Jos lukijat tuntisivat Rompun paremmin, seuraava lause saisi heidät putoamaan tuoleiltaan. Harjoittelin eilen Rompun kanssa tokoa. Rompun kanssa. Tokoa. Minä. Harjoittelin siis.
Tai ei se oikeastaan tokoa ollut, pelkästään jotain sen suuntaista, ja hyvin alkeellista. Sivulle tuloa, paikallaoloa, ja sen semmoista. Pieni muotoista. Ehkä se johtui siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen tähdet, kuu, ja kaikki muukin oli juuri oikeassa asennossa, tai ehkä se oli jotenkin yhteydessä siihen, että oli perjantai 13., tiedä häntä. Olin jokatapauksessa hyvin yllättynyt ja iloinen siitä, että Romppu onkin ihan kiva oppilas. Tällä kertaa se ei hyppinyt ja sinkoillut ympäriinsä (ainakaan kovin paljoa..), eikä haukkunut, ei tarjonnut pyörimistä tai jalkojen välistä pujottelua tai muitakaan tyhmiä oppejaan. Se meni yllättävän hyvin!
”Tokoiltiin” ihan vaan muutama minuutti per koira aamupäivällä, vuorottelin kummankin kanssa. Ja sitten illalla taas uudestaan. Ja tänään Kirstulassa, koirakentällä. *kröhöm*
Ainoa miinuspuoli Rompun kouluttamisessa tuntuu olevan, että..
1. Ai perkele, nappasipa inhottavasti sormesta!
2. Yääk, kuolaa, ällöttävää. Siis joka ikisen palkkauksen jälkeen käsi märkänä. Mahtaako jäädä epäselväksi palkkaanko pienen pienillä juusto- ja broilerpyörykkäkuutioilla vai lelulle? Ensiksi mainitullapa hyvinkin. Rompun kanssa voisi kyllä joku kaunis päivä koittaa leluakin.
Mutta hei. Miettikää. Cockerspanieli on aika pieni koira, joten saksanpähkinän verran on suhteessa paljon!
Perjantai 13. on huijausta, aurinko paistaa risukasaankin tai kaikki on muuten vaan ok. Kirsi kävi eilen koiranpentunsa kanssa meillä kylässä, ja tutustutin kummatkin koirani yksitellen pikkuiseen. Olinkin jo miettinyt, että jostain pitäisi saada jokin pieni jolla testata, mitä jätkät sanoo pennusta. Ja kun tilauksesta Kirsiltä tuli viestiä, että sopisiko tulla kylään. Hienoa hienoa!
Pentu selvisi ehjin nahoin perjantai 13. huolimatta. Itseäni huolestutti Nikin reaktio, mutta jätkä otti pennun vastaan häntä vinhasti huispaten. Romppukin nuuskutteli pentua aluksi kiinnostuneena, mutta päätti sitten, että parempi olla huomioimatta koko otusta. Olipa muuten kova paikka Rompulle, kun mamma piteli pentua sylissä. Kyllä Rompusta taas lähti ääntä. Se on kyllä niin mustasukkainen, kateellinen pieni sielu kun olla ja voi. Se ei ikinä ole pitänyt siitä, että huomion jotakuta toista. Se on aina halunnut olla elämäni ykkösmies, ja kieltämättä se on siinä aika hyvin onnistunutkin. Mamman poika.. Heh.
Mutta järkevyyden nimissä täytyy kyllä koittaa saada poika totuteltua siihen, että maailmassa on muitakin, eikä se ole aina niin vaarallista jos joku toinen kiipeääkin syliini.
Olin erittäin mielissäni pennun vierailusta (tervetuloa vain uudelleen!) ja kyllä se pentukin taisi siitä jotain irti saada. Aluksi se tuntui säikkyvän hurjan Rompun kovaäänistä haukkumista (no kukapa ei!), mutta tottui siihen pian. Kunhan ei mallia ottaisi.. Lisäksi pentu sai tavata kahden spanielin lisäksi myös perheemme kaksi kissaa (jotka oli lähinnä hui kamala!) ja kaksi kania (suklaa-automaatteja, nam!)
Olen muuten koittanut hillitä Rompun haukkumista pesemällä sitä säännöllisesti kissoille tarkoitetulla shampoolla. Olisi paljon miellyttävämpää, jos se pieni rääväsuu vaikka maukuisi sievästi korvia särkevän haukkumisen sijasta. Ei vaan, tosi on, että meiltä on hyvä koiranshampoo loppu, hyllyssä on ainoastaan sitä Nikin omaa (herkkä nahkaisille!) jota en viitsi Rompun pesuun tuhlata. Pitäisi mennä muutenkin shoppailemaan turkinhoitovälineitä, meidän perus nuppipäisestä harjastakin on kaikki piikit lyttääntyneet harjan sisään, joten se ei ole kovin toimiva enää. Mutta taisipa ollakkin vain muutaman markan harja, joka on kestänyt käytössä kuutisen vuotta.
Tällasta tällä kertaa. Ai niin, Niki on oppinut uuden asian. Tai en usko että oppinut, vaan ymmärtänyt, koska sellainen Niki on. Kuljimme tänään isäni autolla (valtava alus, hurja ajaa! ..tosin isä olikin nyt ratissa.) Kirstulaan tokoilemaan, ja yhtäkkiä tajusimme, että Niki painaa takapenkillä ikkunan avaus nappia, ja niinpä ikkuna avautui kokonaan. Niki pisti tyytyväisenä päänsä ikkunasta ulos ja tuntui ajattelevan jotain ”hei me lennetään” tyyppistä sen nautinnollisesta ilmeestä ja lepattavista korvista päätellen. Tosin sydämeni oli hypätä kurkkuun kun pelästyin sen hyppäävän liikkuvasta autosta kesken matkan.. Uskon, että se oli koko matkan ajan tuijottanut ovea ja miettinyt, että ei tässä ole kuin yksi nappi. Ja lopulta painanut sitä.
En minä inhimillistä koiriani, inhimillistätkö sinä?
Autosta oli takapenkit kaadettuna, Romppu oli metallihäkissä ja Niki valtoimenaan auton takaosassa, kun se osaa siellä nätisti olla pyrkimättä jatkuvasti syliin. Ei mikään kaikkein turvallisin ratkaisu ajatellen mahdollisia tilanteita, joita liikenteessä voi sattua, mutta hei, vain väliaikainen. Isänikin muuten on jo hyvän aikaa puhunut, että mun auto pitäisi myydä, koska eihän sinne edes mahdu kolmea koiraa..
