Into kävi tänään Rengossa luonnetestissä. Olimme suorittajavuorossa ensimmäisenä ja hyvä niin, sillä heti meidän jälkeen alkoi ripottelemaan vettä! Tuomareina testissä toimivat Lea Yli-Suvanto ja Auli Kiminki.

Mitä 158 pisteellä saa? No se tulee tässä!

Toimintakyky +1, kohtuullinen
Terävyys +1, pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu +3, kohtuullinen, hillitty
Taisteluhalu +2, kohtuullinen
Hermorakenne +1, hieman rauhaton
Tempperamentti +1, erittäin vilkas
Kovuus +3, kohtuullisen kova
Luoksepäästävyys +3, hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
Laukauspelottomuus +++, laukausvarma

Into tervehti tuomaria iloisesti, kuin myös mielellään leikkikin tämän kanssa, mutta kuten tuomari asian ilmaisi ”lasileukaiseen tapaan” eli kepistä vain kevyesti kiinni pitäen. Se saalisti keppiä ja touhusi iloisena, mutta varsinaista taistelua kepistä ei saatu aikaiseksi, sillä sen ote on, kuten tiedänkin, on melko hentoinen. Lasileukaiseksi tituleerattu tolleri sai tämän puolesta taisteluhalustaan arvion ”kohtuullinen”, sillä kiinnostusta ja tekemisen meininkiä kyllä löytyi, mutta varsinaista taistelua ja riepotusta ei kuitenkaan saatu aikaiseksi.

Heti kun arveluttava kelkka alkoi lähestymään suoraan kohti meitä, Into aloitti kovaäänisen karkoitusmölynsä, mikä on sekoitus haukkua, murinaa ja huutoa. Kun lopulta selvisi, ettei kelkalla ollut aikomustakaan väistää vaan se karkoitusmölystä huolimatta lähestyi lähestymistään, Into siirtyi jatkamaan puolustusta selkäni taakse. Kelkan saavuttua vierellemme Into vältteli sitä, mutta heti kun se kurottautui koskemaan hahmolla olleen paidan hihansuuta nenänpäällään, sain alkaa kehumaan siitä. Kehuessani koiraa se rentoutui ja alkoi heiluttamaan häntäänsä huomattuaan, että otus oli vaaraton.
Kävimme vielä katsomassa kelkan lähtöpaikan ja sieltä tullessamme ohitimme vielä kelkan läheltä, mutta Into ei ollut enää ollenkaan huolissaan siitä – se oli jo kertaalleen todettu vaarattomaksi.

Seuraavaksi lähdimme katsomaan kentän reunalla sijaitsevaa autoa, jonka takaa pomppasikin uhkaava henkilö lähestyen meitä keppiä kädessään heilutellen ja kovaan ääneen meitä uhkaillen. Jäin niille sijoilleni ja Into alkoi taas puolustamaan minua uhmakkaasti. Kun uhkaava henkilö saapui aivan koiran eteen, hän alkoikin puhumaan koiralle lempeästi ja jopa lepertelemään – Into oli välittömästi sulaa vahaa ja unohti, että hetki sitten molemmat olivat olleet valmiina paloittelemaan toisensa. Into lähestulkoon hyppäsi hetki sitten uhanneen henkilön syliin kun huomasi, että tämä olikin vain mukavasti jutusteleva ystävällismielinen kaveri. 🙂

Ja kaverin Into hänestä saikin – koira jäi meitä uhanneen henkilön haltuun kun minä lähdin parin kymmenen metrin päähän taakseni katsomatta. Tämän jälkeen käännyin, sain luvan kutsua koiran luokseni ja sieltähän se tuli – niin kovaa, että törmäsi täydellä vauhdilla jalkoihini. 🙂 Tätä ennen luonnetestin tuomarit olivat kysyneet minulta, että luulenko koiran tulevan suoraan luokseni vai käyvän ensimmäisenä takanani häämöttävässä järvessä uimassa, joten tämä mielikuva päässäni odotin luoksetulon tapahtumia hiukan jännittyneenä – onneksi se koira sitten saapuikin luokseni ihan suorinta tietä, vaikka järvessä pulahtaminen ei sekään olisi ollut minulle suuri yllätys.

Onnistuneen luoksetulon jälkeen lähdimme kiertämään mökkiä, jonka yhdeltä nurkalta pomppasi täysin odottamatta haalari pystyyn. Koira säikähti juuri kohdallamme noussutta haalaria oikein kunnolla. Tuomari mainitsi, että säikähdyksen kuuli jopa koiran äänestä, mutta en enää ohjaajana muista tarkalleen minkälaista ääntä koira sitten oli pitänyt. Palasimme takaisin tuloreittiämme kunnes käännyimme ja palasimme samalle paikalle, jossa haalari oli aiemmin noussut pystyyn – koira ei vierastanut paikkaa enää ollenkaan vaan käppäili kaikessa rauhassa kanssani häntäänsä laiskasti puolelta toiselle heilutellen. Kävelimme mökin reunamaa niin pitkään, kunnes takaamme rämisi suoraa meitä kohti kovaa ääntä pitävä tynnyri. Into aloitti kovaäänisen karkoitusmölynsä ja jatkoi sitä niin kauan, kunnes sain tuomarilta luvan tutustua ”uuteen tynnyrin näköiseen sohvaamme” ja istutua sen päälle. Istuin siis tynnyrin päälle ja silitin hienoa tynnyriä, ja tämän huomattuaan Into tuli tutustumaan tynnyriin tarkemmin ja hymyili taas sitä tollerimaista hymyään ja heilutteli häntäänsä kuin sanoen ”ai se onkin meidän uusi sohva.” 🙂

Kun olimme todenneet ”uuden sohvamme” mukavaksi, oli pimeän huoneen vuoro. Into jäi ulkopuolelle odottamaan, kun minut sijoitettiin pimeän huoneen nurkasta alkavan pimeän käytävänpätkän päähän. Sain Inton luota lähtiessäni kannustaa ja huutaa sitä luokseni, mutta sitten ovi suljettiin ja jäin pimeyteen kahden muun henkilön kanssa. Kun koira laskettiin pimeään huoneeseen, se tepasteli touhukkaana ympäriinsä häntää korkealla kannatellen. Minut se oli tuntunut unohtaneen kokonaan, sillä se teki iloisesti tuttavuutta kahden muun henkilön kanssa. Kun huoneeseen lisättiin hieman valoa, se ymmärsi tulla tutkimaan myös käytävätilaa ja sieltä minut löydettyään ilahtui kovasti.

Iloisen jälleen näkemisen jälkeen menimme takaisin ulos ja kytkin koiran seinään ja lähdin nurkan taakse, josta en voinut nähdä koiraa eikä se minua. Aluksi sieltä taisi kuulua muutama vinkaisu ehkä mielenosoitukseksi tai ikävän ilmaisuksi, kunnes alkoi tapahtumaan – pusikoista Intoa alkoi lähestymään jo testin alussa tervehditty tuomari huppu päässään. Into katsoi tuomarin outoa lähestymistapaa kuulemma huvittuneena hymyillen ja häntäänsä heilutellen – tunsihan se tuomarin jo entuudestaan testin alussa suoritetun tervehdyksen myötä. Mikähän hölmöläinen se tuokin on, se kuulemma näytti ajattelleen. 🙂 Sitten sain hakea koiran taas itselleni.