Totesi Into, kun se tapasi eilen ensimmäistä kertaa yllä olevassa kuvassa poseeraavaan pennun, Wilhelmiinan. Se on siis se vanhemmilleni kuuluva koira, joka oikeastaan on kavereiden kesken ihan vaan Milli.
Vaikutti tosiaan siltä, että Into piti vajaan kahden kilon painoista pentua minä tahansa nursuna, ja nursu taas on määritelmä kaikelle kanin ja marsun tapaiselle.
Pienen pieni Milli oli kovin kiinnostunut Intosta ja kutsui sitä jopa leikkiinkin, mutta marsunkaltainen eläin ei olisi vähempää voinut kiinnostaa punaturkkista koiraa, joka yritti parhaansa mukaan selvittää, mistä kaikki tämä koiran haju ja nämä mielenkiintoiset lelut ovat ilmestyneet. Näytti siltä, että se ei noteerannut Milliä ollenkaan koirana. Melkoinen loukkaus pienen koiran arvolle!
Elnasta puolestaan löytyi taas se sama puoli, jonka olin bongannut siitä aiemminkin. Se oli ihan häkeltynyt, mutta selvästi ihastuksissaan pikkuisesta. Se käyttäytyi asiallisesti ja sopivan välinpitämättömästi pentua kohtaan (koska parasta sen mielestä olivat tietenkin pienen pieni vesikippo ja kaikki hauskat minikokoiset lelut), mutta kyllä sitä pentu selvästi myös kiinnosti – Elna nuuskutteli Millin turkkia tarkasti ja jopa lipaisi tätä. Milli lätki itseensä nähden jättikokoista Elnaa suruitta tassullaan, eikä muutenkaan vierastanut tai arkaillut yhtään isompia koiria.
Paljoa paremmin maanantai ei olisi voinutkaan sujua! Rennon, mutta tehokkaan työpäivän jälkeen olin pyörähtänyt kotona vain sen verran, että sain vaihdettua vaatteet ja haettua koirat ja treenitarpeet messiin, ja tämän tehtyäni suuntasin koplan kanssa treenaamaan yhdessä Pian ja bc Manan, sekä yhden uuden koirakon kanssa.
Mun hieno BH-koe suunnitelmahan meni sitten ihan plörinäksi, tavoiteaikataulun mukaan meidän olisi pitänyt viime viikonloppuna olla ihan täydellisessä kuosissa, mutta kappas vaan, kun eteentulossa on edelleenkin käytössä käsiavut ja paikallaolossa koiran katsekontakti suuntaa milloin minuun ja milloin kaikkeen ihan muuhun… Hupsista! Tänään tehtiinkin sitten paikallaoloa superpalkalla (palkkalautasen avulla) siten, että koira vapautui vasta intensiivisestä ja hyvästä kontaktista herkuttelemaan. Lisäksi otettiin vähän seuraamista ja henkilöryhmän tynkää. Eteentulon käsiapuja ja paikallaolon katsekontaktia sekä häiriötreeniä lukuunottamatta kokonaisuus alkaa olemaan kuitenkin melkolailla paketissa ja pienen hienosäädön myötä ollaankin jo ihan varmasti koekunnossa!
Treenien jälkeen käytiin tosiaankin kylässä vanhemmillani morjenstamassa pientä Milliä. Alunperin Remun, joka oli koko ajan kotona pomppinut perässäni ryntäillessäni huoneesta toiseen reppua pakatessani, oli pitänyt jäädä kokonaan kotiin, mutta nyt se olikin sitten mukana autossa, kun se oli eteisessä sitten loppujen lopuksi kaikkein innokkaimman näköinen lähtijä. Mutta autossa odotteluun se saikin tyytyä, mitä tuli treeneihin ja pennun morjenstamiseen. Treenien missaamista nyt ei varmaan täydy paljoa selitellä, mutta pennun tapaamisenkin Remu joutui jättämään väliin, koska no, edelleenkään terrierin ajatusmaailmaa ymmärtämättä en tiedä, miksi juuri meidän Remu sattuu olemaan ainoa tuntemani uroskoira, joka ei ollenkaan väistä pikkupennun hajua vaan ryhtyy heti, kröhöm, hommiin ja itse asiaan, vaikka kyseessä olisikin vain 8 viikon ikäinen penneli. Niin, siis muodollisuudet jätettiin tällä kertaa väliin terrierin osalta ja Remu saa tavata Millin sitten, kun pikku kaverilla varmasti on kanttia väläyttää kulmahammasta ahdistelevalle terrierille.
0
Voi ei miten ihana on tämä Milli..! Tahdon sen nyt-heti-tänne mun luo! 😉
Meillä Ossi suhtautuu pentuihin samaan tyyliin kuin Into, ingooraa ne varsin voimakkaasti! Manu on taas mikä ihanin leikittäjä. Se jaksaa juosta pentujen kanssa vaikka kuinka pitkään – ja leikkii niiden kanssa todella nätisti. Auralla ei olekaan kokemusta muusta kuin pentuna olosta.. 😉 Uskon Auran saavan sydärin kun sille pentua näyttäisi..!
Remu on siis hieman innokas poitsu! Haha! 😀 Mikä julma kohtalo, kun toinen olisi niin mielellään halunnut tulla menoihin mukaan… Tiedä mikä treenikoira sieltä vielä purkautuisikin..!!
Ainakin meidän narttukoira osasi jo hyvin pienenä (4kk) antaa loistokkaasti meidän pojille hammasta. Tiedä sitten, onko Milli kuinka kipakka tapaus niinkuin tuo meidän Aura tuppaa olemaan. Se on melkoinen bitch! 😀
Tuo Inton ja Ossin tapa reagoida pentuihin lienee varsin luonnollista uroksille. Pennuissahan on suojaava haju, jotta ne eivät puolustuskyvyttöminä tulisi tapetuksi, mutta Remun reaktiota en sitten kerta kaikkiaan ymmärrä! Kyllä sillä nyt pitäisi olla samanlainen nenä ja ohjekirja aivoissaan, kuin muillakin koirilla! Alan epäilemään, että se loppujen lopuksi on vain hyvin häiriintynyt persoona. 😀
Niin ja toisinaan, kun yleisöä on riittävästi (ja se on oikeanlaista), olen kyllä ottanut Remunkin treenaamaan ja hauskuuttamaan ihmisiä. Se on ollut viime aikoina vaan sellaista, että se olen yksin minä, joka hauskuuttaa yleisöä Remun tutkiessa kentän laitoja tai puuhaillessa jotain omiaan… Joten se siitä, tyydyn itseni nolaamiseen sitten vaikka punaturkin kanssa. 😀
En tiedä mitä tuosta Millistä vielä tulee – eiköhän siitä pian ole apinalauman kapteeniksi, nimittäin pentutreffeillä ja omien koirieni keskuudessa se kulkee ryhdikkäänä ja rinta rottingilla, eikä arkaile isompienkaan koirien läsnä ollessa! Mistäköhän noin pienet koirat oikein saakaan sitä julmettua egoa aikaiseksi…
😀 Remu menee samaan kategoriaan miellyttämishalunsa kanssa kun meidän Manu.. Ruuan eteen tekee (joskus jos millään herra viitsii) muutaman tempun. Tokosta ei tule kyllä yhtään mitään, koska mäyräkoiran nenä vie ja minä koitan jotain saada aikaiseksi – eli samaan tyyliin kun teillä! Mutta uskon, että kun löytyisi se oikea motivaation lähde niin varmasti nämä – hieman itsepäisemmätkin ylhäisyydet – tekisi jotain.. 😉
(Äläkä huolestu tuosta nylkytyksestä.. Meidän Manu osoittaa rakkauttaan – Ossin lempparilelulle – pehmonallelle päivittäin ainakin 30 kertaa… 😀 Vaikka kuinka kiellän, niin ei se tapa vaan karsiudu pois… -__- Herra on saanut rakkaudenosoituksellaan parikin kertaa olkkarin lattiaan saakka ulottuvan verhon alas, älä kysy kuinka..! :D)
Hyvä, että Milli on rohkea neitokainen! Pikkukoirilla tuo ego korvaa puuttuvan koon.. 😉
Niin söpö pieni tyyppi, ihana!
Meillä Enna yleensä jättää ihan huomiotta kaikenlaiset pentukoirat, mutta Luna rrrrakastaa niitä ja taantuu niiden tasolle, juuri sopivaa seuraa henkisesti kakaralle. 😀 Ennan mielestä kavereiden pentuja ei vaan kertakaikkiaan ole olemassa… Enna tosin pitää kyllä omista lapsistaan ja on niiden myötä tainnut pikkuisen jopa heltyä.
Ja tsemppiä BH-treenailuihin, toivottavasti pian pääsette kokeeseen! 🙂
Wiivi, voi Manua! Hölmö poika parka! 😀
Tiina, kiitos! En malta odottaa, että päästään kokeeseen, sitten voisikin jo rauhassa alkaa tavoittelemaan tokon koulutustunnuksiakin! Taidan olla hämäläisittäin vähän hidas näissä hommissa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Kiva kuulla että Into alkaa olla pikkuhiljaa koekunnossa! Todella pientä viilausta tuntuu enää olevan teillä vailla. Jokos sä olet katsonut koekalenteria sillä silmällä, vai onko jo ilmokin matkaan lähtenyt?
Riikka, ilmon piti tosiaan lähteä siten, että oltais päästy isänpäivän kokeeseen, mutta sitten kepo kertoikin, että meillä on se kyseinen päivä jo täyteen buukattuna sukunsa puolesta. Höh! Se olikin sitten ainoa tänä vuonna oleva BH kohtuullisen ajomatkan päässä ja ensivuoden koekalenteria ei löydy vielä mistään!