Vanhanparran aktiivisuustaso on kokenut jälleen uuden käänteen heti sen myötä, kun antibioottikuuri lähestyi loppuaan ja erikoisruokaa oli popsittu jo kymmenisen päivää.
Kun tulen töistä kotiin, eteiskäytävällä tasajalkaa pomppii harvinaisen virkeä 10-vuotias, täynnä riemua ja iloa. Siis, vaikka minä tulisin ovesta sisään ihan ilman kepoa. Siis, todella, POMPPII.
Ei se aiemmin ole reagoinut siihen, menenkö vai tulenko. Luulen, että tämä on väärinkäsitys. Miten voin olla varma, että meillä on oikea koira, kun kaikki skotlanninterrierit näyttävät samalta?
Onneksi emme ole osallistuneet viime aikoina skotlanninterriereiden kokoontumisajoihin. Muuten tässä voisi olla melko suuri o-ou.
1
Ihana kuulla, että Remu voi jo todella paljon paremmin! Ja ihana kuulla vanhanparran kuulumisia muutenkin, on niin ihana tapaus :3
Meidän 10-v. Ossi on sellainen ADHD, ettei sen ikää uskoisi! Moni luulee edelleen pari vuotiaaksi. 🙂 Mun mielestä nää koiravanhukset on vaan niin ♥.
Hienoa että vanhaparta voi paremmin! Mä hölköttelinkin viime sunnuntaina kyseisen parrakkaan ohi tuossa ”pitkällä suoralla”. Katsoin kauempaa että kas, jonkun matkan päässä seisoo kaksi miestä keskustelemassa ja heillä jalkojen juuressa kaksi mustaa kassia, mutta lähempää katsottuna toinen kassi paljastuikin hievahtamatta paikallaan nököttäväksi skotiksi. 😀
Voi kiva että Remu on paremmassa kunnossa 🙂 Tosi komea vanhaherra <3
Koiravanhuksissa on kyllä sitä jotain! <3
Onpa jännä, että en tosiaan saa enää ilmoituksia blogiini tulleista kommenteista. Mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan!
Kas vaan, meidän pitäisi varmasti mennä piakkoin myös yhdessä lenkille, niin kuin aiemmin olikin jo puhetta!!
Koiran terveenä pysyminen on mukava hengähdystauko paitsi kotijoukoille, myös kotijoukkojen lompakoille! Remu kiittää kehuista ja minä kiitän kommentistasi. Aurinkoista kevään jatkoa!
Kyllä! Laita viestiä kun sulle sopii, tällä pankkitädillä on kaikki illat vapaat ja harvemmin suunniteltua ohjelmaa. 🙂