Syystuulia

Meille kuuluu hyvää. Ajan kulku on jotain todella käsittämätöntä – vastahan oli kevät, ja nyt jo huokaillaan menneen kesän perään. Seuraavaksi valmistaudutaan talveen ja kaivellaan taas niitä lumikenkiä ja suksia esille. Tosin minä en missään vaiheessa ehtinyt huomaamaan talven katoamista, joten sukset odottaa vieläkin hiihtolenkkiään ulko-oven vieressä. Jep. Monot olen sentään ottanut jaloista pois jo kuukausia sitten, vaikka hidas hämäläinen olenkin.

Nyt on siis syksy. Iltalenkit täällä valaisemattomilla teillä eivät ole pelkästään hämäriä, vaan ihan pilkkopimeitä ja sysimustia. Pidän koirieni remmeistä tiukasti kiinni ja oletan, että koirat johdattavat minua hiekkatien suuntaisesti eteenpäin – sillä illan tullen täällä ei näe edes omaa nenäänsä. Mietin, kulkeekohan näin pimeällä muita, vai törmäämmekö lopulta yllättäen vastaantulijaan.

Syksy on tuonut mukanaan muutakin, kuin pilkkopimeät illat. Vaikka alun kuva saattakin olla harhaanjohtava, kiukkuiset ja vähemmän kiukkuiset hoitolapset ovat palanneet sinne mistä tulivatkin – vakituista lauman lisäystä eivät siis syystuuletkaan ole tuoneet, mutta jotain muuta jännittävää kuitenkin.

Kaikkien (jopa minun) yllätykseksi meidän maalaisrotista tulee kuun vaihteen jälkeen kaupunkilaishiiriä. Uutinen on yl-lät-tävä etenkin minulle, visusti ihmisiä karttavalle, maalaismökissään huvikumpuelämää viettävälle hullulle koiranaiselle, joka on ollut varsin tyytyväinen eloonsa mökin rähjässään, jonne ei ihan aina pakkasilla kantaudu juoksevaa vettä, ja jossa vetää vähän joka nurkasta, mutta jossa vietetään silti – ah – niin rattoisaa elämää. Koirien kanssa tässä on ollut mutkatonta ja muutenkin mukavaa elellä, ja olemmekin viihtyneet nykyisessä paikassamme hyvin jopa yli 4 vuotta.

Seuraavan haasteen koordinaatteina ovat lähiö ja rivitalo. Otan kuitenkin haasteen suurella mielenkiinnolla vastaan, vaikka koirien osalta löysäily päättyykin kuin seinään. Koirilla on edessään radikaali kurin palautus, ja minä opettelen suoristamaan otsani pitkän työpäivän jälkeen, jotta tulevat naapurit rohkenevat tervehtimään minua pihapiirissä. Tosin, en ole vielä aivan varma haluaako kukaan tervehtiä sen perheen edustajaa, joka tuo rivitaloasuntoonsa kerta heitolla kolme typerää maalaiskoiraa, mutta aion ottaa asiasta selvää ja raportoida siitä sitten tännekkin.

Odotan muuttoa innolla. Tiedän, että koirat ovat sopeutuvaisia eläimiä ja luotan omiin nelijalkaisiini. Olen silti hiukan epäileväinen tulevan naapuruston suhteen, joten olen pyöritellyt muuttopäivään kohdistuvaa ajatusta mielessäni. Ennakkoluulojeni mukaan se, että omistamme kolme koiraa, aiheuttaa naapurustossa kauhistusta sekä selittämättömiä ennakkoluuloja ja kuvitelmia. Meinasin, että voisin ottaa omien koirieni lisäksi kaikki meillä hoidossa olleet koirat mukaan uudelle asunnolle ensimmäisinä päivinä niin, että naapurit todella pyörittelisivät silmiään ja haukkoisivat henkeään seinän toisella puolella (ei siitä karvan määrästä, vaan siitä järkytyksen määrästä). Sitten ryhtyisinkin palauttamaan hoitolaisia, ja naapurit saisivat ilokseen huomata, että meillä on vain kolme koiraa. Sen jälkeen meidät varmaan otettaisiin avosylin vastaan uuteen pihapiiriin, eikä kukaan olisi enää kauhuissaan, sillä loppujen lopuksi kolme on kuitenkin paljon vähemmän kuin viisi, kuusi tai seitsemän koiraa – eikä meidän perhe olisi loppujen lopuksi ollenkaan niin hullunkurinen, kun kaikki aluksi luulivat.

0

6 kommenttia artikkeliin ”Syystuulia

  1. Ihanaa kuulla teistä pitkästä aikaa! 🙂

    Meillä on muutettu omakotitalosta luhtitaloon, kerrostaloon ja nyt rivitaloon. Koirat on aina sopeutunut hyvin ja uskon minulla olleen hankalinta sopeutua kerrostaloon.. Naapuritkin on ottaneet meidän hullunkurisen lauman hyvin vastaan (tai kukaan ei ole uskaltanut tulla sanomaan mitään :D) ja ongelmilta on vältytty. Vaikka meitä ei täällä uudessa paikassa moikatakaan pihalla, niin itse aina, huonostakin päivästä riippumatta, moikkaan naapureita. Se on mielestäni kohteliasta ja osoittaa muidenkin huomioimista!

    Teillä eletään jänniä aikoja, meillä onneksi muutto on ohi! Mä niin inhoon sitä… 😉

  2. Vähän on jäänyt tämä blogimaailma kaiken kiireen keskellä – mutta tärkeimmän pyrin aina raportoimaan! 🙂

    Teillä onkin muuttohistoriaa ehtinyt kerääntymään! Itse olen asunut lähes koko historiani omakotitaloissa. Minulla on huonoja kokemuksia kerrostaloasumisesta, sillä joskus on tullut sellaisessakin vietettyä aikaa koirien kanssa (ei kuitenkaan asuttu) ja kyllä sitä sitten on saanut naapureilta kuulla vaikka mitä ihmeellisyyksiä – asioita, joita on loppujen lopuksi vain keksitty keksimisen ilosta.

    Mielestäni myös naapureiden tervehtiminen kuuluu asiaan, kun niin tiivisti kuitenkin yhdessä sitten eletään – vaikka ei oltaisikaan tekemisissä sitten vaikka ollenkaan! Tervehtiminen kuuluu vaan jotenkin siihen pelin henkeen. 🙂 Lähinnä ounastelen hankaluuksia Elnan kanssa – pelkästään sen rotuominaisuuksiin kuuluu vahtiminen ja se on erittäin herkkä ilmoittamaan kulkijoista ja erikoisista äänistä. Onneksi se on kuitenkin tervepäinen otus, joka varmaan pian oppii ymmärtämään, että pihapiirissä hiippailet vieraat ihmiset ja omituiset äänet vaan kuuluvat uuteen elinympäristöön… 🙂

  3. Heei onpa kivaa, että päivitit pitkästä aikaa! 🙂 Eivätköhän koirat sopeudu viimeistään ajan kanssa uuteen asuinympäristöönkin. Muuttaminen on kivaa, vaikkakin toisaalta hirveän työlästä. 😀

  4. Onpas kummaa, kun en saa nykyään ilmoituksia uusista kommenteista!

    Kyllä, luotto on kova koiria kohtaan ja onhan se muuttaminenkin kivaa. Joskus vaan muutos on hyvästä, vaikka se ehkä vähän hirvittääkin!

  5. Ja kiva, että kommentoit – huomasin, että jostain syystä olette unohtuneet meidän linkkilistoilta, ja asia täytyy korjata heti paikalla! 🙂

Vastaa