Meillä on usein kaikenkarvaisia hoitolapsia. Viime kesänä, vasta aloitellessani yritystoimintaani, sain ilon toimia pienen bordercollie Manan päivähoitajana. Pieni koiranpentu toi vaihtelua arkeen ja oli mukava lisä kotiin, jossa oltiin jo pitkään kärsitty kroonisesta pentukuumeesta.
Harva se viikonloppu meillä majoittuu Remun ”velipoika” Toto. Keponi isän koira hujahtaa vaivatta lauman jatkeeksi ja viihtyy meillä kuin kotonaan. Laumamme ei enää reagoi siihen, että tullessamme kotiin kauppareissulta, samalla oven avauksella laumaamme liittyy toinenkin skotlanninterrieri. En ole edes varma, ovatko Into ja Elna perillä siitä, että toisinaan niitä onkin yhden sijasta kaksi.
Arvostan laumani mutkattomuutta. Sitä, että tänne on helppo ottaa koiria, ja arki on mutkatonta, oli koiria sitten useita tai useampia. Koirani ovat helppolukuisia ja puhuvat niin hyvin koiraa, että jopa kömpelömmänkin ihmisen on helppo neuvotella niiden kanssa yksinkertaisin signaalein.
Tänä viikonloppuna sohvan kulmassa mulkoilee uusi tuttavuus. Eloisa ja tempperamenttinen sekarotuinen tarkkailee ympäristöään epäilevästi, ja on valmiina murhaamaan jokaisen nelijalkaisen, joka tulee sitä puolta metriä lähemmäksi. Se on epävarma. Luulen, että peloissaankin.
Minulla on paljon opittavaa. En ole aiemmin ollut tekemisissä koirien kanssa, joiden reaktionopeus kisailee valonnopeuden kanssa. Sekunnin murto-osassa juuri vihaisesti mulkaissut koira onkin jo toisen koiran ihossa kiinni hampaillaan. Tuosta noin vaan, äkkiarvaamatta.
Se ei ole sellainen koira, joihin olen tottunut – koiriin, jotka laiskasti, mutta määrätietoisesti antavat toisilleen signaaleja ja keskustelevat koiraa neuvotellen. Koiriin, jotka vasta äärimmäisessä hädässä turvautuvat hampaisiin, ja silloinkin vain siksi aikaa, kun on tarve.
Tämä uusi tuttavuus ei keskustele koiraa, ei neuvottele, eikä lopeta rähinää, kun uhkaavaksi koettu tilanne on ohi. Se röykyttää vastapuolta hampaillaan, vaikka tämä tekisi jo kaikkensa perääntyäkseen tilanteesta. Se lopettaa vasta sitten, kun sen kylkeen lentää kenkä ja se tipahtaa avatusta ulko-ovesta kynnyksen yli puiselle ulkoterassin lattialle koirani karvatupsu suussaan. Tämä on sellainen kaveri.
Mutta nätti se on, kuin mikä, vai mitä?
4
Se on haastavaa oppia ”puhumaan” aivan erilaista koiraa, mihin on tottunut. Meillä Aura on haastava. Hyvin erilainen mitä Ossi ja Manu on. Täysin samanlainen kuin kuvaamasi koira, paitsi ettei Aura ole peloissaan.. tuntuu, että Aura on välillä liiankin itsevarma tutuissa paikoissa ja vieraita koiria kohtaan lenkillä on hieman epävarma.
Mikä/kenen tämä uusi tuttavuus on? Kaunis kyllä! 🙂
Miten tulikin ihan Hukka mieleen… Tosin sen kanssa on opeteltu pitkään ja hartaasti, kuinka puhutaan koiraa. Ollaan jatko-opinnoissa jo! 😀 Ihan eka oppintunti käsitteli aihetta ”Murina on OK!”. Nyt käsitellään aiheita ”joskus on parempi vetäytyä kauemmas” ja ”määrätietoisen katseen ABC”. Yhden viikonlopun aikana perehdyttiin pentujen asialliseen lähestymiseen. Siis siihen, että hoitokoira saa hengailla täällä, eikä joka ripsauksesta tarvi murista, irvistellä ja yrittää syödä pennun päätä. Edistystä tapahtuu, hitaasti mutta varmasti. Kymmenvuotiaana tuo otus jo puhuu varmasti ihan hienosti koiraa 😀
Onko tuo muuten Mana tuo borderikakru? En mä oo edes ajatellu että sillä on erivärisilmät. Suloinen.
Tämä sekarotuinen hoitolapsi on staffi-kääpinmix, joka tuli meille monen mutkan kautta hiukan monimutkaisesta tilanteesta. Sillä on omistaja, joka ei voi pitää koiraa, joten tämä on mahdollisesti Omaa Kotia vailla.
Minusta tuntuu, että koiraa joko puhutaan, tai ei puhuta. Koiran käyttäytymiseen vaikuttaa tietysti perimä ja elinolosuhteet, mutta myös opittu.
Niki, joka oli kasvanut yli 30 koiran kennelissä eristyksissä arkisista tapahtumista, vailla ihmiskontakteja, heijasti koko aikuisikänsä pentuajan tapahtumia – ja tuollaiset lähtökohdat eivät tuottaneet mitään muuta, kuin ongelmia. Sitten oli Romppu, joka oli varttunut toisten koirien, ihmisperheen ja arjen keskuudessa. Se koira oli kaikin puolin kuin enkeli, ja annan sille koiralle ehdottomasti pisteet myös Inton ja Elnan kasvattamisesta. Se koira opetti näille pentuaikoina paljon, eikä ikinä tarvinnut olla huolissaan siitä, että se nuhtelisi nuorempiaan syyttä tai olisi muuten epälooginen. Se opetti Intolle ja Elnalle kuinka puhutaan koiraa ja paljon, paljon muuta. Into ehti elinaikanaan tavata myös Nikin, joka oli sitä kohtaan ankara oppi-isä. Uskon, että vaikka Intoltakin löytyy luonnetta, niin se tietynlainen kunnioitus ja nöyryys auktoriteettia kohtaan on peruja juuri Nikin opettamasta. Niki ei kauaa katsellut kukkoilua, eikä tehnyt pentua kohtaan lempeitä poikkeuksia tai madaltanut omia kynnyksiään. Sen sijaan Elna ei koskaan tavannut Nikiä, ja se elääkin elämäänsä vailla huolta ja pelkoa siitä, että se voisi joskus tavata jonkun, joka oikeasti olisi sille niin ankara. Elnasta on kasvanut vähän sellainen huumorintajuinen ja aina leikiksi pistävä, pilke silmäkulmassaan kulkeva maailman napa, joka ei pelkää – ja jonka ei tarvitse pelätä – mitään. Mutta sen itsevarmuus onkin pelkästään positiivinen piirre, vaikka myönnänkin, että se voisi ottaa auktoriteetit hiukan vakavemmin. Toivon, että Into ja Elna jakavat perintöään sitten tulevalle koiralle joskus, kun meille tulee pentu. Sellaiset asiat vaan opitaan jo äidinmaidosta ja ensiviikkojen elinolosuhteista, sekä toisten koirien esimerkeistä. Toki määrätietoisella koulutuksella voinee venyttää keskilinjaa – sellainen on minunkin suunnitelmani tämän uuden hoitolapsen suhteen, se, ettei heti epämiellyttävässä tilanteessa tarvitse karata kenenkään päälle kuin yleinen syyttäjä – mutta se, kuinka lopullisia ja varmoja tuloksia sellaisella saa aikaan, en tiedä….
Oletko ajatellut, että pitkät laumalenkit tasapainoisen ja varman lauman kanssa voisivat tehdä Hukalle hyvää? Ehkä jonkinlainen työharjoittelu laumassa loppurutistuksena olisi piste iin päälle sen koulutukseen. 😉
Juu ja bckakru erivärisilmillä on Mana! Manasta on jo varttunut kaunis nuori koira!