Kolmeen viikkoon ja kolmeen päivään lähiössä on mahtunut vaikka minkälaisia ulkoilukokemuksia: hämmentäviä ja vielä hämmentävempiä.
Tuoreimpana on omituinen kokemus torstai-illalta, kun teimme Inton ja Elnan kanssa lähtöä lenkille. Olimme juuri päässeet ulko-ovesta ulos ja lähestymässä pihatiemme yleiselle kulkuväylälle vievää porttia, kun orapihlaja-aidan takaa rynnisti yllättäen vieras koira – kuinkas muutenkaan, kuin suoraan omien koirieni iholle. Rähinällä.
Yllätyn harvoin (viime aikoina kuitenkin yhä useammin), mutta tämä tapaus pääsi yllättämään totaalisesti – ensin tuumin, että sade on loppunut ja katselin taivaalla sädehtiviä tähtiä, ja sitten seuraavalla sekunnilla laumaamme olikin yllättäen soluttautunut rähisevä karvamakkara.
Yltyneestä rähinästä päätellen Into ja Elnakin taisivat yllättyä, ellen sanoisi jopa säikähtää. Siinä tuli sitten itse kullekin kiire pitämään lauman puolia: Into ja Elna möykkäsivät kuorossa ja minä yritin komentaa niitä hiljaisiksi samalla, kun koitin pitää niitä hihnojen avulla selkäni takana samalla, kun yritin hutkia vierasta koiraa hihnojen avulla kauemmaksi samalla, kun yritin katseellani tavoittaa kenelle helvetille tämän tuntematton pötkön voi palauttaa. Kunnes tulee vieraan koiran emäntä.
Ensimmäiseksi orapihlaja-aidan kulman takaa kuuluu kauhistunut naisääni ”Mauno, Mauno, Mauno!” joka emännän paikalle päästyä vaihtuu toruvampaan sävyyn: ”Mauno, Mauno…”
En edelleenkään tiedä, ulkoiliko ns. Mauno hihnatta vai onnistuiko se nykäisemään itsensä irti, mutta kun koiran emäntä sai maunonsa jälleen kytkettyä ja minä sain koirani vaimennettua selkäni taakse, koitti kiusaantunut hiljaisuus vieraan koirakon tukkiessa kulkuni pihasta yleiselle tielle. Sitten Team Mauno kysyy:
”Onkos nämä tyttöjä vai poikia?”
Yllätyin siitäkin, ettei leukani sillä sekunnilla loksahtanut sijoiltaan. Mikä kysymys tuo nyt oli? Oletkos sinä tyhmä vai et? Niinkin pienet sanat, kuin anteeksi, olen pahoillani tai sori nyt vaan, olisi voinut vielä pelastaa tilanteen, mutta onkos nämä tyttöjä vai poikia ei paljoa pelasta siinä vaiheessa, kun minä ja kaksi karvaista ystävääni olemme juuri pelastautuneet Sydänkohtaus -nimisen kuilun partaalta.
Hiljaiseksi veti. Pitelin liikahtamatta koiriani selkäni takana ja tokaisin, että uros ja narttu. Rouva Mauno antoi koiralleen hiukan hihnaa meidän suuntaamme, mutta huomasi sitten nopeasti, etten ole leikissä mukana ja sanoi hiljaa koiralleen, että jatketaan me matkaa tähän suuntaan. Sen jälkeen hän alkoi repimään Maunoa alkuperäiseen kulkusuuntaansa ja me jatkoimme matkaamme heistä pois päin.
Useimmiten olen melko sanavalmis ja toimelias ihmistyyppi, ellen sanoisi jopa puhelias ja sosiaalinenkin, mutta kokemukset täällä ovat avanneet minulle aivan uudenlaisen ja erittäin hämmentävän koiramaailman. Sellaisen, jossa toisen koiranulkoiluttajan bongaaminen lenkillä on kuin viimeinen oljenkorsi sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ihmiset todella vaikuttavat siltä, kuin he olisivat asuneet yksin autiomaassa vuosia, kunnes yhtäkkiä bongaavat vastaantulijan – joka sanomattakin selvää on hyvä tyyppi, koska sillä on sattumalta samanlainen karvanaama kuin itselläkin hihnan päässä! Jee! Ihan totta, ihmiset täällä vaihtavat jalkakäytävän puolta vastaantulevan koirakon mukaan – mutta eivät suinkaan väistääkseen vastaantulijaa, vaan ollakseen samalla puolella sen kanssa! Koiranulkoiluttajat lähestyvät toisia koiranulkoiluttajia suurella innolla aivan, kuin olisi suoranainen ihme, että asuinalueella, jossa joka toisella asukkaalla on koira, tulee muitakin koiranulkoiluttajia vastaan. Siis vau.
Ja sitten, kaiken sen ulkoiluttajista ja koirista huokuvan innon keskellä koirat päästetään hihnat pitkällä nuuskimaan toisiaan suoraan kohtisuoraan omistajien jännittäessä, onkohan vastaantulija tyttö vai poika ja tulevatkohan koirat oikeastaan lainkaan toimeen keskenään.
Ja minua järkyttää. Tiesin kyllä moisesta kulttuurista, mutta luulin sen hautautuneen 2000 -luvun koirakirjallisuuden alle. Luulin, että ne kaikki jokaista vastaantulijaa morjenstavat koirakot ovat oikeasti muumioituneet jo 90-luvun lopulla tai viimeistään 2000 -luvun alussa. Ja hei haloo, nyt on sentään jo 2013!
Vaan ei. En tiedä, onko asuinpaikkamme jonkinlainen muinaismuisto vai olenko minä itse kasvanut tynnyrissä edellisessä asuinpaikassamme. Oli miten oli, tämä on minulle täysin vierasta ja uutta.
Enkä osaa edes sanoa kumpi oli pahempi: tapaus Mauno vai kokemuksemme Maunoa edeltävältä viikolta. Olin nimittäin Remun kanssa kävelyllä, kun kiinnitin huomioni puhelimessa puhuvaan cockerspanieliaan pitkässä fleksissä ulkoiluttavaan naishenkilöön.
Remun kanssa lenkkeily on siitä jännittävää, että tuntivauhti viittaa etanan etenemisaikaan, eikä ohitustilanteisiin tarvitse keskittyä. Koira ei vaadi opastusta, vaan vanhana konkarina jatkaa nuuskutteluaan vastaantulijoista huolimatta, eikä juurikaan ole kiinnostunut muista eläimistä tai ihmisistä.
Niin myös tälläkin kertaa. Siinä missä minä uppouduin muistoihini edesmenneestä cockerspanielistani, ryhtyi Remu kakalle. Sen Remu teki tavoistaan poiketen* hartaudella: ensin täydellinen sijainti, hieman ympäriinsä pyörimistä, tuulensuunnan tarkastus, oikeaoppinen kumarrus ja homma voi viimein alkaa.
(*Yleensä Remu vain töräyttää keskelle suojatietä, jalkakäytävällä siinä vaiheessa, kun tarharyhmä tulee vastaan ja kakkapussit ovat loppu, tai treenikentän parkkipaikalla, kun olemme juuri päivittelemässä treenikavereiden kanssa kuulumisia.)
Ja mitä tekee cockerspanielin ulkoiluttaja? Bongaa meidät, kiiruhtaa pitkässä fleksissä vetävän cockerspanielinsa perässä luoksemme ja päästää koiransa nuuskimaan minun paskalla olevaa koiraani takaapäin.
Kieltämättä yllätti. En oikeasti vielä tuolloin tiennyt, miten ajattelemattomia ihmiset voivat olla. Nyt tiedän. En tiedä pitäisikö minun liittyä mensaan, koska olen niin viisas, mutta todettakoon, että minulle ei koskaan tulisi mieleenkään:
A. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse
B. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä
C. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä samalla, kun se on kakalla
Ja kaksinverroin ehdoton NOUNOU siinä vaiheessa, kun tämä tuntematon koira on rodultaan terrieri – terrierithän ovat tunnetusti äkkipikaisia ja ärhäköitä, helposti valmiudessa taisteluun. Sain tällekkin perimätietona kulkevalle rotumääritelmälle äkkiä vahvistuksen cockerspanielinomistajan hämmästellessä sitä, miten tyynesti Remu otti yllätyskoiran vastaan – siitäkin huolimatta, että oli juuri paskalla.
Niinhän se ottikin – käänsi vaan päänsä ja totesi, että kappas, cockerspanieli. Sen jälkeen se lopetti sen mitä oli tekemässä ja minä keräsin koirani jätökset samalla, kun cockerspanieli hääräsi terrierin ympärillä ja niin – cockerspanielin omistaja lopetti meneillään olleen puhelun ja pisti kännykkänsä taskuun.
Olin niin yllättynyt, ettei minusta ollut oikeastaan sillä hetkellä mihinkään järkevään. Mielestäni koirakon toiminta oli ennenkaikkea vaarallista ja töykeää. Voisinpa minäkin mennä vaikkapa kirveellä seinän läpi cockerspanielin omistajan ollessa vessassa ja todeta, että hauska tutustua, me muutimme tänne juuri. Se olisi varmasti kaikkien osapuolien mielestä varsin miellyttävä tilanne.
Enpä usko. Siinä sitten katselin, miten kaikkea muuta kuin äkkipikaisen ja ärhäkän Remun hännänpää alkoi vipattaa ja leikki nuoren cockerspanielin kanssa alkoi. Spanielin omistajakin oli puheliaalla tuulella ja vaikutti noin muuten, huonoa ensivaikutelmaansa lukuunottamatta, ihan hyvältä tyypiltä.
Eikä siinä mitään, onhan se mukavaa tutustua muihin koiranomistajiin. Koiratkin saavat virikkeitä tutustuessaan silloin tällöin uusiin lajitovereihin, mutta tapa, jolla koirakot lähestyvät toisiaan on täysin käsittämätön. Eipä tulisi mieleenkään uhrata oman koirani terveyttä ja luottamusta kokeilulle, onko vastaantuleva koira kiltti vai ei. Eikä tulisi mieleenkään morjenstaa jokaikistä vastaantulijaa – taidan olla hiukan tylsä, mutta minua ei varsinaisesti innosta tai yllätä se, että alueella, jossa jokatoisessa asunnossa on yksi tai useampi koira, voi aina silloin tällöin ulkoillessaan huomata vastaantulevan koirakon.
Se on muuten myös siunaus, se, että koiria liikkuu ja usein. Edellisessä asuinpaikassamme vastaantulevia koirakoita kohdattiin keskimäärin kerran kahdessa viikossa – toisinaan useammin, yleensä kyllä harvemmin. Nämä harvakseltaan tapahtuneet ohitustilanteet tulivat eteen aina silloin, kun minulla oli mukanani vähintäänkin kolme koiraa. Ohitustilanteet osuivat kerta toisensa jälkeen hetkiin, jolloin olin juuri tärkeän asian puolesta puhelimessa (tätä tapahtuu lenkkeillessä aniharvoin), yksi koirista oli kakalla, yksi koirista viritti itseään tuijottamalla puusta puuhun säntäilevää oravaa vielä yhden koiran piipittäessä kärsimättömänä, että joko voitais jatkaa matkaa ja sitten: juuri, kun olen pujottanut hihnat ranteeni ympärille, olen kumartumaisillani keräämään koirankakkaa samalla, kun toinen käteni pitelee matkapuhelinta korvallani ja toinen käsi tarttuu lämpimään koiranpskaan – juuri sillä siunatulla sekunnilla kulman takaa tulee nuori sälli ja samojedinkoira, joka muuten, ikävä kyllä, on jostain syystä sellainen rotu, jota koirani ovat oppineet inhoamaan.
On sanomattakin selvää, että kaaos on heti valmis. Haluaisin unohtaa elämästäni kaikki ne hetket, kun olen joutunut koirieni kanssa ohittamaan samojedinkoiran. Aina vuodesta 2002 alkaen – silloin tämä jumalaton kierre sai alkunsa, kun samojedinkoira näykkäisi Nikiä kuonosta. Sen jälkeen Niki ei voinut sietää samojedinkoiria, eikä pian myöskään Romppu. Sitten perimätieto kulki Intolle ja lopulta se tavoitti myös Elnan: samojedinkoira = RED ALERT. (Tosin Elna ei ymmärrä kunnioittaa esi-isiensä muistoa ihan niin vakavissaan, kun esimerkiksi Into, joka kuuli asiasta itse Suurelta Mustalta.)
Joka tapauksessa se, että uudessa asuinpaikassa vastaantulevia koirakoita ilmaantuu kuin sieniä sateella on loppujen lopuksi myös hyvä asia. Koirat on helppo opettaa vaivattomiin ohituksiin, koska ohitustilanteita, treenitilanteita siis, todella syntyy – useita jo pelkän yhden lenkin aikana. Voin kertoa, että torstaisen maunokohtauksen jälkeen Into ja Elna suhtautuivat lievästi sanoen närkästyneesti seuraaviinkin vastaantulijohin, kunnes lopulta, 30 minuuttia kestäneen lenkin viimeinen ohitus sujui kuin vettä vain ja sai hymyn huulille niin ylpeälle omistajalle, kuin kahdelle broilerinsydämin palkituin koirallekin.
Sekä Mauno, että cockerspanieli ovat olleet vain tapauksia muiden joukossa. Taannoin eräs kääpiösnautseriaan ulkoiluttava rouva loi meille täydellisen ohitustreenit joka sujuikin hyvin – ja sitä hän päätti juhlistaa päästämällä oman koiransa fleksissä omieni luokse sen jälkeen, kun onnistunut ohitustilanne oli jo ohi. Minulla oli ajatukset jo seuraavassa asiassa, kun huomasin, että koirieni perseitä nuuuskii eteenpäin kävellessämme joku tunkeileva karvanaama.
1 Olemme kohdanneet lenkeillämme myös 8 metrisen fleksin päässä ulkoilevan amerikanstaffordshirenterrierin, joka meidät bongattuaan jähmettyi fleksinsä päähän, meistä noin kahden metrin päähän, samalla, kun sen epäselvältä vaikuttava ulkoiluttaja solmi huumekauppoja, jonka lisäksi olemme kohdanneet viisi kiloisen pikkukoiran, joka omistajineen vei samanlaisen kahdeksan metrin siivun kävelytiestä, minkä ansiosta minä ja koirani jouduimme kiertämään heidät nurmialueelta mäkisessä maastossa sateella, minkä johdosta liukastelin pari kertaa, mutta en onneksi menettänyt otettani hihnoista, vaikka Elna hieman hyppikin kuvitteelisen oravan (sen kleinspitzin näköisen) perään.
Luulen, että olen nähnyt kaiken, sitten kun ensimmäinen vuosi nykyisessä asuinpaikassamme tulee täyteen. Seuraavaksi aion kokeilla keltaisen nauhan ilosanomaa, vaikken ihan tossissani uskokkaan, että sen merkitys välttämättä aukenee sosiaalisiin tilanteisiin rynnistäville muinaismuistoille.
