Jostain syystä maanantai on tarttunut minuun kuin purkka hiuksiin, eikä siitä tunnu pääsevän millään eroon – vaikka nyt on jo tiistai-ilta! Surkeat sattumukset seuraavat minua toinen toistensa perään, eikä harmeille tunnu näkyvän loppua. Elämäni alkaa saamaan jo koomisia piirteitä, eivätkä koiratkaan ole viime aikoina suoneet kovin lämpimiä vastaanottoja jälleen pitkiksi venyneiden työpäivien jälkeen.

Kun tulin tänään töistä kotiin, olohuoneen lattialla odotti ruukustaan irroitettu anopinkieli. Hämmentävää. Meidän koirat ovat kilttejä, eivätkä ikinä tee mitään pahaa. Hämmentävää tässä on se, että kanit, jotka sen sijaan tekevät paljon pahaa, viettävät päivänsä lukittuina kaltereiden taakse ja skotlanninterrieri Remu, joka sekään ei aina ole kaikista pulmusista puhtain, ei suinkaan ylety repimään anopinkieliä ruukuistaan.

Jää siis kaksi vaihtoehtoa: yksi punertavan oranssi, verrattain laiska luppakorva ja yksi kirjavan raidallinen, erittäin toimelias ja aikaansaavaa neitikoira.

Molemmat ovat syyttömiä kunnes toisin todistetaan, mutta minulla on epäilykseni. Minua epäilyttää myös eräs toinen asia: Elnan mielenterveys. Ajelin taannoin Lempäälästä kotia kohti, kun keponi soitti minulle järkyttyneenä. Hän kertoi, että oli juuri saapunut töistä kotiin ihmetellen heti eteisessä, miksi vastassa oli kolmen koiran sijasta vain kaksi: Remu ja Into. Tättähääräksi tituleerattu ikiliikkuja Elna oli puuttunut tervetuliaiskomiteasta kokonaan, mikä ei nyt tietenkään ole ihan normaalia.

Kepo oli riisunut kenkänsä ja huhuillut puuttuvaa koiraa, mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan eteiskäytävän päässä olevasta peilikaapista oli kuulunut liikehdintää, ja kun kepo avasi raollaan olevan peilikaapin oven, oli vastassa täysin odottamaton näky.

Elna seisoi peilikaapin syvimmässä ja pimeimmässä nurkassa onnettoman näköisenä pystymättä liikkumaan. Se oli kietoutunut kaulastaan henkarista roikkuvien lasketteluhousujen henkseleihin niin tiukasti, että se vaivoin pystyi hengittämään.

Se oli ilahtunut nähdessään kepon, mutta ei päässyt itse pinteenstä – täyteen talvi-, kesä-, kevät- ja syksytakkeja ahdettu peilikaappi piti henkarista roikkuvat lasketteluhousuni niin jämptisti paikoillaan, että niihin takertunut koira ei voinut liikkua enää mihinkään suuntaan.

Kun keponi oli ryhtynyt pelastushommiin, hän sanoi, että lasketteluhousujen henkselit olivat niin tiukasti koiran kaulan ympärillä, että se vastasi hiuksiin tiukasti sidottua ponihäntää – jos koira olisi joutunut olemaan kaapissa vielä paljonkin pidempään, se olisi saattanut vaikka kuristua kuoliaaksi!

Tiedostan tarinan vakavan ja surullisen puolen, mutta onhan se nyt ennen kaikkea koominen. Olisi ollut hirveää (ja täysin mahdollista) löytää koira kuristuneena vaatekaapista, mutta toisaalta lasketteluhousujen henkseleihin hirttäytyminen on Elnan näköinen tapa jättää maallinen vaellus – niin karmeaa, kuin se ajatuksena onkin. Elnalla on aina ollut vähän omintakeinen tyyli hoitaa asioita ja tehdä juttuja.

Sitä, miksi Elna on sujahtanut raollaan olleen täyteen ahdetun takkikaapin perimmäiseen nurkkaan, tarina ei kerro. Sen tarina kertoo, että koira vältteli koko illan kaapin läheisyyttä – niin ahdistavaksi sen olo oli käynyt, että sillä meni monta tuntia palautua henkseleiden hyökkäykseltä.

Minä tarkastin vielä kotiin päästyäni takkikaapin annin – mikään takeista ei ollut niellyt taskuihinsa vanhoja koulutusnameja, jotka olisivat vienolla tuoksullaan voineet houkutella koiran tunkeutumaan takkien ja ulkoiluvaatteiden sekaan.