Koiruuksien aika ei ole ohi

Koiruuksien aika ei ole ohi

Elomme osana jännitysnäytelmää ei suinkaan ole rajoittunut vain koiranpennun odottamiseen. Draaman kaari toteutui viimeistään silloin, kun sunnuntaina tulimme ruuanhakureissulta ja ajoimme taloyhtiön parkkipaikalle huomaten, että asuntomme takaovi lepatti tuulen mukana apposen ammollaan.

Olemme muuttaneet rivitaloon puolitoista vuotta sitten, emmekä ole nähneet tarvetta pihamme aitaamiselle. Nyt alan pikku hiljaa ymmärtämään, miksi koiraperheiden pihat useimmiten ovat aidattuja.

Riensimme avonaisesta takaovesta kotiimme sisälle. Kutsuin koiria topakasti jo ennen sisälle taloon ehtimistä, mutta päästessäni sisälle vastassa oli vain punaturkkinen kulta-Into, mutta sitä toista ei näkynyt missään. Jep. Ei sitten missään.

Ruokatoimitus sisälle ja koiranhakuhommiin. Kepo lähti toiseen suuntaan ja minä toiseen.

Yritin jotenkin hirveän ovelasti miettiä, minne Elna suuntaisi lähtiessään seikkailuun rivitalolähiöön ja näin ollen mistä suunnasta minun pitäisi aloittaa koiran etsinnät. Jos olisin Elna ja kävelisin avonaisesta ovesta ulos muina miehinä, lähtisinkö pellolle juoksemaan, haahuilisinko tutun koirankouluttajan oven taakse vai lähtisinkö kenties metsään jahtamaan peuroja. Hajusta päätellen kukaan lähitalojen naapureista ei ainakaan grillannut, mikä oli grilliruokien kannalta hyvä asia, mutta saattoi tietenkin hidastaa koiran löytymistä.

Lähdin taloyhtiön parkkipaikalta oikealle ja huhuilin koiraa. Jatkoin kävelemistä tutun koirankouluttajan kotia kohti, koska sitä reittiä pääsisin myös pellon reunaan. Yhtäkkiä erään pihan kulmalta nousi tutun näköinen pää hörökorvineen. Kutsuin koiraani vielä hieman kuuluvammin, ja pihan nurkalta kurkannut pystykorvainen hahmo säntäsi tien yli suoraan luokseni tehden sitten vasikkamaisia iloloikkia ympärilläni.

Selkeästi pihatöiden kimpussa olleet Elnan uudet ystävät, vanhempi rouvashenkilö lapsineen tai lapsenlapsineen, tulivat pihan kulmalle seuraamaan iloista jälleen näkemistämme. Otin muutaman askeleen lähemmäksi kohti rouvaa ja mainitsin karkulaisen löytyneen. Kiitos ja anteeksi, totesin. Rouva vaikutti sekä yllättyneeltä, että huvittuneelta. Koira oli kuulemma täysin vieras ja ennen näkemätön, mutta niin tuttavallinen.

– Oliko se ollut pitkäänkin teidän seurananne?
– No on se tässä jonkun tovin jo viihtynyt.

Vai niin Elna.

Kotiin kävellessämme Elnan koko peppu heilui puolelta toiselle iloisesti viuhuvan hännän rytmittämänä. Hilpeä pepun heilutus ja koiran tuikkivat silmät saivat minut tuntemaan, että se oli loppuviimein ihan tyytyväinen päästessään takaisin kotiin, vaikka se oli alun alkaen sieltä lähtenytkin. Kotiin tultuaan Elna tervehti Intoa iloisesti, vaikka minun näkemykseni mukaan Into vain pyöritteli silmiään ja pudisteli päätään. Sitten karkulainen joi kielitolkulla vettä, mistä päättelin, että sen uudet ystävät olivat lahjoneet sitä joillain sellaisilla herkuilla, mitkä eivät varsinaisesti olleet tarkoitettu koirille.

On hauskaa ajatella (että Elna on elossa ja), että kun takaovi on lepattanut auki, Elna on lähtenyt tavanomaisella päättäväisyydellään itsekseen iltapäiväkävelylle ja toisinaan niin tulta ja tappuraa oleva tollerini onkin loppu viimein kokenut velvollisuudekseen jäädä kotiin odottamaan paluutamme – vaikka ulkona on varmasti ollut tuhansia ihanan hajuisia ruohotupsuja, jotka hiljaa kuiskivat punaturkkini nimeä. Into on ollut koko kevään niin vahvasti hajujen vietävissä, että ihmettelen suuresti, ettemme törmänneet siihen jo parkkipaikan kulmalla tai kävelytien reunalla.

Into ansaitsisi kunniamerkin lojaalista toiminnastaan. Voin vain kuvitella sen ilmeen, kun se on katsonut Elnan lähtevän. Joko se on ajatellut Disney -elokuvista tutulla lempeydellä, että ”tuo se ei koskaan opi” ja pudistellut päätään, tai sitten se on vain todennut, että ”voi paska” ja mennyt koppaansa odottamaan maailmanloppua. Toki yksi skenaario on sekin, että se on vain nukkunut kopassaan niin sikeästi, että se ei ole huomanut tilaisuutensa koittaneen.

Koska Into ei ole koskaan erityisemmin arvostanut kunniamerkkejä tai muitakaan pahalta maistuvia tai hankalasti syötäviä esineitä, tarjosimme sille kananugetteja. Niitä se on aina pitänyt arvossaan. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että Elnakin sai pari kananugettia – ihan vain siitä ilosta, että se selvisi ehjänä kotiin. Hyvä meidän joukkue!

Nyt pihakin on aidattu.

1

4 kommenttia artikkeliin ”Koiruuksien aika ei ole ohi

    • Oho, kiitos! Tartun haasteeseen oitis, kun ajatusmaailmani palautuu edes lähelle normaalia tai sellaista etäisesti muistuttavaan tilaan!

Vastaa