Yksi on joukosta poissa

Elämä on arvaamatonta. Se tuo eteen yllätyksiä niin hyvässä kuin pahassa.

Aloitetun cushing -lääkityksen myötä Remun vointi koheni huomattavasti ja ehdimme iloitsemaan eloisan ystävämme uudistuneesta olemuksesta. Touhukas pikku terrieri oli kuin eri koira, johon oli ilo tutustua.

Tammikuun kolmas päivä pohdin blogissani, että jos Remun tilanne on jo parin viikon lääkityksen jälkeen näin hyvä, kuinka hyvä se voi olla muutaman kuukauden kuluttua.

Sitten kului kymmenen päivää ja Remua ei enää ollut.

*   *   *

Kaikki tuntui olevan hyvin loppuun saakka. Kiristyneen pakkasen myötä Remu oli alkanut taas palelemaan ja piti villapaitaa myös sisätiloissa. Ajattelin, että se on ihan normaalia koiralta, jolla on ennen ollut paksu ja tiheä turkki, mutta jonka selässä on nyt vain muutama hassu haiven. En kiinnittänyt asiaan huomiota.

Olin yskinyt koko maanantain ja tiistain välisen yön ja yritin nukkua sohvalla istuma-asennossa. Aamulla ilmoitin työpaikalle, että käytän liukuvaa työaikaani tänään tulemalla töihin vasta keskipäivällä, että ehdin nukkumaan aamulla muutaman tunnin univelkoja.

Lojuin vielä sohvalla, kun huomasimme, että kaikki ei ole hyvin. Remu hengitti epänormaalisti ja kun kokeilin sen rintaa huomasin, että sen sydän lyö tuhatta ja sataa, vaikka koira vaikutti olevan jopa jonkinlaisessa horroksessa.

Se nökötti paikoillaan, eikä juurikaan reagoinut puheeseen. Se oli liian väsynyt nousemaan ylös, ja kun tarjosimme sille aamulääkkeen kuivanappuloiden kera, se söi vaivoin vain kasan päällimmäisenä olevan pillerin ja jätti nappulat syömättä.

Kyyneleet kohosivat silmiimme. Eläinlääkäri ei vastannut puhelimeen. Käärimme koiran vilttiin ja ajoimme lähimmälle eläinklinikalle, joka oli sama klinikka jossa Remua oli aina hoidettukin. Remun oma lääkäri oli lomalla, mutta paikalla oli tuttua henkilökuntaa, joka tunsi Remun tarinan ja otti meidät heti sisään.

Koko koira oli lohduton näky. Eläinlääkäri tarkasteli koiran ikeniä, jotka paljastivat, että koiran tila on huono ja mittasi koiran lämmön. Remulla oli huomattavasti kuumetta.

Tiesimme sen, minkä tajusimme jo kotona, kun murtunein äänin yritimme saada Remuun sitä tuttua vipinää, josta ei yllättäen ollut jälkeäkään. Oli aika hyvästellä ystävä.

*   *   *

Remu oli sillä tavalla erikoinen persoona, että vaikka se oli arjessa varsin huomaamaton kaveri, ei sitä kuitenkaan voinut olla huomaamatta.

Siinä missä Elnan bravuuri on kovaa juokseminen, tasajalkaloikat ja koko hammasrivistöllä hymyileminen, Remun bravuuri oli sen pettämättömät hermot ja etenkin vanhuuden ja sairastelun myötä lisääntynyt lojuminen.

Remulla oli asunnossamme muutama suosikkipaikka, joissa se erityisesti tykkäsi lojua ja siitä onkin jäänyt pienet tummat jäljet seiniin sen parhaimpiin lojumiskohtiin.

Yksin kotona ollessaan Remu lojui eteisessä hihnalaatikon vieressä tai peilin alla.

Aamupalan aikaan se lojui kiusallisesti aina sen kaapin oven edessä, josta tarkoituksenani oli ottaa teetä, vitamiineja ja puurohiutaleita ja öisin se lojui minun puolellani sänkyä lattialla, mistä usein valitin kepolle koiran vahvan ominaishajun ja usein toistuvien ilmavaivojen takia.

Se toteutti lojumistaan niin nerokkaasti, että toisinaan sitä ei edes huomannut ja toisinaan se oli vain jatkuvasti tiellä tai muuten vaan häiriöksi.

Mutta nyt kun se ei enää loju, huomaan, miten paljosta jäämme paitsi. Esimerkiksi blogiin kirjoittaminen ilman jalkojen juuressa lojuvaa koiraa on harvinaisen yksinäistä. Nyt, kun en voi työntää varpaitani lämpimän koiran vatsan alle huomaan myös, miten kylmä täällä on ilman Remua.

3

7 kommenttia artikkeliin ”Yksi on joukosta poissa

  1. Kyyneleet kihosi silmiin, Amorista luopuminen on vielä niin tuoreena haavana sydämessä. Ja kuinka yhä kaipaan sitä päivittäin, kuinka odotan sitä joissakin tilanteissa vieläkin ilmestymään paikalle häntä pystyssä kevyin askelin. Töps töps töps, kuten se aina töpsötteli tullessaan ja mennessään. Kirjoittamasi perusteella löydän Amorista paljon samaa kuin Remusta, ne olisivat varmaan olleet kaksi Jäyhä Jököttäjää ja istuskelleet katsomassa nuorempien toilailuja äänekkäästi tuhahdellen kaikenmaailman turhuuksille. Ja miten itsepintaisesti ne pitivät Tärkeistä Päätöksistään kiinni. Vaikka maa olisi murennut tassujen alta, niin parta ei vapissut.

    Voi Remu.
    Voimia menetyksen keskellä 🙁

  2. Löysin joku aika sitten vanhan blogisi ja luin sieltä hienosti kirjotetun tarinan siitä kun Remu katosi ja löytyi sieltä jostakin liejusta… Jäin seuraamaan teidän matkaanne. Cushing on kamala tauti, lopulta se yleensä vie vaikka sitä vastaan kuinka taistelisi. Voimia <3

    • Josefiina, kiitos. Kauniisti sanottu, samaistun tähän täysin.

      Veera, mukavaa, että lähdit matkaamme! Kiitos kommentistasi, mieltäni lämmittää huomata, että Remu on painunut moniin mieliin.

  3. Satui pitkän pitkän tauon jälkeen eksymään blogiisi. Joskus ammoisina aikoina kirjoiteltiin samoilla foorumeilla, ellen väärin muista. Into on virallisen nimensä puolesta jäänyt mieleen niiltä ajoilta 🙂

    Ikävää lukea Remun poismenosta 🙁 Voimia!

    • Hauska kuulla sinusta, muistan kyllä sinut. 🙂 Olenkin aina silloin tällöin pohtinut, mitä foorumin tyypeille kuuluu ja aina silloin tällöin törmännyt muutamiin blogimaailmassa. Kiva, kun ilmiannoit itsesi!

  4. Pitkästä aikaa löysin tieni blogiisi ja voi miten surullisia uutisia 🙁 Minullakin on oma menetykseni vielä tuoreessa muistissa ja tälläiset tekstit saavat aina ne tunteet palaamaan mieleen niin voimakkaina. Pikkukoirat jättävät ihan valtavan aukon kotiin ja sydämeen lähtiessään 🙁

Vastaa