Unelma

Unelmista totta

Elettiin 2000 -luvun alkupuolta, kun äitini työkaveri astui ensikertaa sisälle eteiseen koiransa kanssa. Kohteliaan oloinen, sievä ja hötkyilemätön koira teki minuun suuren vaikutuksen ja sen hillitty, arvokas olemus oli jotain sellaista, mikä piirtyi vahvasti 11-vuotiaan koiratytön mieleen. Rehellisesti sanottuna, en ollut koskaan nähnyt kauniimpaa koiraa – eikä sellaista ole tullut myöhemminkään vastaan, vaikka miltein jokaisessa koirarodussa on lukuisiakin minua miellyttäviä piirteitä.

Koirasta tuli unelmieni sitten kun -rotu, jotain sellaista, mitä on mahdotonta saavuttaa, mutta josta voi unelmoida loputtomiin. Rodun ominaisuudet ja taipumukset eivät vastanneet niitä ominaisuuksia, joita koiralta hain, joten rotuun tarkemmin tutustuminen ei ollut pitkään aikaan ajankohtaista. Roturyhmä oli ominaisuuksiltaan täysi vastakohta kasiryhmän koirille, joihin olin tottunut ensimmäisten koirieni myötä.

Alun alkaen isäni oli halunnut perheeseemme spanielin, sillä runsaat kymmenen vuotta aiemmin cockerspanieli oli valinnut isäni. Se oli hypännyt koiratarhalta auton etupenkille ja pysynyt siinä niin sitkeästi, että isäni oli joutunut ottamaan sen mukaansa. Niinpä oli luonnollista, että lapsuudenkodissani ensimmäinen ja vielä toinenkin koirani oli cockerspanieli. Pysyttelin kasiryhmän koirissa vielä novascotiannoutajankin myötä, mutta vuonna 2009 otin varovaisen askeleen kohti tuntematonta – kohti haavekuvieni koiraa.

Nikin kuoleman jälkeen ajoin Nummelaan, tutustuin minua valtavasti kiehtovaan roturyhmään ja pääsin yhteyksiin kasvattajan kanssa. Vaan sitten törmäsin Elnaan, ja rasavilli raitapaita sai unelmani hautautumaan – mutta vain hetkittäin, sillä jatkoin ahkerasti harrastajien keskustelufoorumilla pyörimistä ja pidin itseni ajantasalla siitä, mistä kulloinkin puhutaan.

Armeijan jälkeen ymmärsin jotenkin harvinaisen selkeästi kuka minä olen, ja mitä minä tahdon. Mitä elämältäni haluan niin työelämässä kuin muutenkin, ja miten minun pitäisi toimia tehdäkseni unelmistani totta, eikä vain haaveillakseni niistä. Ryhdyin rakentamaan sitä elämää, jota haluan elää, ja siihen elämään kuului myös tietynrotuinen koira, jonka puolesta otin aimoharppauksen eteenpäin.

Loppujen lopuksi istuin erään kasvattajan keittiössä ihastellen pentuja ja keskustellen rodusta ja kasvatustyöstä yleisesti. Jaoimme selkeästi samanlaisen ajatus- ja arvomaailman koirien pidosta ja kasvatuksesta, mutta koska heti armeijasta kotiuduttuani taloudellinen tilanteeni oli tiukka, jäin odottamaan seuraavia astutus-suunnitelmia.

Unelmien Koira

Olin tehnyt päätökseni. Tutustuin vielä toiseen hyvältä vaikuttavaan kasvattajaan ja näytti vahvasti siltä, että kesä 2014 tultaisiin muistamaan onnellisena pentukesänä. Meille muuttaisi koiranpentu heti, kun jompi kumpi kahdesta minua kiinnostavasta nartusta astutettaisiin onnistuneesti. Saisin silmiä hivelevän kauniin koiran, samanlaisen, kuin äitini työkaverilla oli ollut. Sellaisen, jonka suuret sielukkaat silmät olivat kymmenen vuotta aiemmin tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen pienessä ja hämärässä eteisessä.

Mikä parasta, myös moni ystäväni oli tuohon aikaan hankkinut tai hankkimassa koiranpentua. Tuntui hyvältä ajatella, että pentuni saisi leikkiä saman ikäisten ja kokoisten lajitovereidensa kanssa, ja opetella koirien kieltä koko pitkän ja huolettoman kesän niin omassa neljän koiran laumassamme, kuin sen ulkopuolellakin ystävieni koirien parissa.

Koiranpentu

Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Loppujen lopuksi taloudellinen tilanteenikin oli äärimmäisen huono koiranpennun hankintaa ajatellen, ja koko tilanne oli masentava. Matka tuntui kiviseltä, kun toinen mielenkiintoni vahvasti herättänyt narttu jouduttiin terveydellisistä syistä jättämään pois jalostus-suunnitelmista ja toisen nartun astutus epäonnistui, minkä puolesta uutta astutusta voitaisiin kokeilla aikaisintaan vuoden kuluttua.

Minulla ei ollut kiirettä, mutta olin kaikin puolin asennoitunut jakamaan kesäni vuosia haaveideni kohteena olleen koiranpennun kanssa. Myönnän, että unettomina öinä tutkin Apulan antia ja pohdin erilaisia sekarotuisia pentuvaihtoehtoja, mutta samalla ymmärsin, että lopulta odotukseni palkittaisiin, ja unelmistani tulisi totta, jos vain olisin riittävän maltillinen ja antaisin ajan kulua.

Koiranpentuja

Ja aikahan kului. Viikot vaihtuivat kuukausiksi ja sitten vaihtui vuosi. Vuosi 2015 alkoi hyvin, kunnes Remun kuolema veti maton jalkojemme alta. Synkkä ja pimeä talvi päättyi peruskalliomme poismenoon, ja kun samoihin aikoihin kuulin, että minua kiinnostanut narttu oli viimein astutettu, en juurikaan pystynyt ilakoimaan. Ajoitus tuntui kaikin puolin huonolta. Tuntui kohtalon ivalta, että saisin tilaisuuden toteuttaa pentuhaaveeni juuri silloin, kun vähiten kaipasin koiranpentua elämääni. Se oli juuri sitä aikaa, kun mietin, mitä järkeä koko koiraharrastuksessa edes on. Kaiken surun ja murheen keskellä tuntui siltä, ettei meistä olisi kasvattamaan koiranpentua vielä tulevana kesänä, ja niinpä annoin ajan kulua omalla painollaan.

Kevät teki tuloaan ja toisinaan aurinko paistoi ihan pilvettömältä taivaalta. Samalla kun luonto alkoi heräämään eloon, myös minä aloin toipumaan talvesta ja kokemastamme menetyksestä. Kun lumi suli ja kuljin pellon reunoja kaksikkoni kanssa aamulla pikkulintujen laulaessa, ymmärsin, miten paljon olin kaivannut pitkiä lenkkejä ja koirieni läsnäoloa. Yhdessäoloa. En enää ollut järkyttynyt menetyksestä, vaan onnellinen siitä, mitä minulla oli. Ja samalla minusta tuntui, että pieni lisä laumaamme ei olisi ollenkaan pahitteeksi.

Koiranpentuja

Tulen muistamaan aprillipäivän ikuisesti, sillä silloin uutiset kymmenestä päivänvalon nähneestä koiranpennusta tavoittivat minut. Kahdeksan täydellistä urospentua ja kaksi täydellistä narttupentua oli juuri saatettu maailmaan ja niiden ylpeä emo hoiti niitä huolellisesti. Kasvattaja mainitsi luovuttavansa meille mielellään hienon uroksen ja ajattelin, että jos tuo olisi aprillipilaa, se olisi varmasti ilkein koskaan kuulemani sellainen.

Vaan se ei ollut aprillipila. Alan sisäistämään sen nyt, kun kännykkäni taustakuvana on kasa koiranpentuja, meillä on pienen pieni kaulapanta ja olemme tavanneet marsun kaltaiset otukset Pirkkalassa. Olemme ihastelleet niiden pikkiriikkisiä varpaita, siimahäntiä ja hassuja pyöreitä kuonoja. Näyttäisi siltä, että unelmastani tulee viimein totta. Toukokuun lopulla meille muuttaa whippet.

1

2 kommenttia artikkeliin ”Unelma

  1. Ooo, mielenkiintoista!! Jään odottelemaan postauksia pikkuisesta. 🙂 Minulle hyvin vieras rotu, joten jännä päästä tällai virtuaalisesti tutustumaan vähän erilaiseen koiraan. Ihan mukava aika vuodesta ruveta opettamaan pentua sisäsiistiksi. Hyvää pennun odotusta ja kevään jatkoa muutenkin!

    • Kiitos, ja hyvää kevään jatkoa myös sinne teille! Minullekin rotu on, pitkästä tutustumistyöstä huolimatta, sen verran vieras, että odotan jännityksellä mitä tulevan pitää!

Vastaa