Koiranomistamisen sietämätön keveys


Olen viime aikoina ollut jumalattoman onnekas ja kiitollinen. Meidän perheessä on ollut pitkä ja onnellinen kausi, kun mitään pahaa tai muuten järkyttävää ei ole tapahtunut.

Koirat ovat pysyneet kunnossa ja henkeä salpaavilta eläinlääkärireissuilta on säästytty. Yllättäviä menoeriä ei ole pulpahdellut ainuttakaan (lukuunottamatta kadonneita koiran kynsisaksia – sellaiset piti vielä muuton jälkeen ostaa) ja jokainen koirista on keväällä hierottu kuntoon.

Tällaisina hetkinä poden jopa huonoa omatuntoa rapsutellessani tyytyväistä ja tervettä koiraa samalla, kun ystävät Facebookissa manailevat ja surkuttelevat koiralleen puhjennutta silmänpohjantulehdusta tai odottavat kauhulla koiransa nisäkasvaimen tai selkäongelmien pahenemista. Sellaista ei toivo kenenkään kohdalle.

Kuten olen jo aiemmissa kirjoituksissani ehkä antanut ymmärtää, Remu on keponi mukana laumaamme liittynyt jäyhä ja vaatimaton skotlanninterrieri, joka ei turhaan parrasvaloissa patsastele tai ole vaatimassa itselleen erityisoikeuksia.
Se on hyvin hiljainen ja useimmiten myös hyvin eleetön kaveri – varsin vaikeasti luettavissa mielettömän hapsutukkansa ja partansa takaa.

Remu on hyvin vaatimaton koira, enkä voi korostaa tätä ominaisuutta riittävästi. Ehdottomasti maininnan arvoinen ominaisuus on myös sen uskomaton hermorakenne – naapurin matcho terrieri näykkäisi sitä hiljattain nenänpäästä, eikä Remu ollut huomaavinaankaan niin ala-arvoista käytöstä. Toisinaan Remua katsellessani mietin, onko se koira ollenkaan.

Olemme asuneet Remun kanssa yhdessä melkein kolme vuotta ja alusta saakka olemme inhonneet toisiamme. No ei suinkaan. En minä inhoa koiria.

Olemme asuneet Remun kanssa yhdessä melkein kolme vuotta. Kun tapasin Remun ensimmäistä kertaa kyykistyin rapsuttelemaan sitä ja vastauksena ystävälliselle eleelleni sain vain tyytymätöntä ja luotaantyöntävää murinaa. Se kuulosti siltä, että ”kuules ämmä, minä sitten puren lujaa.” Nousin saman tien jaloilleni ja ajattelin, että tutustun tuohon rakkiin joskus myöhemmin.

Sitten aika kului. Remu ei koskaan tullut tekemään tuttavuutta minuun, enkä minäkään viitsinyt tyrkyttää enää ystävällisiä eleitäni sille. Minä olin sille ilmaa ja se oli minulle ilmaa.

Sitten keponi ja Remu muutti meille. Välimme olivat Mynthonin raikkaat – suorastaan jäätävän kylmät sen pienen ja omituisen terrierin kanssa.

Keponi on alusta saakka tehnyt pitkää päivää töissä ja väistämätön oli se tosiseikka, että jouduin usein Remun kanssa lenkille. Tykkään viettää koirien kanssa aikaa, joten asenteeni oli lähtökohtaisesti hyvä. Vien ensin isommat koirat hiukan reippaammalle kävelylle, sitten lähden kaikessa rauhassa nuuskulle Remun kanssa.

Varasin eläkeikäisen terrierin rauhallisille nuuskutteluhetkille ruhtinaallisesti aikaa. Mutta se ei koskaan riittänyt. Jos olin varannut 800 metrin aamulenkille 20 minuuttia aikaa, Remu halusi käyttää siihen 30 minuuttia.

Sen jälkeen rupesin varaamaan 800 metrin aamulenkille 30 minuuttia aikaa, jolloin Remu automaattisesti halusi töpötellä 800 metrin matkan ruhtinaallisessa 40 minuutin ajassa.

Sitten huomasin, että koirahan nauraa minulle. Olen sen silmissä mitätön pelle. Sitten ryhdistäydyin, varasin aamulenkille 30 minuuttia aikaa ja hoputin Remua etenemään ennalta määrittelemän aikatauluni mukaisesti. Jos se junnasi liian kauan, vedin sitä väkisin perässäni niin kauan, että sen omat jalat alkoivat taas töpöttää eteenpäin.

Mutta ei se mitään auttanut. Koska olen fyysisesti voimakkaampi kuin pieni hassu terrieri, sain sen kyllä liikkumaan. Ehdimme tekemään 800 metrin aamulenkin 30 minuutissa. Mutta silti se jatkoi minulle nauramista.

Kun meitä vastaan tuli tarharyhmä, Remu ryhtyi kakalle. Ei suinkaan pöpelikköön tai tien reunaan, vaan ihan siihen keskeiselle paikalle siten, että tarhatädit katsoivat meitä paheksuvasti ja lapset osoittelivat. Tietenkin edellisenä iltana kakkapussit oli jo käytetty loppuun. Se oli mielenkiintoista.

Vastaavat tempaukset toistuivat. Kun ylitimme autotietä, Remu jäi aivan siihen keskelle kakalle. Se keksi vastaavia tempauksia loputtomiin. Viimein säästin sen lenkitykset lähes poikkeuksetta kepolle – asuimmehan sentään maalla suuressa pihapiirissä.

Kepon kanssa Remu kulki 800 metrin lenkkinsä 15 minuutissa ja hoiti asiansa siististi sinne minne kuuluikin. Tunsin, että meillä on henkilökohtaisia kaunoja.

Sitten, erään kerran jouduin viemään Remun eläinlääkäriin hammaskivenpoistoon, koska kepolla oli kiireinen työputki. Avauduin eläinlääkärille vihasuhteestamme samalla, kun Remu makasi pöydällä nukutuksen alaisena ja eläinlääkäri repi siltä hampaita irti. Kun operaatio oli ohi, unelias koira piti kuljettaa autoon lämpimästi pakattuna. Mutta minä en ollut osannut varautua siihen, eikä autosta löytynyt yhtäkään ylimääräistä huopaa. Niinpä otin kaulastani huivin ja käärin Remun siihen. Kuljetin sen auton penkinlämmittimen päällä huiviin kiedottuna kotiin ja kotona aloin hoitamaan kipeältä ja huonovointiselta vaikuttavaa terrieriparkaa.

Lääkkeitään Remu ei tietenkään suostunut ottamaan minulta, vaan ne kelpasivat ainoastaan keponi syöttäminä. Sillä oli edelleen kova ja kylmä ulkokuori, mutta pikku hiljaa jokin muuttui. Kun päivät kuluivat, aloin jälleen ulkoilemaan kaksin Remun kanssa ja pikku hiljaa huomasin nauttivani lenkkeilystä koirapapan kanssa. Ja minusta tuntui, että salaa sekin nautiskeli.

Ymmärsin, että lenkit vanhan koiran kanssa ottavat aikansa, ja aloin itsekkin katselemaan ympärilleni tarkemmin. Katselin maassa mönkivää koppakuoriaista. Katselin, miten naakat tuijottivat meitä ja huusivat. Katselin, miten monenlaista kasvustoa lyhyellä 800 metrin lenkillä esiintyi ja sitten aloimme tekemään pidempiä ja pidempiä lenkkejä yhdessä. Välillä otin makupaloja mukaan ja pyysin Remua kiipeämään kesken lenkin suuren kiven päälle. Välillä opetin sitä vaan reagoimaan sen omaan nimeen minunkin lausumanani, ja toisinaan otin sen kanssa pieniä luoksetuloharjoituksia.

Aloimme viihtymään yhdessä. Hitaasti, mutta varmasti. Viimeisen puolen vuoden aikana Remu on ryhtynyt omatoimisesti hakeutumaan luokseni rapsuteltavaksi. Usein iltaisin, kun kepo on jo nukkumassa ja minä vielä hammaspesulla Remu nojailee jalkoihini ja odottaa vessan lattialla, että menemme yhdessä makuuhuoneeseen.

Alkuviikolla kun kuivasin sen, se sai hepulin, mitä se ei ikinä ennen ole saanut kontaktista minun kanssani. Yleensä vaan kepo saa sen vanhoihin jalkoihin vähän liikettä.

Pieniä muutoksia on tapahtunut pikkuhiljaa, askel askeleelta, kuin huomaamatta. Minusta tuntuu, että olemme pikkuhiljaa ystävystyneet Remun kanssa. Toki jotkin asiat ovat edelleen pyhiä: en saa koskea Remun tassuihin harjalla, mutta se on pientä. Remu tottelee käskyjäni – melkein aina, ja hakee minua usein kutisevan partansa raaputtajaksi. Olen otettu. Kolme vuotta siihen meni.

Noin viikko sitten sanoin kepolle, ettei Remu oikein vaikuta omalta itseltään. Sellaista on vaikea sanoa hiljaisesta ja vaisusta tyypistä, mutta minun mielestäni koirasta oli yhtäkkiä tullut entistäkin hiljaisempi ja vaisumpi. Lisäksi se oli aina kävellyt hitaasti, mutta nyt sen kulku näytti mielestäni jopa jotenkin vaivalloiselta.

Keponi sanoi, ettei sitä mikään vaivaa. Minäkin sivuutin aavistukseni sillä, että vanhaa koiraa saattaa pakkanenkin kolottaa.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin pistävään hajuun. Herätin kepon ja huomasimme, että makuuhuoneen oli vallannut melkoinen kusivana. Remun omasta nukkumisnurkasta makuuhuoneen ovelle saakka. Kello oli varmaan puoli neljä yöllä, kun aloimme siivoamaan, moppaamaan ja tuulettamaan pahan hajuista huonetta. Onneksi huonekalut eivät saaneet osumaa, vaikka läheltä pitikin.

Kepo sivuutti aiheen sillä, että meillä oli viikonloppuna ollut kylässä ystäväni uroskoira. Minä sanoin, ettei mikään koira kuse merkkailun nimissä kolmea litraa ja vieläpä omalle nukkumapaikalleen nukkuessaan.

Sama homma toistui torstaiaamuna. Herättyään Remu köpötteli makuupaikaltaan perässämme olohuoneeseen ja kusi sitten alleen, olohuoneeseen. Oikein kunnolla. Olin huolissani ja päätin ottaa heti yhteyttä eläinlääkäriin – kunnes sitten yrittäjän hektinen päivä vei menneissään, ja muistin asian vasta perjantai-iltana.

Sitten sama toistui vielä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Mieletön määrä kusta.
Nyt on sunnuntai. Luonnollisesti. Ensimmäinen minun ja kepon yhteinen vapaapäivä, kun kummallakaan ei ole töitä tai muita pakollisia menoja. Ja ainoa asia, mitä voin ajatella on: olisipa jo maanantai.

Minua hirvittää. Olen juuri onnistunut hankkimaan itselleni hiljaisen, mutta sympaattisen ystävän ja nyt minua pelottaa, että kaikki on ohi tuossa tuokiossa. Miksi sitä aina pelkää pahinta?

Toivotaan nyt kuitenkin, että kyseessä on jotain niinkin simppeliä, kuin virtsatietulehdus tai eturauhasvaivoja, joita Remulla on aiemminkin, noin vuosi sitten, ilmennyt.

Kaiken lisäksi Intokin sairastaa. Se sai torstaina metsälenkillä tassuunsa haavan, joka ei millään meinaa parantua. Aina, kun tarkastelen haavan vointia, se alkaa pulppuamaan verta. Minusta tuntuu, että haavan sisällä saattaa olla tikku tai jokin muu, mikä liikkuessaan aiheuttaa vuotoa. Mitään ei kuitenkaan näy.

Sen siitä taas sai. Seuraavan kerran, kun rapsuttelen tyytyväistä ja tervettä koiraa samalla, kun ystäväni manailevat ongelmiaan Facebookissa, lupaan, etten pode huonoa omatuntoa vaan vedän keuhkoni täyteen ilmaa (toivottavasti ei sitä kusen hajuista) ja nautin siitä, että kaikki on kerrankin hyvin. Salaa odotan kauhulla, milloin on meidän vuoro – sillä se tulee aina jossain vaiheessa väistämättä.

2

6 kommenttia artikkeliin ”Koiranomistamisen sietämätön keveys

  1. Remulla on samantyyppiset oireet mitä meidän Manulla yhtään väliin oli, siis tuo alleen kuseminen. Käytiin eläinlääkärissä eikä mitään vikaa koirasta löytynyt, muuta kuin se et Manu juo paljon (virtsa oli hyvin laimeaa). Juomiseenkaan ei löytynyt oikein mitään syytä, Auran pomottelun alla Manu juo stressiin enemmän, mutta sitäkin juomista alettiin sitten rajoittamaan/valtataistelu on jo ohi. Ongelmat ei kuitenkaan hävinnyt, vaan Manu kusi alleen satunnaisesti. Sitten löytyikin nikamasiirtymä lannerangasta, jonka osteopaatti laittoi paikoilleen ja ongelma kusiongelma lakkasi kuin seinään. Ilmeisesti nikama painoi hermoon, jonka takia ei saanut kontrolloitua rakkoa.

    Toivotaan nyt, että Remu tulee kuntoon ja Into saa tanssunsa parannettua!

  2. Paranemisia Remulle! Toivottavasti se ei ollut mitään vakavaa. Parempi nauttia hyvistä hetkistä niin kauan kuin niitä on, ja murehtia vasta sitten kun on sen aika.

  3. Tsemppiä Remulle, sillä on tutun kuuloisia vinkeitä omaan könkköpappaani verrattuna.
    Joskus ne jäyhä jököttäjät tekevät suuremman vaikutuksen kuin sitä edes ymmärtääkään.

  4. Kiitos toivotuksista! Maalailin sieluni silmin kauhukuvia kasvaimesta tai muusta hälyyttävästä, joka aiheuttaisi hermoon tms painaessaan vastaavia oireita, mutta onneksi voin taas henkäistä helpotuksesta, ainakin tähän väliin. Yhteen vaivaan voi olla tuhansia eri syitä, eikä karvaiset kaverimme osaa kertoa olostaan – siksi tämä on välillä niin hirvittävää!

  5. Näinhän se taitaa olla. Heh. Uskottelen edelleen kepolleni, että Remu on jonkinlainen kääpiömittainen jämäpala, mutta oikeastaan taidan rakastua siihen koiraan päivä päivältä enemmän! Salakavala partanaama. 🙂

Vastaa