Maalaisrotta kaupungissa

Viikonloppuina, jotka olen saanut viettää koirieni kanssa kotioloissa, olen alkanut kyseenalaistamaan raidallisen rottani itsenäisyyttä, jota viimeisimpien havaintojeni mukaan ei ole. Lenkkeillessämme Elna vilkuilee Intoon, se suhtautuu kaikkeen Intolta oppimiensa käyttäytymismallien mukaan ja koirien jaloitellessa irti se etenee Inton tahtiin ilman minkäänlaisia omia haluja tai tarpeita. Se on kuin pieni sitkeä iilimadon ja takiaisen risteytys, mikä ei varmastikkaan ole hyväksi koiralle itselleen saatika Intolle, jonka tässä tapauksessa koen olevan perskärpäsen uhri.

Tuumasta toimeen ja kadonnutta itsenäisyyttä etsimään! Lauantaina Elnalla oli päiväohjelmassaan harvinaista herkkua (koiran omien sanojen mukaan ”harvinaista järkkyä”) kun maalaisrotta pääsi tutustumaan kaupungin sykkeeseen ja mikä parasta (eli hirveintä): ilman isoveljiä!

Innoissaan autoon hypänneen Elnan olemus muuttui sitä epävarmemmaksi, mitä lähemmäksi saavuimme rautatieaseman alikulkutunnelia. Aluksi reissu oli tuntunut senkin mielestä ihan hyvältä idealta, mutta siinä vaiheessa, kun velipojat tai kukaan koirakavereistakaan ei odottanut rautatieaseman parkkipaikalla, alkoi pieni kippurahäntä laskemaan aina vaan alemmas – jääden lopulta paikalleen takakoipien väliin. Kun kuljimme yhdessä rautatieaseman kulkutunneliin kuulin hihnan toisesta päästä epävarmaa mutinaa ja ininää. Normaalisti tyhjäpäisenä ympäriinsä tohjottavan Elnan ilme vakavoitui ja sen olemus muuttui ryhdikkäämmäksi – sen suurin tuki ja turva ei nyt ollut paikalla ja yhtäkkiä sen oli luotettava itseensä ja (mikä inhottavinta:) minuun.

Kaikuva alikulkutunneli kaikkine hajuineen, valoineen ja pintoineen sai Elnan aivan hämmennyksiin. Toisinaan sen korvat olivat täysin päänmyötäisesti alhaalla ja toisinaan ne sojottivat uteliaina eteenpäin. Kaikki oli sen mielestä jännittävää ja se tutki jopa alikulkutunnelin seiniä nousten niitä vasten. Jopa tavallinen ohi surahtava pyöräilijä sai koiran säpsähtämään.
Vaikka toisinaan äänet ja pinnat tuntuivat järkyttävän pienen koiran mieltä, se suhtautui kaikkeen suurella mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Näytti siltä, että se imi itseensä kaiken mahdollisen tiedon kaikilla mahdollisilla aisteillaan. Alla olevissa kuvissa Elna haistelee alikulkutunnelin ilmaa. 🙂

Jäimme tarkkailemaan alikulkutunnelin tapahtumia sen päädystä löytyneelle penkille. Ohikulkijat ihastelivat korvat höröllä ympärilleen tuijottavaa Elnaa kysellen sen rotua tai kommentoiden sen ulkonäköä, oli kuulemma kiva hauva, kiltti koira ja ihan sakaalin näköinen. (Tähän haluaisin pientä tarkennusta: löysin nimittäin googlen kautta kultasakaalin, vaippasakaalin, juovasakaalin ja simieninsakaalin eikä Elna pilkkua viilatakseni näytä yhdeltäkään näistä…)
Kaikkein jännittävin asia koko alikulkutunnelissa oli kuitenkin viiksekäs kaupungin työntekijä, jolla oli toisessa kädessään lapio ja toisessa kädessään harja. Se alkoi lähestymään meitä (tai koiraa lainatakseni ”Elnaa”) hitaasti tunnelin toisesta päästä harjaten samalla kivetettyä maata. Ja kun se viimein saapui penkille, jolla minä ja Elna istuimme, se alkoi kommentoimaan koiran ulkonäköä ja kyselemään sen rotua. Tästä juttu jatkui edelleen kiinanharjakoiriin, koirien johtajuusjärjestelmään, tiibetinspanieleiden nielukasvaimiin ja lopulta tottakai: siihen, kuinka sekarotuiset koirat ovat rotukoiria terveempiä ja elävät pidempään. (Hohhoijaa.)
Koko pitkän jaarittelumme aikana Elna ei uskaltautunut viiksekkään miehen luokse, ei siitäkään huolimatta, että mies jätti kivetystä vasten kolisevan (ja täten Elnaa pelottavan) lapion ja harjan sivuun ja kyykistyi penkillä seisovan Elnan eteen tarjoten tälle varovaisesti kättään. Elna nuuskaisi kättä vikkelästi ja perääntyi heti vinkuen epävarmasti ja hakien turvaa minusta.
Edes siinä vaiheessa, kun mies täysin keskittyi siivoukseensa ja oli täten täysin välinpitämätön koiraa kohtaan, Elna ei uskaltautunut (tai vaan yksinkertaisesti halunnut mennä) tätä lähelle. Toisaalta enpä pistä pahakseni: hankkiessani Ensimmäisen (puoli)Paimenkoirani olin erittäin tyytyväinen tämänkin paimenen kykyyn olla olematta jatkuvasti vieraiden(kin) ihmisten iholla. Toisin sanoen arvostan koirassa tiettyä pidättyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä vieraita ihmisiä kohtaan siitäkin huolimatta, että usein ne vieraat ihmiset (kuten tässäkin tapauksessa) eivät millään malttaisi tyytyä pelkkään katseluun, vaan koiraa on mieluusti päästävä myös koskemaan, erityisesti, jos sillä on erikoisen värinen panssari.

Yhtä kaikki, tovin jaarittelumme jälkeen kaupungin työntekijä tyytyi toivottamaan meille hyvät päivänjatkot ilman, että oli päässyt todistamaan Elnan turkin laatua omin käsin. Minä olin tilanteeseen harvinaisen tyytyväinen, sillä jostain syystä yleensä kaikki tapaamani ihmiset (olivat he sitten tuttuja tai tuntemattomia) ovat tyytyväisiä koiran tapaamisen vasta sitten, kun koira on saatu villittyä nollasta sataan ja se poukkoilee ympäriinsä kuin superpallo. (Osaako joku kertoa, miksi useimmat ihmiset haluavat saada koiran tällaiseen tilaan, oli kyseessä sitten tuttu tai tuntematon lemmikki?)

Kun Pelottava Viiksimies oli mennyt, jäimme alikulkutunneliin kuuntelemaan jyrinää, jonka yläpuolellamme kulkeva juna aiheutti. Elna vilkaisi minuun hetken murto-osan ajan ja oli sitä mieltä, että nyt tuli maailmanloppu. Itse taisin tässä vaiheessa keskittyä kameran asetuksien tutkimiseen ja niinpä maalaisrottakin tajusi, ettei kyse taida olla sen suuremmasta hädästä. Kun olin saanut vastailla vielä muutamiin ohikulkijoiden kommentteihin, lähdimme kiertelemään laitureille, joilla Elna pääsi näkemään sekä saapuvia että lähteviä junia, kuin myös kaikenlaisia ihmisiä. Suhteellisen uusina kokemuksina likalle tulivat myös kiviportaat ja hissimatkailu, joten turhaksi reissuksi tämä ei todellakaan jäänyt.

Yhdessä hujauksessa saimme rautatieasemalla kulutetuksi tunnin, jonka jälkeen oli aika palata taas arkisiin touhuihin, eli (nais)varusmiehenä pyykkien kuivaamiseen ja uuden koneellisen latomiseen sekä tietysti syömiseen, mikä on kaikkein oleellisinta lomatekemistä nukkumisen lisäksi. 😉

Vaan vähään on pienet sakaalit (siis mitkä?!) tyytyväisiä, tai tässä tapauksessa sanottakoon järkyttyneitä. Kotiin päästyään raidallinen, sakaalia ehkä etäisesti muistuttava Elna kaatui kyljelleen ja nukkui eteisen lattialla monta tuntia heti sen jälkeen, kun oli saanut kerrottua kokemuksistaan veljilleen. Siinä se sakaalin loppuilta kuluikin, naaman ilmeistä päätellen se mietti edelleenkin Viiksekästä Miestä, junia ja kaikkia niitä ääniä, hajuja ja pintoja. Se mietti niitä niin kovasti unissaan, että sain aivan rauhassa katsoa YouTubesta videoita menneiden vuosien suojelukokeista, joissa koirat louskuttavat räkä lentäen ja meidän päässämme stereot raikuen. Ei herännyt pikku sakaali tähän, vaikka normaalisti olisi koirien ääniä kuullessaan säntäillyt vatsan pohjastaan muristen ikkunalta ikkunalle…

0

3 kommenttia artikkeliin ”Maalaisrotta kaupungissa

  1. Voi Elnaa, sillä on ollut jännää! 🙂 Mä en ole vieläkään nähnyt sitä livenä, pitäis joskus nähdä. Sulla tosin on nyt kiirettä, mutta eiköhän me joskus ehditä. 😉

    Toi on muuten ihan totta, miksi tuntemattomien pitää villitä koira ensin ja sitten vielä höpötellä ”noniin rauhassa nyt istu paikka rauhassa nyt ollaan nätisti” litaniaa… Juu ei, se ei lakkaa pomppimasta naamalle jos ensin villitään ja sitten vielä jatketaan samalla äänensävyllä ”käskyjä”… Ja mun koirat nyt rakastaa muutenkin silittelijöitä vähän liikaa, joten sellanen ylimääräinen hösäys ja villitseminen on todellakin tarpeetonta ja raivostuttavaa. Niin ja yleensähän silittelijöitä ei edes haittaa että koira pomppii naamaan ja pusuttaa ja. Se haittaa kyllä mua!

  2. Pyritään joku viikonloppu treffaamaan! Tosin tällä mun organisaatiokyvyllä tääkin menee vähintään siihen, että huhtikuussa kotiudun intistä tai hyvällä säkällä siitäkin vielä roimasti eteenpäin…

    Joo ihan totta, ihme lässytystä ja koirien villitsemistä vierailta ihmisiltä ja ihan syyttä. Vaan kai ne on taas niitä, jotka vaan rakastaa koiria enemmän kuin muut, samoin kuin ne kaikki muut ”koiran parasta ajattelevat” hössöttäjät… Syvä huokaus.

  3. Vieraisiin välinpitämättömästi suhtautuva koira on kätevä. Toisaalta, kun se välinpitämättömyys muuttuu toisinaan varautuneisuudeksi, niin toivoo sitä kaikkien syliin kiipeävää pusukonetta remmin päähän 😀 Ihan vain vaihteen vuoksi. Elvis onkin tässä suhteessa mukava terapiakoira minulle. Ei hingu jokaisen luokse (vaikka kirsu kohteliaasti kääntyykin ohikulkevien ihmisten suuntaan), mutta on heti valmis rapsuteltavaksi, jos joku tarjoaa kyhnytyspalveluksia!

Vastaa