Kolmeen viikkoon ja kolmeen päivään lähiössä on mahtunut vaikka minkälaisia ulkoilukokemuksia: hämmentäviä ja vielä hämmentävempiä.
Tuoreimpana on omituinen kokemus torstai-illalta, kun teimme Inton ja Elnan kanssa lähtöä lenkille. Olimme juuri päässeet ulko-ovesta ulos ja lähestymässä pihatiemme yleiselle kulkuväylälle vievää porttia, kun orapihlaja-aidan takaa rynnisti yllättäen vieras koira – kuinkas muutenkaan, kuin suoraan omien koirieni iholle. Rähinällä.
Yllätyn harvoin (viime aikoina kuitenkin yhä useammin), mutta tämä tapaus pääsi yllättämään totaalisesti – ensin tuumin, että sade on loppunut ja katselin taivaalla sädehtiviä tähtiä, ja sitten seuraavalla sekunnilla laumaamme olikin yllättäen soluttautunut rähisevä karvamakkara.
Yltyneestä rähinästä päätellen Into ja Elnakin taisivat yllättyä, ellen sanoisi jopa säikähtää. Siinä tuli sitten itse kullekin kiire pitämään lauman puolia: Into ja Elna möykkäsivät kuorossa ja minä yritin komentaa niitä hiljaisiksi samalla, kun koitin pitää niitä hihnojen avulla selkäni takana samalla, kun yritin hutkia vierasta koiraa hihnojen avulla kauemmaksi samalla, kun yritin katseellani tavoittaa kenelle helvetille tämän tuntematton pötkön voi palauttaa. Kunnes tulee vieraan koiran emäntä.
Ensimmäiseksi orapihlaja-aidan kulman takaa kuuluu kauhistunut naisääni ”Mauno, Mauno, Mauno!” joka emännän paikalle päästyä vaihtuu toruvampaan sävyyn: ”Mauno, Mauno…”
En edelleenkään tiedä, ulkoiliko ns. Mauno hihnatta vai onnistuiko se nykäisemään itsensä irti, mutta kun koiran emäntä sai maunonsa jälleen kytkettyä ja minä sain koirani vaimennettua selkäni taakse, koitti kiusaantunut hiljaisuus vieraan koirakon tukkiessa kulkuni pihasta yleiselle tielle. Sitten Team Mauno kysyy:
”Onkos nämä tyttöjä vai poikia?”
Yllätyin siitäkin, ettei leukani sillä sekunnilla loksahtanut sijoiltaan. Mikä kysymys tuo nyt oli? Oletkos sinä tyhmä vai et? Niinkin pienet sanat, kuin anteeksi, olen pahoillani tai sori nyt vaan, olisi voinut vielä pelastaa tilanteen, mutta onkos nämä tyttöjä vai poikia ei paljoa pelasta siinä vaiheessa, kun minä ja kaksi karvaista ystävääni olemme juuri pelastautuneet Sydänkohtaus -nimisen kuilun partaalta.
Hiljaiseksi veti. Pitelin liikahtamatta koiriani selkäni takana ja tokaisin, että uros ja narttu. Rouva Mauno antoi koiralleen hiukan hihnaa meidän suuntaamme, mutta huomasi sitten nopeasti, etten ole leikissä mukana ja sanoi hiljaa koiralleen, että jatketaan me matkaa tähän suuntaan. Sen jälkeen hän alkoi repimään Maunoa alkuperäiseen kulkusuuntaansa ja me jatkoimme matkaamme heistä pois päin.
Useimmiten olen melko sanavalmis ja toimelias ihmistyyppi, ellen sanoisi jopa puhelias ja sosiaalinenkin, mutta kokemukset täällä ovat avanneet minulle aivan uudenlaisen ja erittäin hämmentävän koiramaailman. Sellaisen, jossa toisen koiranulkoiluttajan bongaaminen lenkillä on kuin viimeinen oljenkorsi sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ihmiset todella vaikuttavat siltä, kuin he olisivat asuneet yksin autiomaassa vuosia, kunnes yhtäkkiä bongaavat vastaantulijan – joka sanomattakin selvää on hyvä tyyppi, koska sillä on sattumalta samanlainen karvanaama kuin itselläkin hihnan päässä! Jee! Ihan totta, ihmiset täällä vaihtavat jalkakäytävän puolta vastaantulevan koirakon mukaan – mutta eivät suinkaan väistääkseen vastaantulijaa, vaan ollakseen samalla puolella sen kanssa! Koiranulkoiluttajat lähestyvät toisia koiranulkoiluttajia suurella innolla aivan, kuin olisi suoranainen ihme, että asuinalueella, jossa joka toisella asukkaalla on koira, tulee muitakin koiranulkoiluttajia vastaan. Siis vau.
Ja sitten, kaiken sen ulkoiluttajista ja koirista huokuvan innon keskellä koirat päästetään hihnat pitkällä nuuskimaan toisiaan suoraan kohtisuoraan omistajien jännittäessä, onkohan vastaantulija tyttö vai poika ja tulevatkohan koirat oikeastaan lainkaan toimeen keskenään.
Ja minua järkyttää. Tiesin kyllä moisesta kulttuurista, mutta luulin sen hautautuneen 2000 -luvun koirakirjallisuuden alle. Luulin, että ne kaikki jokaista vastaantulijaa morjenstavat koirakot ovat oikeasti muumioituneet jo 90-luvun lopulla tai viimeistään 2000 -luvun alussa. Ja hei haloo, nyt on sentään jo 2013!
Vaan ei. En tiedä, onko asuinpaikkamme jonkinlainen muinaismuisto vai olenko minä itse kasvanut tynnyrissä edellisessä asuinpaikassamme. Oli miten oli, tämä on minulle täysin vierasta ja uutta.
Enkä osaa edes sanoa kumpi oli pahempi: tapaus Mauno vai kokemuksemme Maunoa edeltävältä viikolta. Olin nimittäin Remun kanssa kävelyllä, kun kiinnitin huomioni puhelimessa puhuvaan cockerspanieliaan pitkässä fleksissä ulkoiluttavaan naishenkilöön.
Remun kanssa lenkkeily on siitä jännittävää, että tuntivauhti viittaa etanan etenemisaikaan, eikä ohitustilanteisiin tarvitse keskittyä. Koira ei vaadi opastusta, vaan vanhana konkarina jatkaa nuuskutteluaan vastaantulijoista huolimatta, eikä juurikaan ole kiinnostunut muista eläimistä tai ihmisistä.
Niin myös tälläkin kertaa. Siinä missä minä uppouduin muistoihini edesmenneestä cockerspanielistani, ryhtyi Remu kakalle. Sen Remu teki tavoistaan poiketen* hartaudella: ensin täydellinen sijainti, hieman ympäriinsä pyörimistä, tuulensuunnan tarkastus, oikeaoppinen kumarrus ja homma voi viimein alkaa.
(*Yleensä Remu vain töräyttää keskelle suojatietä, jalkakäytävällä siinä vaiheessa, kun tarharyhmä tulee vastaan ja kakkapussit ovat loppu, tai treenikentän parkkipaikalla, kun olemme juuri päivittelemässä treenikavereiden kanssa kuulumisia.)
Ja mitä tekee cockerspanielin ulkoiluttaja? Bongaa meidät, kiiruhtaa pitkässä fleksissä vetävän cockerspanielinsa perässä luoksemme ja päästää koiransa nuuskimaan minun paskalla olevaa koiraani takaapäin.
Kieltämättä yllätti. En oikeasti vielä tuolloin tiennyt, miten ajattelemattomia ihmiset voivat olla. Nyt tiedän. En tiedä pitäisikö minun liittyä mensaan, koska olen niin viisas, mutta todettakoon, että minulle ei koskaan tulisi mieleenkään:
A. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse
B. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä
C. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä samalla, kun se on kakalla
Ja kaksinverroin ehdoton NOUNOU siinä vaiheessa, kun tämä tuntematon koira on rodultaan terrieri – terrierithän ovat tunnetusti äkkipikaisia ja ärhäköitä, helposti valmiudessa taisteluun. Sain tällekkin perimätietona kulkevalle rotumääritelmälle äkkiä vahvistuksen cockerspanielinomistajan hämmästellessä sitä, miten tyynesti Remu otti yllätyskoiran vastaan – siitäkin huolimatta, että oli juuri paskalla.
Niinhän se ottikin – käänsi vaan päänsä ja totesi, että kappas, cockerspanieli. Sen jälkeen se lopetti sen mitä oli tekemässä ja minä keräsin koirani jätökset samalla, kun cockerspanieli hääräsi terrierin ympärillä ja niin – cockerspanielin omistaja lopetti meneillään olleen puhelun ja pisti kännykkänsä taskuun.
Olin niin yllättynyt, ettei minusta ollut oikeastaan sillä hetkellä mihinkään järkevään. Mielestäni koirakon toiminta oli ennenkaikkea vaarallista ja töykeää. Voisinpa minäkin mennä vaikkapa kirveellä seinän läpi cockerspanielin omistajan ollessa vessassa ja todeta, että hauska tutustua, me muutimme tänne juuri. Se olisi varmasti kaikkien osapuolien mielestä varsin miellyttävä tilanne.
Enpä usko. Siinä sitten katselin, miten kaikkea muuta kuin äkkipikaisen ja ärhäkän Remun hännänpää alkoi vipattaa ja leikki nuoren cockerspanielin kanssa alkoi. Spanielin omistajakin oli puheliaalla tuulella ja vaikutti noin muuten, huonoa ensivaikutelmaansa lukuunottamatta, ihan hyvältä tyypiltä.
Eikä siinä mitään, onhan se mukavaa tutustua muihin koiranomistajiin. Koiratkin saavat virikkeitä tutustuessaan silloin tällöin uusiin lajitovereihin, mutta tapa, jolla koirakot lähestyvät toisiaan on täysin käsittämätön. Eipä tulisi mieleenkään uhrata oman koirani terveyttä ja luottamusta kokeilulle, onko vastaantuleva koira kiltti vai ei. Eikä tulisi mieleenkään morjenstaa jokaikistä vastaantulijaa – taidan olla hiukan tylsä, mutta minua ei varsinaisesti innosta tai yllätä se, että alueella, jossa jokatoisessa asunnossa on yksi tai useampi koira, voi aina silloin tällöin ulkoillessaan huomata vastaantulevan koirakon.
Se on muuten myös siunaus, se, että koiria liikkuu ja usein. Edellisessä asuinpaikassamme vastaantulevia koirakoita kohdattiin keskimäärin kerran kahdessa viikossa – toisinaan useammin, yleensä kyllä harvemmin. Nämä harvakseltaan tapahtuneet ohitustilanteet tulivat eteen aina silloin, kun minulla oli mukanani vähintäänkin kolme koiraa. Ohitustilanteet osuivat kerta toisensa jälkeen hetkiin, jolloin olin juuri tärkeän asian puolesta puhelimessa (tätä tapahtuu lenkkeillessä aniharvoin), yksi koirista oli kakalla, yksi koirista viritti itseään tuijottamalla puusta puuhun säntäilevää oravaa vielä yhden koiran piipittäessä kärsimättömänä, että joko voitais jatkaa matkaa ja sitten: juuri, kun olen pujottanut hihnat ranteeni ympärille, olen kumartumaisillani keräämään koirankakkaa samalla, kun toinen käteni pitelee matkapuhelinta korvallani ja toinen käsi tarttuu lämpimään koiranpskaan – juuri sillä siunatulla sekunnilla kulman takaa tulee nuori sälli ja samojedinkoira, joka muuten, ikävä kyllä, on jostain syystä sellainen rotu, jota koirani ovat oppineet inhoamaan.
On sanomattakin selvää, että kaaos on heti valmis. Haluaisin unohtaa elämästäni kaikki ne hetket, kun olen joutunut koirieni kanssa ohittamaan samojedinkoiran. Aina vuodesta 2002 alkaen – silloin tämä jumalaton kierre sai alkunsa, kun samojedinkoira näykkäisi Nikiä kuonosta. Sen jälkeen Niki ei voinut sietää samojedinkoiria, eikä pian myöskään Romppu. Sitten perimätieto kulki Intolle ja lopulta se tavoitti myös Elnan: samojedinkoira = RED ALERT. (Tosin Elna ei ymmärrä kunnioittaa esi-isiensä muistoa ihan niin vakavissaan, kun esimerkiksi Into, joka kuuli asiasta itse Suurelta Mustalta.)
Joka tapauksessa se, että uudessa asuinpaikassa vastaantulevia koirakoita ilmaantuu kuin sieniä sateella on loppujen lopuksi myös hyvä asia. Koirat on helppo opettaa vaivattomiin ohituksiin, koska ohitustilanteita, treenitilanteita siis, todella syntyy – useita jo pelkän yhden lenkin aikana. Voin kertoa, että torstaisen maunokohtauksen jälkeen Into ja Elna suhtautuivat lievästi sanoen närkästyneesti seuraaviinkin vastaantulijohin, kunnes lopulta, 30 minuuttia kestäneen lenkin viimeinen ohitus sujui kuin vettä vain ja sai hymyn huulille niin ylpeälle omistajalle, kuin kahdelle broilerinsydämin palkituin koirallekin.
Sekä Mauno, että cockerspanieli ovat olleet vain tapauksia muiden joukossa. Taannoin eräs kääpiösnautseriaan ulkoiluttava rouva loi meille täydellisen ohitustreenit joka sujuikin hyvin – ja sitä hän päätti juhlistaa päästämällä oman koiransa fleksissä omieni luokse sen jälkeen, kun onnistunut ohitustilanne oli jo ohi. Minulla oli ajatukset jo seuraavassa asiassa, kun huomasin, että koirieni perseitä nuuuskii eteenpäin kävellessämme joku tunkeileva karvanaama.
1
Olemme kohdanneet lenkeillämme myös 8 metrisen fleksin päässä ulkoilevan amerikanstaffordshirenterrierin, joka meidät bongattuaan jähmettyi fleksinsä päähän, meistä noin kahden metrin päähän, samalla, kun sen epäselvältä vaikuttava ulkoiluttaja solmi huumekauppoja, jonka lisäksi olemme kohdanneet viisi kiloisen pikkukoiran, joka omistajineen vei samanlaisen kahdeksan metrin siivun kävelytiestä, minkä ansiosta minä ja koirani jouduimme kiertämään heidät nurmialueelta mäkisessä maastossa sateella, minkä johdosta liukastelin pari kertaa, mutta en onneksi menettänyt otettani hihnoista, vaikka Elna hieman hyppikin kuvitteelisen oravan (sen kleinspitzin näköisen) perään.
Luulen, että olen nähnyt kaiken, sitten kun ensimmäinen vuosi nykyisessä asuinpaikassamme tulee täyteen. Seuraavaksi aion kokeilla keltaisen nauhan ilosanomaa, vaikken ihan tossissani uskokkaan, että sen merkitys välttämättä aukenee sosiaalisiin tilanteisiin rynnistäville muinaismuistoille.
Niin tuttua, niin tuttua. Itse sanon nykyisin kaikille riemuidiooteille koirani olevan vihainen (toimii paremmin kuin, ”tämä pelkää”, ”tämä ei pidä muista koirista”, ”en halua tervehtiä muita koiria”, tällöin saa vain hemmetin hyviä koulutusvinkkejä), mitä joidenkin on vaikea uskoa cockerin ollessa kyseessä (eräskin kultaisen noutajan omistaja väitti kivenkovaan, että kultsut ja cockerit on aina bestiksiä!). Vuosia tälläisillä alueilla asuneena Ässä on oppinut toimimaan ymmätämättömien ihmisten tapauksissa uskottavasti pistäen rähinän pystyyn, jos koira on tulossa ihollemme. Enpä voi sitä siitä moittia, noita tilanteita on ollut ihan liikaa. Mutta viimeistään tällöin nämä muinaismuistot tajuavat kerätä koiransa talteen ja saadaan vastaisuudessa kulkea rauhassa. Paitsi jos koira on irti ja siitähän se riemu aina repeää.. Ja monikaan ei ymmärrä, mitä tarkoittaa anteeksipyyntö, kun olen kuraisella tiellä lentänyt persiilleni Ässän rähähtäessä jollekkin valtoimenaan juoksevalle pikkurakille.
Mutta tervetuloa lähiöön! 😀
Kuullostaa tosi tutulta, meillä kun on lenkeillä melkein mahotonta olla törmäättä tollasiin ihmisiin ja koiriin. Itseäni ärsyttää ihan suunnattomasti sellaiset aikuiset jotka lässyttävät koirilleen kuten ”kato sieltä sulle kaveri, oivoi ei se tahtonutkaan leikkiä sinun kanssa vaikka olisit halunnut” ärgh. Yleensä jos tollaseen ihmiseen törmään et viitti sanoa mitään vaan siirrän koirani toiselle puolelle ja kävelen nopeasti ohi. On myös pelkästään niitä ihmisiä jotka tunkee rapsuttamaan esim. Humalaiset, niille riittä se mitä tuo aikasempi kommentoija sanoi eli että sanoo koiran olevan vihainen ja kappas yhtäkkiä meidät kierretään kaukaa 😀
Tuttua myös täällä! Kaikista parasta oli viime syksynä kun opetettiin meidän tolleria nätteihin ohituksiin – tai ainakin yritettiin. Hyvä opettaa, kun jokainen koiranomistaja koirineen pinkaisee suorilla meidän luo koska ”onhan se vielä pentu, pitäähän sen saada sosiaalisuutta ja meidän fifi on niin kiltti ja hyvä siinä”.. Ihan kiva, mutta voisivat kysellä ensin että voiko nämä tutustua tai edes että onko uros vai narttu (tällä hetkellä Pablolla on päällä semmonen hormonimyrsky että se nousee häpeilemättä jokaisen nartun, jopa leikatun selkään..) Joten voiskohan joku tulla myös tänne kertomaan ettei jokainen omistaja tahdo koiraansa nuuskittavan tai edes että mitä tuo keltainen nauha hihnassa tarkoittaa!
Komppaan yläpuolella olevia. Mun täytyy myöntää, että lenkkeily on mulle ainoa hetki, jolloin oikeasti pääsen irroittautumaan sosiaalisesta elämästä ja olemaan vain keskenäni, joten en kaipaa ketään fifiä tai fasua siihen nuuskimaan. Oman koiran kanssa ohitukset on vielä työn alla syystä jos toisestakin ja jokainen iholle päästetty rekku pakottaa meidät aina muutaman askeleen taakse päin. Mä olen sen verran kiivasluontoinen ihminen, etten siedä, kun omaa kallisarvoista duunia noin häikäilemättömästi murskataan ja viis veisataan vastaantulijasta. Monesti olen todennut, että ”ok älä kouluta koiraasi mutta salli muille tilaisuus kouluttaa omaansa”
Fleksi on yksi perkele väärissä käsissä ja valitettavan usein sitä näkee käytettävän väärin. Ihan koirattomanakin olen meinannut olla solmussa niin pyörällä ajaessa kuin kävellenkin. Lienee tarpeetonta mainostaa, että autolla ajaessa on noussut useammankin kerran sydänlihas kurkkuun, kun joku (kuinkas muutenkaan) puhelimeen puhuva tampio on antanut koiransa kipittää edeltä käsin suojatielle. Epäilen, että nämä ihmiset todella nauttivat vaarantunteesta ja tykkäävät elää extremeduudsonien tavoin. Vastuutonta ja helvetin tyhmää.
En silti sano, että itse olisin täydellinen koiranulkoiluttaja. Minäkin teen virheitä, koirani on pari kertaa karannut vieraan koiran luokse ja olen joka kerta juossut henki salpautuneena perään, että nyt viimeistään se susikoira tekee sessestäni lapaset. Vuolaasti pahoitellen ollaan yleensä selvitty ja luojan kiitos myös tappeluitta. Siltikin pyrin ottamaan muut koiran ulkoiluttajat huomioon, en halua riskeerata koiran terveyttä ja lisätä ongelmaa antamalla sen moikkaamalla hihnassa kaikkia (yleensäkin, kuten suurin osa tietää, hihna on luonnoton tila ja aiheuttaa jännitettä jolloin tappelu syntyy herkemmin) ja annan tilaa, jos joku ei koiraansa hallitse.
Romaani, mutta oli niin omaa sydäntä lähellä oleva ikuisuusaihe. 🙂
Mulla pistää aina niin vihaksi lukea näistä tapauksista.. Alkuun olin itsekin tilanteissa aina ihan hämilläni enkä koskaan juurikaan sanonut niille mitään, mutta kun mittani tuli täyteen niin on alkanu sanatkin tulemaan melkosen topakasti suusta.. 😀
Auran kanssa ohitukset on ollut aina hankalia – se on hyvin epävarma vieraista koirista, varsinkin kun on remmissä. Kun ollaan saatu vihdoinkin parannusta ja koira paljon hiljaisemmaksi, niin eiköhän joku päästä koiransa meidän koirien luokse tai jostain tulee joku irtioleva koira. Ja meidän työ alkaa taas alusta, vaan astetta vaikeampana taas.
Uuteen kaupunkiin muutettuamme on minulle tainnut muodostua jo niin vahvat eleet siitä, etten halua koirieni luo tulevan ketään, ettei kukaan uskalla päästää koiraansa tulemaan 😀 Muutamalle sessen ulkoiluttajalle olen kyllä sanonut suoraan, että pidä koiras siellä jos sen haluat kunnossa säilyvän… (siihen moni tokaisee, ettei nyt NUO mitään tee. Tähän olen tokaissutkin suoraan, et jos ei minun koirat tee, niin MINÄ saatan tehdä. 😉 ) Olen huomannut myös yhtälön, että sanotpa mitä sanot, mutta mitä tylymmin ja ärjymmin sen sanot, niin sen paremmin se menee sinne toisen henkilön kalloon. 😀
Irtokoiria täällä on riittänyt (mm. jokaisen omakotitalon pihalla, ja mehän asutaan omakotitaloalueen vieressä..). Moni koira on ollut tulossa suoraan päälle, siis ihan oikeasti muristen ja hampaat irvessä. Ja siinä tilanteessa olen todennut ainoaksi toimivaksi tavaksi sen, että omat koirat toiselle puolelle/selän taakse ja kamala huutomekkala pystyyn, käsien heiluttaminen ja muutaman 'uhoaskeleen' ottaminen eteenpäin. Tepsinyt jokaiseen tähän mennessä 😀
Meillä on varmasti lenkeillä tylyn ja ihmeellisen koiranulkoiluttajan maine, mut mä en kyllä yhtään siedä tollasta. Enkä kyllä jaksa välittää siitä, mitä muut ajattelee. Kunhan saan lenkkeillä koirieni kanssa rauhassa ja turvassa.
Ja yks mikä saa mut kiehumaan on pikkulapset. Tuntuu, et ne opetetaan jo ihan pienestä pitäen siihen, et pieniä koira saa ja peräti PITÄÄ mennä silittämään – mitään kysymättä. Onni on ollut matkassa, kun ne on lähestynyt lupaa kysymättä silittämään Manua tai Ossia. En halua aatella mikä ois lopputulos jos ne lähestyis Auraa (pelkää pieniä lapsia).. Eräskin nainen oikein patisti lastaan mennä silittämään Ossia (istui paikka-käskyn alla vierelläni) – eikä minulta kysytty mitään. Huoh!
Illan naurut 🙂 Tervetuloa rauhasta helvettiin!
Jillyn kanssa ollaan saatu jo yksi mummelo kääntymään heti ympäri ja vetämään pienen valkoisen karvakasan mukanaan kun näkee meidät.. Se valkoinen karvakasa odotti aina keskellä tietä tuijottaen ja minä kuristaen omaani.. Ja kas kummaa, yksi kaunis kerta heti ohituksen jälkeen kuului maagiset sanat: no mee nyt haistelee kaveria! WTF?? Lopputuloksen osaatkin arvata..
Manan kanssa rullaluistelu on yhtä kidutusta ohitustilanteissa.. Kertaalleen kun yksi koira hyökkäsi suoraan kohdalla niin pitääkin nostella kaikille niskakarvoja.. Ja tietty kun me yritetään rullistella ohi on tasan 3 vaihtoehtoa mitä käy.. Joko koko perkeleen kävelytie on varattu, toinen koira hyökkää tasan kohdalla tai heti kun Mana on mennyt ohi niin toinen koira tulee mun alle..
Juopuneet on taas aivan oma luku 😉 Mä niin haluaisin omaan rauhaan.. Ei ohituksia, ei juopuneita, ei mitään.. Vain oma rauha, oman lauman kanssa..
Luulen, että me ”pienikokoisten söpöjen koirien” ulkoiluttajat ollaan eniten pulassa tämän ongelman kanssa – en usko, että kanssaihmiset sysäävät pikkukoiriaan tanskandoggien tai rottweilereiden iholle, mutta toisaalta, enpä enää näiden kokemusten jälkeen yllätyisi siitäkään. Heh – kiitos tervetulotoivotuksesta ja tsemppiä ulkoiluhetkiin!
Joo, noi pettymystään koirilleen purkavat lässyttäjät on kans aivan oma lukunsa! Kyllä varmasti koko koiran henkinen tila romahtaa siinä vaiheessa, kun se ei pääsekkään nuuskuttamaan vastaantulijaa – voi surku! Hei haloo nyt ihmiset – vaikka ne rakkaita lemmikkejä onkin, ne on loppujen lopuksi vain koiria…
Me ei olla vielä saatu osaamme humalaisista, mutta eiköhän sekin hetki sitten viimeistään kesän myötä koita. Odotan ”innolla”…
Keltaisen nauhan kampanjasta voisi varmaankin vinkata ihan valtakunnallisiin isompiinkin medioihin! Pennun kanssa oman rauhan saaminen on mielestäni erityisen tärkeää!
…meillä kävi ”hauskasti” toisin päin, kun lenkillä meidän luokse juoksi vapaana ulkoillut koiranpentu. Omistaja oli ihan kauhuissaan, kun ystävällisesti jalkoja tömistämällä ja uhkaavia eleitä tehden karkoitin pikku tyyppiä kauemmaksi. Siinä missä minä ajattelin tekeväni päivän hyvän työn, niin koiranomistaja varmaan pelästyi, että puraisen pentua seuraavaksi ja paniikissa pentunsa luokseen huudettuaan hiippaili silmät pyöreinä pois… No, eipähän pentu enää sen jälkeen ulkoillut yleisillä teillä hihnatta. 😀
Eikä voi kuin nyökytellen lukea. Totta joka sana, näinhän se menee. Ei meistä kukaan ole täydellinen ja koulukuntia löytyy jos jonkinlaisia, mutta hyvien tapojen muistaminen myös koirien kanssa ulkoillessa on toivottavaa ja on väärin, että osa muista lenkkeilijöistä murskaa sitä pitkällä pinnalla jopa vuosia tehtyä työtä!
Musta tuntuu, että meilläkin oli edellisessä asuinpaikassa tylyn ja ihmeellisen koiranulkoiluttajan maine. Aina silloin harvoin, kun vastaantulijoita ilmaantui, vaihdoin tien puolta topakkana enkä vilkaissut ohitettavaan, vaan korkeintaan kiihdytin vauhtiamme, joten kyseenalaisia ohitustilanteita ei koskaan tullut.
Täällä uudessa asuinpaikassa koiranulkoiluttajat tekevät vastaavasta toiminnasta hankalaa juuri niiden fleksiensa avulla. Olen kyllä huomannut, että riittävän määrätietoinen väistö reilusti nurmen tai jopa autotienreunan puolelle on ihan hyvä signaali kertomaan, ettemme ole halukkaita tervehtimään muita ulkoilijoita.
Irtokoirien karkoittaminenkin on tuttua puuhaa juuri kuvailemallasi tavalla – ja on muuten toiminut aina! Erään kerran yksi suuri musta uros jäi väistämättä tuijottamaan silmiini ja uhoamaan takaisin (mikä oli aikaa hurjaa), mutta samalla, kun sen huulet alkoivat väläyttelemään hampaita sen omistaja (joka sekin tuntui jostain syystä hiukan pelkäävän omaa koiraansa) sai sen pannasta nykäistyä muualle.
Varsin toimiva kikka, mutta vaatii ennakointikykyä, mikä minulta puuttui täysin tapauksessa Mauno…
Meidän asuinpaikassamme on tähän saakka tavattu vain hyväkäytöksisiä lapsia – toivotaan, että homma toimii näin myös jatkossa! Aika hurjaa jos ei, kohtahan nämä ”mieltärauhoittavat ulkoiluhetket” alkavat muistuttamaan jotain rallipeliä, missä saa kiivasti väistellä kaikenlaisia matkan varrelle osuvia esteitä! 😀
Kuinka joku voi edes sanoa koiralleen, että ”mee nyt haisteleen KAVERIA” samalla, kun toinen koira viestii koko olemuksellaan kaikkea muuta, kuin olevansa juuri sillä hetkellä iloinen ja hyväntuulinen KAVERI?! Ihan mieletöntä tyhmyyttä. Koira-ajokortti pakolliseksi, kiitos! Meikäläinen ei ikimaailmassa syöttäisi omia koiriaan tuikituntemattolle koiralle. Paitsi tietysti, jos lopetus on muutenkin ajankohtainen vaihtoehto, niin mikäpä siinä sitten… 😉
Joo kyllä tää lähiöelämä nyt on näyttänyt ihan jännittäviä puolia itsestään. Onneksi meillä on täällä myös nuo metsät ja pellot, joissa ei juurikaan muita ole liikkunut ja sillon kun on liikkunut, ovat olleet hyvin ennakoitavissa ja väistettävissä!
SAMOJEDI!!!
Apua, tämä pistää kyllä miettimään haluanko ottaakaan koiraa, jos täällä on noin villin lännen meininki! Olen kyllä pistänyt merkille että näillä hoodeilla liikkuu paljon koiria, mutta tottakai koiratta lenkkeillessä niihin ei niin paljoa tule kiinnitettyä huomiota, kun ei näe sitä, miten ne (epä)onnistuvat muita koiria ohittaessaan. Tähän kun lisätään se, että meidän takapihalla on viimeisen viikon aikana viihtynyt niin fasaaneja, jäniksiä, kauriita kuin kettukin, niin en tiedä haluanko enää koiraa, ainakaan whippettiä. Jos joku naapuruston koirista ei syö sitä, niin se itse syö ainakin kaikki metsänelävät, joita tuntuu kyllä tulevan vastaan jatkuvalla syötöllä. 😀
Ei mutta, hyvähän se on jo näin etukäteen kuulla, että täällä päin on tuollainen koirakulttuuri. Osaanpahan sitten ainakin henkisesti varautua siihen…
”Vaihdetaanko suuntaa vai hypätäänkö ojan puolelle?!”
Alueemme koirakulttuuri on kyllä ihan käsittämätön ja muutamia toimintasuunnitelmia on varmasti hyvä puida valmiiksi mielessään jo etukäteen – voi olla melkoinen haaste kulkea täällä saati aikuisten koirien kanssa, niin entäs sitten yltiösuloisen koiranpennun kanssa. Apua, en uskalla edes ajatella.
Fasaanit ja jänikset + muut luonnon oikut ( 😀 ) ovat myös ihan oma lukunsa, näistä voisinkin joskus innostua avautumaan enemmänkin! 😀 Kannattaa todella punnita rotuvaihtoehtoa tarkoin, olen siinä käsityksessä, että whippetit osaavat olla melkoisen rasittavia riistan perässä hihnan päässä hilluessaan ja poukkoillessaan.
…tosin siinä missä esimerkiksi Elna yleensä vapaana ollessaan
a. vainuaa eläimen
b. jahtaa eläintä, myös
c. jää jäljittämään eläintä
…kun taas käsitykseni mukaan whippetit saalistavat suurimmaksi osaksi vaan näöllään, ja saaliseläimen näköpiiristään hävitettyään kehittävät muuta tekemistä (-> palaavat omistajansa luokse/lopettavat pahimman hillumisen). Toisaalta jos niitä elukoita on ihan siinä pihassa, niin ei sekään ole varmasti ihan ideaalitilanne, että sunnuntaina herätään aamulla kuuden pintaan siihen, kun koira poukkoilee ikkunaa vasteen elukoiden perässä… Heh!