Riisiä ja raejuustoa

On aina ongelmallista, jos koiralle tulee sellainen äkillinen hätä juuri silloin, kun kukaan ei ole päästämässä sitä ulos tarpeilleen. Voin kuvitella, miten harmistuneena yksin kotona olevat koirat punnitsevat vaihtoehtojaan: olohuoneeseen vai keittiön matolle? 

Meidän epäonneksemme, Inton onneksi, tarjolla oli tällä kertaa harvinaislaatuinen vaihtoehto. Kotiimme sisälle, olohuoneen nurkkaan oli nimittäin hiljattain tuotu puska. Ihan oikea puska, ja sen vaihtoehdon äkättyään koira huomasi tilaisuutensa koittaneen. Se varmasti riemastui huomatessaan, että sen ei tarvitsisi ulosteillaan sotkea olohuoneen sohvan edustaa tai mitään muutakaan ei-toivottua paikkaa, koska kukaan ei koskaan aiemminkaan ollut harmistunut siitä, että se kävi tarpeillaan puskan juurella. Ja niin tapahtui, samalla tavalla huomaamattomasti, kuin aina ulkona lenkkeillessäkin.
…ongelmahan tässä nyt kuitenkin oli se, että se koiran silmissä varsin perinteikäs puska ei ollut meille ihmisille ihan mikä tahansa puska, vaan joulupuu. Joulupuu, jonka alle oli kasattu rakkaudella valittuja, jopa kalliita joululahjoja. Niin…

Kävimme jouluaaton aikana useammalla sukulaisvierailulla, ja palattuamme reilun tunnin joulupäivälliseltä minun vanhempieni luota, asiaan kuuluvasti vatsat täyteen ahdettuina, huomasimme heti tuulikaapin oven avattuamme, ettei kotonamme enää tuoksunutkaan hyasintit ja joulukuusi. Tyytyväinen ja kylläinen olo vaihtui aika nopeasti, noh… siihen oloon, mikä on tyytyväisen vastakohta.

Näky joulukuusen luona ei ollut niin lohduton, kun olin pelännyt, mutta ei myöskään sitä, mitä olin alunperin odottanut. Joulukuusen edessä oli keltainen lammikko – joka juuri ja juuri jätti hipomatta alimmaisten pakettien joulupapereita, mikä on tietenkin hyvä asia. Ihan pakettien vieressä oli myös vetisen ruskea lammikko, joka sekään ei aivan ollut yltänyt osumaan alimmaisena kuusen juurella odottaviin lahjoihin eikä edes joulukuusen alla olevaan mattoon.
Mutta se, mikä todella särki sydämeni oli, että koiran asetellessa itseään kuusen juurelle sen häntä oli mitä ilmeisimmin tiputtanut korkean lahjapinon päältä pienimmän paketin, sellaisen neliönmuotoisen kauniisti pakatun sievän lahjan, mihinkäs muuallekkaan, kun keskelle keltaista lammikkoa. Se paketti oli minulle osoitettu, keponi ostama ja – mikä selvisi vasta myöhemmin – epäilemättä koko pinon kallein lahja. Ja nyt se makasi tyrmistyttävästi keskellä keltaista kusilammikkoa, se minulle rakkaudella valittu pieni sievä paketti. 
Koko sotkun siivoaminen (vatsat täynnä, nenästä kiinni pidellen) oli melkoinen operaatio. Sytyttelimme samalla tuoksukynttilöitä, tuuletimme asuntoa ja päästimme ripulista kärsivän koiran ulos tihkusateeseen (no ei sillä enää ollut hätä).

Lammikon keskeltä löytynyt paketti evakoitiin. On minun onneni, että nykypäivän joulupaperit eivät taida enää olla paperia ollenkaan, sillä vaikka paperi ei varsinaisesti ollut hylkinyt nestettä, ei se myöskään ollut sitä itseensä imenytkään. Kepo riisui lahjani märästä paperista ja vei yllätyksen sivuun.

Kun koko sotku oltiin saatu siivottua, meillä oli jo kiire seuraavalle jouluvierailulle. Kiirestä huolimatta jaoimme vielä paketit kuusen alta ja avasimme ne. Sain hyviä lahjoja, mutta pienen evakoidun yllätyksen kepo haki jemmastaan viimeisenä, kun kaikki muut lahjat oli jo avattu.

Valmiiksi lahjapapereista riisuttu yllätys ilmeni lievästi pahan hajuiseksi korurasiaksi (joka ihmepelastumisen toivossa laitettiin sivuun kuivumaan). Vaikka korurasia oli pahvin tyyppistä paperimateriaalia, sen sisältä paljastunut koru oli yhä edelleen täydellisessä kunnossa, koskemattomana ja siistinä säilynyt kaulakoru. Kaulakoru, joka sädehti autuaan tietämättömänä kaikesta kuvotuksesta, mitä sen ympärillä olikaan tapahtunut. Luulen, että itse korun hyvästä kunnosta saammekin kiittää yksinomaan nykypäivän muovin kaltaisia joulupapereita. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka nainen harvoin toivookaan saavansa lahjaksi kusilätäköstä pelastettuja koruja. No, enhän minäkään sitä toivonut, niin vaan tapahtui. Aion muuten ottaa yhteyttä korun valmistajaan ja tiedustella, voisivatkohan he kenties kaiken inhimillisyyden nimissä lähettää minulle uuden säilytysrasian, koska se alkuperäinen… niin. Korun tarina on varmasti unohtumaton, mutta toivon, että tilanteeseen liittyvä hajumuistikuva katoaa nopeasti.

No entäs se ripulisankari sitten? Sille keitettiin riisiä iltapalaksi, riisiä aamupalaksi jne. Me kärsimme koko joulun pahan hajuisista koiranpieruista ja läheltä piti -tilanteista, ramppasimme rekkumme kanssa ulkona tihkusateessa ja seuraavana päivän heräsin siihen, kuinka koirani oksensi eteiskäytävälle keltaista nestettä.

Samaan aikaan kun minä, puoliksi vielä unessa, osaksi jo hereillä, pinkaisin sängystä pesuainetta ja vessapaperia havitellen, inhottava terrierimme huomasi tilaisuutensa koittaneen. Siinä vaiheessa kun minä palasin Tolupullon ja vessapaperin kanssa rikospaikalle, oli Remu jo syömässä sitä, minkä Into oli hetkeä aiemmin lattiallemme oksentanut.

Sen jälkeen meillä olikin yllättäen sitten kaksi koiraa, jotka molemmat kärsivät raivoisasta ripulipöpöstä. Ja sellainen oli meidän joulumme: täynnä paskaa. Tähän väliin on varmaan ihan sallittua huokaista, että äiti on nyt vähän väsynyt. Ei sillä, ovat koiratkin. Ripulia aiheuttanut pöpö oli niin raju, että pari vuorokautta pöpön riepottelemana ollut noutajamme muuttui jo niin voimattomaksi ja väsyneeksi, että aloin harkitsemaan Tapaninpäivän viettoa kepon mummolan sijasta eläinlääkäriaseman vastaanotolla.

No ei lähdetty eläinlääkäriin. Nyt on lauantai ja Inton ripuli on kestänyt jo viisi päivää, mutta se on saanut riisinsä joukkoon jo raejuustoa ja alkaa jälleen olemaan voimissaan – se on päivä päivältä parempi ja pahin vaihe kohdattiin jo joulupäivänä. Koira on juonut koko ajan hyvin, eikä ole päässyt kuivumaan. Remu taisteli pahimman vaiheen yli Tapaninpäivän ajan ja asui silloin käytännön syistä pelkästään kylpyhuoneessa. Näin pahaa ripulia en ole koirillani ikinä ennen kohdannut.

Elna on pysynyt terveenä, mutta koputan puuta ja pidän senkin – ihan vaan inhottavien yllätyksien välttämiseksi – toistaiseksi riisi- ja raejuustolinjalla.

Tällä hetkellä asunnossamme tuoksuu jälleen hyasintit ja joulukuusi – tätä olenkin kaivannut.

Odotukset joulun suhteen eivät alunperinkaan olleet korkealla. Kuten sanottua, Etelä-Suomeen ei saatu lunta, eikä ikkunoita piiskaava tihkusade juurikaan houkutellut nauttimaan ulkoilun ilosanomasta joulun kunniaksi. Lisäksi lähdin töihin vielä 24. ja 25. päivä muutamiksi tunneiksi, mutta työkavereiden ollessa kivoja se todellakin on pienin murhe ainakin siihen verrattuna, että muutenkin sukulaisvierailujen aikatauluttama kiireinen joulu meni kotoilun osalta ripulijälkiä ja kaikkea epämääräistä siivotessa. Huhhuh. Rauhallisempaa ensi joulua meille, kiitos.

0

9 kommenttia artikkeliin ”Riisiä ja raejuustoa

  1. Voi että sä olet loistava kirjoittamaan 😀 Mutta voi ei mikä joulu! Luulisi, että tuolla tarinalla irtoaisi uusi korurasia jos jollakin. Toivotaan ensi joulusta rauhallisempaa 😉

  2. Siskon koiralla oli vastaava episodi ennen joulua, mutta sen tarina oli aavistuksen dramaattisempi kun ripaskan joukkoon sekottui verta ja me vietimme aikaamme eläinlääkäriasemalla. Loppu hyvin kaikki hyvin meilläkin, onneksi. 🙂

  3. Heh, kiitos. Tämä tarina vuodatettiin sydänjuuria myöten, eikä sattuneesta syystä sisältänyt kuvia koirista tai muualta asunnosta. Koirille tarkennettakoon, että ”lämmintä joulunaikaa” on eri, kuin ”lämmintä joulunaikaa ruskean ja keltaisen sävyissä.” 🙂

  4. Luin Facebookista, että loppuvuoden aikaan onkin ollut liikkeellä todella rajua tautia. Punainen olisi kyllä ollut joulun väri, mutta onneksi me säästyttiin siltä tällä kertaa!

  5. Huh! Ei sais nauraa, mut… 😀 Onneks se oli silti vain se yks ainoa paketti, joka pääs lammikkoon uiskentelemaan ja selvisitte lahjojen osalta noinki vähäisellä tuholla. Ainekset suurempaanki katastrofiin oli hyvin kasassa. Tai läjässä ja lammikossa…

  6. No sinäpä sen sanoit! Vaikka asiat ois kuinka huonosti, niin ei oo semmosta asiaa, joka ei vois olla vielä VÄHÄN huonomminkin… Onneksi siis näin tällä kertaa! 😀

  7. Paluuviite: Cushing | Into & Elna

Vastaa