Miten te sen teette?

Vaikka minulta löytyy sekä monipuolinen harrastuskoira, että loputtomasti intoa ja tarmoa treenamiseen, meiltä uupuvat edelleen kaikki hienot tulokset ihan taippari- ja BH-tuloksista puhumattakaan. Mitä ihmettä? 

Koiran kanssa harrastaminen on kivaa ja antoisaa, mutta siihen liittyy muutamia seikkoja, joiden koen olevan hyvän treeniseuran loytämisen vaikeus sekä ajanpuute. 

Innostuneena hetki hetkeltä lähempänä olevasta kotiutumisesta, olen alkanut miettimään tulevia treenejä ja selvittämään paikkakuntani harrastusmahdolisuuksia! Se tuntuu haastavalta.
Vaikka tuloksia saadaan nimenomaan koiran ja ohjaajan yhteistyöllä uskallan väittää, että oikeanlaisilla treeneillä ja siis treeniporukalla on myös osansa asiaan. Tuntuu, että hyvän treeniporukan löytäminen on yhtä helppoa, kuin neulan loytäminen heinäsuovasta. Vai mahdanko olla liian kriittinen jos odotan, että jäsenmaksujen maksamisen ja yhdistyksen talkoissa annettavan työpanoksen vastapainoksi saan treeniryhmässäni eteenpäin vievää, tuloksekasta ja tavoitteellista koulutusta koiran hyvinvoinnin ehdoilla? Ei luulisi.

Pidemmittä jaaritteluitta hypätään nyt siihen kohtaan, kun loppujen lopuksi unelmien treeniseura viimein löytyy ja olen jopa saanut itseni ja koirani mahdutettua jollekin sen tarjoamista koulutuksista tai kursseista. Joskus on meinaan päässyt käymään niinkin onnekkaasti! Onko koiran kanssa harrastaminen oikeasti näin perseestä?

Lupaavat treenit, hyvät maastot ja asianosaavat kouluttajat, jes! Mutta miten ihmeessä voin aloittaa treenit sovitussa paikassa kello 18, kun otetaan huomioon, että pääsen toistä kello 17? Kotimatkaan kuluu useampi minuutti, kotona minua odottaa malttamaton jengi pissahätäistä karvasakkia, minun tulee vaihtaa työvaatteet treenivaatteisiin, napata jo edellisenä iltana pakattu treenikassi unohtamatta syödä pikaisesti ja pakata koirat autoon. Eikä sekään vielä riitä, koska ideaalissa tilanteessa saisin koirat liikutettua edes jotenkin ennen treenejä sen jälkeen, kun ne ovat viettäneet yli kahdeksan tuntia päivästä neljän seinän sisällä ilman, että minun tarvitsisi kuitenkaan kurvata treenipaikalle huomattavan ylinopeuden avustamana ehtiäkseni melkein ajoissa perille.

Onko se oikeasti tätä? Onko teidän muiden vuorokausissa vaan jotenkin enemmän tunteja kuin omissani?

Sen lisäksi, että haluan harrastaa koirieni (tai vähintäänkin koirani) kanssa, olisi myös toivottavaa nauttia kiireettömästä arjesta. Kompromissejä on tietenkin tehtävä ja kiiruhdan mielelläni työpäivän jälkeen treeneihin, mutta koska meillä on muuttuvat tekijät, kuten ylityöt,  epäkunnossa olevat liikennevalot, liikenneonnettomuus ajoväylällä, kotiin unohtuneet avaimet, tilapäisesti hukassa oleva treeniliivi ja olohuoneen sotkenut koiran ripuli, herää kysymys, saanko treeneistä niiden mahdollisesti tarjoaman hyödyn irti, kun saavun paikalle hieman myöhässä, kiireisenä ja uupuneena sellaisen koiran kanssa, joka on padonnut energiaansa kahdeksan tuntia ja on valmiina räjähtämään taivaan tuuliin minä hetkenä hyvänsä? 

Ei, se ei kyllä ole sellaista koiraharrastusta johon minä haluan osallistua. Koirat ovat pääasiassa ystäviäni, joiden kanssa haluan nauttia arjesta. Jos pystyn siinä sivussa harrastamaan niiden kanssa, se on suurta plussaa.

Jostain on selkeästi tingittävä ja jos minulta kysytään, niin lopetan mielelläni päivätyön teon ja ryhdyn täysipäiväiseksi koiramammaksi. Samoilen laumani kanssa metsässä tuntikausia ennen treenejä, jotta ne saapuvat suorituspaikalle oikeanlaisessa mielentilassa. Valitettavasti koirani pystyvät maksamaan vain sillä itsellään ja irtokarvoilla, jotka eivät ikävä kyllä käy laskujen maksuvälineenä tällä vuosituhannella. Mikä sääli. On keksittävä jotain muuta.

On siis valittava yksi laji, jota harrastaa. Ei niin kuin tähän asti, että vähän kaikkea, vaan vain yksi tavoitteellinen laji. Mielenkiintoisia lajeja on loputtomasti, mutta sen sijaan, että voisin valita vain eniten minua kiinnostavan lajin, on minun mietittävä mihin kotipaikkakuntani tai sen lähiseudut tarjoavat parhaimmat mahdollisuudet.

Itseään kiinnostavan ja koukuttavan lajin treenaaminen ryhmässä, jonka arvot tai ajatusmaailma eivät kohtaa omien kanssa, maistuu lajin kiinnostavuudesta riippumatta loppujen lopuksi puulta, vaikka kuinka yrittäisi.
Olen valmis tekemään kymmeniä tunteja talkootöitä ja maksamaan hieman kohtuuttoman jäsenmaksun heti, kun löydän seuran, jonka remmissä minun on mahdollista kehittyä koiranohjaajana, jonka treeneihin osallistumalla koirani ja minun yhteisten tavoitteiden saavuttaminen on lähempänä ja joka kaiken tämän lisäksi on kanssani yhtä mieltä siitä, että koiran hyvinvointi menee loppujen lopuksi kaiken treenaamisen edelle.

Oli laji sitten enemmän noutopuuhiin viittavaa, toko tai jokin pk-lajeista, olen mukana heti oikean seuran löydyttyä. Ymmärrän, että oma panos on kaikkein ratkaisevinta ja toisinaan sitä on vain ajettava keltaisia päin, että ehtii liikuttamaan koirat ennen treeneihin lähtoä.
Olen valmis näkemään tavoitteidemme saavuttamiseksi paljonkin vaivaa, mutta jotta voimme päästä alkuun, tarvitsemme osaavia päitä, oikeanlaisia maastoja ja haasteita sekä ihmisiä, jotka voivat auttaa meitä eteenpäin. Ja tietenkin aikaa. Mutta mistä niitä löytyy? Ja voiko päivätyöt ja koiraharrastuksen oikeasti sovittaa yhteen siten, että elämä ei ole vain paikasta toiseen säntälyä vaan jopa tasapainoista suorittamista?

0

3 kommenttia artikkeliin ”Miten te sen teette?

  1. Veit nyt kyllä sanat suustani tai ehkä enemmänkin ajatukset päästäni 🙂 Hyvin kirjoitettu!

    Olen aina harrastanut koirien kanssa vähän sitä sun tätä, tahtonut kokeilla kaikkea ja testata eri lajeja. Tavallaan tosi tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti, mutta ehkä aina kuitenkin vähän puoliteholla ainakin ajankäytöllisesti – ei vain ehdi panostaa kaikkiin. Miten on käynyt? Koira osaa vähän kaikkea kohtuullisesti, samoin ohjaaja, mutta ei mitään täydellisesti. Kun otin Susun, suunnitelmat olivat suuret. Jos minulle silloin olisi sanottu, että kolmevuotiaana koirasi muuten on vielä agin kakkosissa eikä sillä ole tokon voittajasta ykköstä, eikä muuten ole käynyt hakukokeessakaan tai yrittänyt vepen soveltuvuuskoetta, olisin varmaan nauranut.

    Välillä mietin, että pitäisikö lajit priorisoida ja oikeasti panostaa johonkin yhteen lajiin vaikka vuoden ajan. Varmasti tuloksellisesti ja kisaamisaktiivisuuden kannalta näyttäisi mukavammalta, mutten siltikään vielä tähän mennessä ole karsinut lajeja. Susu on sellainen koira, jolle on oikeastaan ihan sama, mitä tehdään, kunhan tehdään yhdessä. Sillä ei ole erityistä paloa mihinkään tiettyyn juttuun – se vain tahtoo työskennellä oman ihmisensä kanssa ja saalistaa palloa. Vaikka itse olen tosi kilpailuhenkinen, ehkä minussa on vähän samaa ”vikaa” kuin koirassani: en suhtaudu koiraharrastukseen kuitenkaan lopulta kovinkaan intohimoisesti. Todennäköisesti se johtuu ihan vain siitä, että ajattelen koiraharrastuksen enemmän tai vähemmän puuhasteluna, rentona vapaa-ajan viettona, ja se sellainen varsinainen tavoitteellinen panostus tehdään muualla: opiskeluissa, omassa kilpaurheiluharrastuksessa, töissä. Koirien kanssa vaihdetaan vaihde vapaalle ja tehdään aika pitkälti fiiliksen mukaan. No – tämä ei tarkoita, että siltikään voisin kutsua itseäni sunnuntaiharrastajaksi tai hälläväliä-treenaajaksi, koska koirajuttujen analysointi ei varsinaisesti ole kovin vieras käsite 😉 (kuten ehkä tästäkin kommentista huomaa ;)) Mutta ehkä sellaiseksi, hmm, treenaamiselle omistautujaksi minusta ei ainakaan tällä hetkellä ole.

    Nyt kyllä jo vähän harhautui alkuperäisestä aiheesta… 🙂

  2. ” Vaikka itse olen tosi kilpailuhenkinen, ehkä minussa on vähän samaa “vikaa” kuin koirassani: en suhtaudu koiraharrastukseen kuitenkaan lopulta kovinkaan intohimoisesti. ”

    Lainasin tuon Sirkun kommentista ja totean heti perään, että minussa lienee sama vika! Minusta on hirmu kivaa harrastaa, mutta en luultavasti ole riittävän intohimoinen ja siten myös tavoitteellinen, jotta jaksaisin (ja pistäisin itseni ehtimään) treenata koiria ihan supertavoitteellisesti. Toki olisi kiva hätyytellä valionarvoja esimerkiksi agissa ja tokossa, mutta se vaatisi jo huomattavasti suunnitelmallisempaa treenaamista. Tokossa se on kohtalaisen helppoa järjestää, mutta agilityssa tuppaa kyllä aika (ja rahat!) tulemaan vastaan.

  3. Kiva huomata, etten ole ihan yksin ajatuksieni kanssa. Hienot arvot olisi kyllä kiva bonus koirien nimien yhteydessä, mutta kuten Sirkku mainitsi, minäkin taidan loppujen lopuksi pitää koiraharrastusta puuhasteluna, rentona vapaa-ajan viettona, ja paitsi että pidän sen sellaisena, pidän siitä sellaisena. Koirien kanssa vaihdetaan vaihde vapaalle ja tehdään pitkälti fiiliksen mukaan, mikä omalla kohdallani tarkoittaa sitä, että en raahaudu raskaan työpäivän jälkeen väkisin pimeään metsään sateeseen – mutta toisinaan fiiliksen niin sanoessa, teen sen kyllä silmät loistaen.
    Ehkä on hyvä tuntea itseään sen verran, että ei tuomitse itseään ja pode huonoa omatuntoa sen takia, ettei anna koiraharrastukselle riittävästi. Kaikkein parasta on nauttia koiraharrastuksesta juuri sellaisenaan kuin siitä nauttii, tarkoitti se sitten enemmän päämäärätietoista tyyliä tai sitten tällaista fiilistelijäharrastelijan tyyliä, josta itse olen huomannut nauttivani! 🙂

Vastaa