Se, että Romppu on poissa, on koko ajan niin läsnä, että en haluaisi korostaa sitä kirjoittamalla siitä. Viimeiset kolme vuotta ovat osoittaneet, miten auttamattoman lyhyt onkaan se hetki, minkä koiriemme kanssa vietämme. Se on väärin.

Vaikka Rompun askellus olikin ehkä vaihtunut iloisesta kipityksestä laiskempaan raahustukseen sen jälkeen, kun sillä alkoi ilmetä terveysongelmia, se oli loppuun saakka ikuinen lapsi. Sen hassut aivoitukset ja pentumaiset elkeet säilyivät loppuun saakka – kunnes tila sitten romahti. Viimeisen kuukauden aikana meiltä kysyttiin kahdesti, onko se pentukoira. Ensimmäisen kerran silloin, kun se otti vieraamme vallattoman iloisesti vastaan ja toisen kerran silloin, kun se otti vieraamme riemastuneena vastaan, varastaen samalla tämän kädestä hansikkaan ja tanssien sen kanssa sille ventovieraan ihmisen ympärillä.

– Tämä taitaa olla ihan nassikka vielä?

– Ei, on se jo kymmenen. Romppu, tänne se hanska, anna tänne se!

Perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin painajaiseen: se oli puhelu äidiltäni. Varttia myöhemmin olin keponi kanssa eläinsairaalalla, jossa vanhempani ja Romppu jo odottivat. Meiltä ei aja eläinsairaalalle kuin muutaman minuutin.

Eläinlääkäri kertoi elimistön romahtamisesta, esitteli taulukkojaan ja kertoi, ettei vaihtoehtoja ole. Seuraavassa hetkessä silitin rakasta ystävääni tietäen, että se olisi viimeinen kerta. Kaikki tapahtui niin yllättäen ja nopeasti, että en oikein tiedä, oliko se unta vai ei.

Puoli kolmen aikoihin yöllä minä ja kepo olimme taas kotona.  Olin alkanut voimaan pahoin eläinlääkärillä. Sen lisäksi, että tuntui, että sisälläni on suuri musta möykky, kurkkuani kuristi, oksetti ja päätä särki. Järki ymmärsi, sydän ei. Tuntui ihan tajuttoman pahalta luopua. Ei sinä yönä tullut nukuttua. Aamulla oli entistäkin sekavempi olo. Mitä on tapahtunut? Onko pappakoira todella poissa?

Painajaismaiset muistikuvat eläinsairaalasta tukkivat mielen. Koska Romppu ei ollut yli vuoteen asunut luonamme, sen poissaolo ei koko ajan tuntunut arjessa niin konkreettiselta. Silti sen poissaolo oli niin läsnä, että järjestelin koko viikonlopun itselleni jotain tekemistä. Siivosin, lenkkeilin, touhusin ja lopulta kävin hakemassa kirjastosta elokuvia, jotta saisin ajatukset muualle. Tuntuu pahalta kohdata omat tunteensa, mutta nekin täytyy joskus kohdata. Sitä tunteiden sekamelskaa on mahdoton kuvailla, vielä mahdottomampi käsittää. Ymmärrän nyt, että ei ole enää huolta pappakoirasta. Ei enää pidä miettiä, milloin on oikea aika. Kivut ovat poissa ja pappakoira on vapaa. Ohi lipuneiden päivien myötä olen huomannut, että se on todella poissa. Vanhempieni kotona sijaitsevan työhuoneeni nurkasta ei enää kuulu puhinaa, eikä iloista hännänhuisputtajaa näy missään. Kukaan ei tule keittiöön tuijottamaan jääkaappia varmuuden vuoksi samalla, kun itse käyn hakemassa teetä.

On ihan totta, että koti lämpiää koiran sydänlämmöllä. Niin lämpiää työpaikkakin, jos sellaiseen on tottunut.

Luulen, että suru tulee sitten pikkuhiljaa perässä. Kun aurinko pilkottaa pilviverhon lomasta tai kun syystuuli leikittelee puiden lehdillä – sitten, kun huomaan, että toinen meistä on todella poissa ja ymmärrän, ettemme enää tässä maailmassa kohtaa. Nyt taidan olla vielä hieman shokissa. Ei sellaisesta luovuta ihan helposti, jonka kanssa on kohdannut ja jakanut maailman kaikkine iloineen ja suruineen. Olin 12 vuotta, kun sain Rompun. Luottokoirani, mammanpojan. Huomionkipeän vauvakoiran.

Toisinaan se oli kärsivällinen ja viisas, mutta ruuan tullessa kysymykseen se oli varsin kärsimätön ja nopea liikkeissään. Minun ja keponi ensitreffien aikaan löysimme sen lurjuksen yllättäen olohuoneen pöydältä syömästä tortilla-aineksia suoraan kiposta! Siinä se seisoi keskellä pöytää ja veti paprikaa sisuksiinsa niin nopeasti kuin pystyi. Samalla taktiikalla se söi sen kokonaisen raakaluun, josta myöhemmin kaikki ongelmat taisivat saada alkunsa. Tortillapöydältä pihistetyt paprikanpalat jättivät varjoonsa niin tarjolla olleet kanasuikaleet kuin jauhelihankin – mutta oli yksi, joka jätti paprikanpalatkin varjoonsa. Se oli porkkana, jonka rinnalla kaikki maailman herkut kalpenivat Rompun silmissä. Mikään ei voittanut porkkanoita, eikä mikään voinut koskaan tulla porkkanoiden ja Rompun väliin. Niitä sen oli pakko saada, tarkoitti se sitten täsmäiskua jääkaapin oven väliin juuri oikealle hetkellä, tai sitä, että sen oli kiivettävä heinäpaalin ja purupussin kautta pöydälle hakemaan niitä. Toisinaan se ahtautui kanihäkin pienestä luukusta sisään, jotta se sai vietyä suoraan kanin nenän edestä sen, mikä sille kuului. Tai oli kuuluvinaan. Sellainen se oli, meidän Romppu. Pieni röyhkimys. Voisin kertoa siitä loputtomasti. Se oli erityisen taitava muiden koirien kanssa, ja työskentelikin suurta kiitosta saaden paikallisen ongelmakoirakouluttajan avustajakoirana vuoden 2010 tietämillä. Käytin sitä myös itse avustajana tilanteissa, joissa jonkun toisen koiran käyttäytymiseen oli saatava logiikkaa. Rompun horjumaton itseluottamus, rauhallisuus ja maltillisuus teki siitä täydellisen avustajakoiran. Ja elämänkumppanin.

Se oli ollut siinä jo niin pitkään, ettei sen olemassaoloa oikein osannut koskaan kyseenalaistaakkaan. Minun Romppuni. Vaikea uskoa, että tämä todella menee näin ja aikoo jatkossakin mennä.