Minulla ja rakkailla lemmikeilläni on toisinaan hiukan eriävä käsitys onnellisesta arjesta. Minäkin rakastan luonnossa liikkumista, mutta elämässäni tärkeimpää roolia eivät näyttele haisevat mutaojat tai epämääräisen olennon jätökset pellon reunassa.

Ymmärrän kyllä, että sellaiset hullutukset kuuluvat koiran elämään, enkä minä ole mikään määrittelemään sitä, onko väärin vai oikein, jos joku haluaa kahlata mutaojassa nautiskellen. Se minua hiukan harmittaa, jos joku haluaa hajustaa turkkinsa epämääräisen olennon jätöksillä ja nauttia sitten samasta arjesta kanssani saman katon alla, mutta yleensä huomaan tällaisien asioiden tapahtuvan niin auttamattoman myöhään että minun on turha enää valittaa, kun vahinko on jo päässyt tapahtumaan.

Omasta mielestäni hyvä onnellisen arjen kompromissi on, että eläin saa nauttia uudesta hajusteestaan sen uutuuden viehätyksen ajan, joka minun mittapuullani kestää pellon reunasta kylpyhuoneen ovelle saakka. Sitten alamme määrätietoisesti toteuttamaan minun näkemystäni onnellisesta arjesta, ja ihan ensiksi siihen liittyy koirashampoo.

Onneksi elämässämme on myös paljon asioita, joista olemme samaa mieltä. Vaikka meitä ei olekaan näkynyt tämän vuoden aikana treenikentillä tai -metsissä, meillä on yhteisiä harrastuksia, joista nautimme. Mikä parasta, näihin harrastuksiin ei tarvitse ladata odotuksia, paineita tai aikatauluja, eikä kukaan määrittele, onko toinen meistä oikeassa vireessä tai asennossa.

Kevään korvilla viikko-ohjelmaamme on jälleen ilmaantunut hölkkä- ja juoksulenkit koirien kanssa. Erityisesti kepo on tällä saralla oikein aktiivinen, ja ottaa toisinaan jopa molemmat koirat mukaan lenkille, vaikka täytyy kyllä myöntää, että näistä kahdesta Elna on enemmän juoksijatyyppiä. Inton on hankala löytää oikeaa vauhtia ja oikeita lihaksia kevyen ja tasaisen ravin toteuttamiseen ja se mielummin tökkäisi kuononsa joka kolmanteen vastaan tulevaan ruohotupsuun, kuin etenisi tasaisesti nenänsä osoittamaan suuntaan (siis muualle kuin ruohotupsuun).

Elna on lenkkiseurana oikein fiksu koira, sillä se liitää kevyesti lenkkikaverinsa rinnalla ja hieman ennen risteyksiä ja tienhaaroja se hidastaa vauhtiaan ja hakee vinkkiä ulkoiluttajaltaan, eikä suinkaan ryntäile paniikinomaisesti kaikkiin mahdollisiin ilman suuntiin (niin kuin joku toinen meillä asuva koira saattaa tehdä).

Usein me molemmat kieltämättä suosimme Elnaa vauhdikkaampien lenkkien seuralaisena, mutta juuri se mahdollistaakin keväästä ja jokaisesta vastaan tulevasta ruohotupsusta nauttimisen Inton kanssa kahdestaan. Olen koiramäärästä riippumatta arvostanut aina yksilöllistä aikaa koiran kanssa, ja mielestäni koiramäärä on vielä silloin kohtuullisissa lukemissa, kun koirakohtaista aikaa on vielä mahdollista, vaivatonta ja mukavaa viettää.

Vaikka erityisesti viikonloppuaamut on mielekästä aloittaa reippaalla hölkällä kumman tahansa karvakaverin kanssa, nautimme yhteisistä reippailuhetkistä myös arkiaamuisin. Lisäksi meillä on muitakin yhteisiä harrastuksia, jotka aiheuttavat onnellisia huokauksia nelijalkaisissa.

Viimeisin niistä on hiukan kyseenalainen, mutta myönnän, että jostain syystä aivoistani on aina tullut sitä löyhemmät, mitä enemmän yhteisiä vuosia minulla ja kullakin koirallani on takana. Tarkoitan siis, että toisinaan koirat saavat iän mukanaan tuomia etuoikeuksia. Eräänlaisia vuosibonuksia. Esimerkiksi Remun suuri etuoikeus oli, ettei se juuri koskaan käyttänyt talutushihnaa ulkoillessaan, vaan kävi kävelyillä ilman remmiä omaa tahtiaan tienreunassa edeten.

Ihmisläheisen, herkän ja huomiota rakastavan Elnan etuoikeus ja yhteinen harrastuksemme on nykyisin myöhään iltaisin ja toisinaan myös aamuisin sängyllä köllöttely. Olen aina suhtautunut hiukan ristiriitaisesti siihen, saako koira tulla sänkyyn (tai edes sohvalle), sillä toisaalta se on ajatuksena viehättävä, mutta toisaalta juuri sen vastakohta.

Lähtökohtaisesti koirat eivät ole meillä viettäneet aikaansa sängyllä tai sohvalla, eikä niillä ole ollut lupaa moiseen, mutta kuten sanoin, jostain syystä aivoni löystyvät yhteisien vuosien myötä ja olemme ilta-aikaan kutsuneet Elnan köllöttelemään seuraksemme sänkyyn. Intoa ei moinen taida harmittaa, sillä se viihtyy valtavan taljansa kanssa oikein hyvin lattian rajassa – mieluusti jopa ulko-oven edessä, sillä sen turkki on todella paksu ja ilmeisen lämmin – mutta viime aikoina olen pistänyt merkille, että televisiota tuijottaessani saatan kuin huomaamattani pyytää Inton viereeni sohvalle, jolloin me molemmat olemme saaneet nauttia antaumuksellisesta röhnötyksestä, mikä on valehtelematta meidän molempien yksi ehdottomista suosikkiharrastuksista.

Nykyisin tiedän, että aktiivinen harrastusrintama ei välttämättä ole avain koiran onnelliseen elämään, eikä varsinkaan takaa sitä etenkään sen perusteella, mitä olen treenikentillä ja sen ulkopuolella nähnyt. Minusta tuntuu, että läsnäolo sekä ennen kaikkea tasapainoinen arki luovat koiralle sen ympäristön, jossa se viihtyy. Ja silloin, kun kaikki viihtyvät, on helppoa luoda yhdessä onnellinen arki. Sillä niinhän se on, että onnellinen arki luo onnellisen koiran, ja onnellinen koira luo onnellisen arjen.