiltaan.

Into käyttäytyi aivan kuten odotinkin kolmevuotiaan uroksen käyttäytyvän. Se oli hermoileva, epävarma ja samalla sen pienimmätkin eleet olivat äärimmäisen röyhkeitä ja provosoivia.

Mutta se, miten eleettömästi Remu ohitti kaiken sen provosoinnin ja nosti itsensä koko tilanteen yläpuolelle, sai minut hämmentymään. Minulla nimittäin oli sellainen käsitys, että jopa provosoimattomat terrierit ovat valmiita käymään toisten koirien kurkkuihin kiinni hetkenä minä hyvänsä. Remu puolestaan onnistui hoitamaan tilanteen itsevarmuutensa ja iän tuoman arvokkuutensa ansiosta niin hyvin, että mieleni teki nostaa sen silmien päällä olevaa tukkaa ja varmistaa, että se oli huomannut tollerin olemassaolon. Voit lukea lisää koirien toisiinsa tutustuttamisesta tämän linkin takaa.

Remu siis sukelsi laumaamme kuin kala maljaan, ja nyt näen sen, mitä en vielä silloin huomannut. Sen hiljainen viisaus, kärsivällinen olemus ja arvokkuus olivat juuri niitä ominaisuuksia, jotka tasapainottivat kolme vuotiaan nuoren uroksen ja kaksi vuotiaan nuoren nartun elämää.

30-31052011_008_960px

Kesän 2014 aikana huomasin, että Elnasta on kasvamassa määrätietoinen ja napakka johtajanarttu. Se ei enää vastannut kaikkiin eteen tulleisiin tilanteisiin leikkimielisesti hömpötellen, vaan pentumaisuus katosi siitä hiljalleen ja se alkoi ottamaan ohjia omiin käsiinsä. Se ei epäröinyt huomauttaa kesällä luonamme hoidossa ollutta suursnautseriurosta huonosta käytöksestä, ja minusta alkoi tuntumaan siltä, että sen päässä voisi olla muutakin kuin kaksi kolisevaa kiveä.

Olin odottanut sen aikuistumista pitkään, sillä jo pikkupentuna se oli johdattanut koko muun pentueen seikkailuihin rappusten alapäässä poikittain esteenä olleen pyykkitelineen läpi kohti yläkertaa. Se oli aina ensimmäisenä pahan teossa ja niinpä sen kasvattaja huokaisikin helpotuksesta, kun hain sen kotiin. Myöhemmin samalla viikolla kauhistelin raunioradalla, kuinka irti päästämäni pikkupentu katosi jonnekin kiviluolan syövereihin, eikä ollut lainkaan kiinnostunut pysyttelemään ihmisten läheisyydessä – vaikka kaikki yrittivät houkutella sitä luokseen herkkuja tarjoten ja iloisesti hihkuen. Oletteko te kuulleet koiranpennusta, joka ei oitis vastaa iloiseen puheeseen ja herkkuihin juoksemalla luokse?

Elnalla oli sen omat suunnitelmat. Se oli päättänyt lähteä seikkailulle säkkipimeään ja kylmään kivitunneliin, ja niin se myös teki. Olin helpottunut, kun se viimein tuli ulos kivikkojen seasta, mutta pikkuinen Elna oli lähinnä näreissään huomatessaan, että se oli päätynyt takaisin luokseni. Sen itsenäisyys oli haastavaa sen ollessa nuori, mutta ajan myötä suhteemme vahvistui ja pikku hiljaa – vuosien saatossa – aloimme pelaamaan samaan pussiin.

04062012_005_960px

Kun Remu sairastui, Elna alkoi enemmän tai vähemmän hienovaraisesti ilmaisemaan, että se tulisi välittömästi ottamaan Remun paikan laumassamme. Toisinaan jopa suutuin sille, miten räikeästi se vahvisti omaa asemaansa tallomalla Remun jalkoihinsa ja kävelemällä nukkuvan koiran yli kirjaimellisesti.

Ei Remu sille koskaan suuttunut tai ärähtänyt, vaikka jäikin joskus jalkoihin. Se oli älykäs, ja taitava liikkeissään. Toisinaan se käveli ruokailevan Elnan kupille ja ryhtyi itse syömään Elnan ruokia. Se teki sen ilmekkään värähtämättä, kuin kuppi olisi alkujaankin kuulunut sille. Häntä pystyssä se söi Elnan ruokia tämän nenän edessä, mutta Elnalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin peruuttaa omalta kupiltaan tyytymättömästi muristen. Remun ei tarvinnut edes murista. Se valtasi ruokakupin ryhdikkäänä ja itsevarmana, aivan kuten se teki kaiken mihin ryhtyi.

Toisinaan Elna yritti puolustaa ruokaansa, jatkoi hotkimista entistä kovempaa ja Remun lähestyessä irvisti – mutta otsahapsuista tai itsevarmuudesta johtuen, Remu ei sellaista noteerannut. Se pystyi ottamaan Elnan ruokakupin haltuunsa koska tahansa ja siten osoittamaan, että vaikka se ei ehkä enää ollut fyysisesti voimissaan, se oli edelleen älykäs ja lujahermoinen koira, joka tunsi arvonsa.

Kun Remu sitten kuoli, meidän pienen karvaisen perheemme maailma meni sekaisin. Into ja Elna eivät enää syöneet. Ne pyörivät lattialle laskettujen ruokakuppiensa ympärillä levottomina, ja vilkuilivat Remun omaa ruokailunurkkausta. Ruoka ei maittanut millään, ja Elnan yksinolo-ongelmat räjähtivät käsiin.

Haluan vielä teroittaa, että Into ja Elna ovat aina olleet varsin hyvin käyttäytyviä koiria. Minua ei ikinä ole hirvittänyt jättää niitä yksin, yksin kotiimme tai yksin vieraaseen paikkaan. Ne eivät pureskele tavaroita ikävystyessään, eivätkä hauku ja huuda ihmisten ollessa poissa.

Mutta Remun kuoleman myötä ajat muuttuivat. Eikä se oikeastaan ole ihme, kun miettii, millainen persoona se oli. Kirjoitin tammikuun alussa, Remun vielä eläessä, mutta sairauden jyllätessä, Elnan tekemistä tuhoista. Vähän verhoa, vähän kynttelikköä ja paljon erilaisten muovipintojen räjäyttelyä. No ei se siihen jäänyt.

Nyt eletään helmikuun alkua. Minulla hädin tuskin on enää rullaverhoja. Kun ajan autoni taloyhtiön parkkipaikalle, meidän kotoamme alkaa kantautumaan parkkipaikalle saakka mölinää: ulvontaa, kiljahduksia, huutoa, haukkumista. Kerran tulin kotiin samaan aikaan, kun naapurin setä teki koiransa kanssa lumitöitä parkkipaikalla ja samaan aikaan meidän huoneiston ikkunassa räyhäsi kuuluvaan ääneen kaksi ihan bimboa koiraa.

Tiesin, että lauma tulisi reagoimaan yhden puuttuessa kokonaan. Muistan, kuinka aikoinaan tulin murtuneena kotiin ilman Nikiä ja samaan aikaan Romppu ja Into ottivat verisesti yhteen.

Vaan se oli odottamatonta, minkälaisen mittakaavan arjen ongelmat saisivat Remun kuoltua. Etenkin siksi, että Elna on vahvistunut ja vahvistanut asemaansa laumassa koko kesän, syksyn ja talven ajan. Oletin, että se olisi nyt riittävän vahva ja itsenäinen.

Anulla oli selkeä mielipide. Johtaja on nyt poissa, eivätkä koirat enää tiedä miten toimia. Oireethan alkoivat samaan aikaan, kun Remun tila huononi. Ja sitä paitsi koirat tietävät aina hieman enemmän, kuin me ihmiset. Minua epäilyttää, mutta minulla ei ole parempaakaan selitystä. Ja vaikka Remu olikin ollut Inton ja Elnan elämässä vain vajaan neljän vuoden ajan, se on koiran elämässä pitkä aika ja yli puolet kummankin elämästä.

Ja vaikka viimeksi kirjoitin siitä, miten taitava Remu oli toteuttamaan lojumistaan, alan nyt todella ymmärtämään, miten tärkeää roolia se näytteli lojuessaan kaikkialla. Vaikka se minun silmääni vaikutti ehkä joskus kiveltä, se oli koirilleni tuki ja turva, järkähtämätön kallio.

04062012_026_960px

13