Kauan odotettu tassusiteen poisto oli sovittu keskiviikoksi. Ilmassa oli valtavasti odotuksen tuntua, ja mitä lähemmäksi keskiviikkoa päästiin, sitä hankalempaa minun oli lopettaa typerältä kuulostavaa hyräilyäni tai irroittaa tyytyväistä puolihymyä kasvoiltani.

Tuntui, kuin Olmi olisi jo luovuttanut. Se makasi häkissään sanomatta mitään, ja silloin kuin se oli häkin ulkopuolella, se käyttäytyi kuin villieläin.

En suhtautunut siihen mitenkään. Odotin vain kiihkeästi keskiviikkoa, jolloin voisin viedä sen Helsinkiin ja sanoa sille, tadaa! Tästä alkaa elämäsi uutena koirana, ole hyvä. Tiesin, että se rakastaisi yllätystä, joka minulla sille olisi. Keskiviikkona.

Elettiin Suurta Keskiviikkoa edeltävää sunnuntaita, kun olin lähdössä Elnan kanssa mätsäriin. Olmi oli jo käynyt aamupissalla takapihalla ja olin juuri nakkelemassa aamiaista kitusiini, kun huomasin, että aiemmin epämääräisen löysältä vaikuttanut Olmin tassuside olikin kokonaan tipahtanut häkin pohjalle Olmin napittaessa silmiini sen vieressä.

Leukani loksahti auki. Kävelin ensin eteiseen, ja sitten keittiöön, ja sitten takaisin olohuoneeseen Olmin häkin eteen. Luin potilaskertomuksen ja soitin Mevettiin.

Puhelimeen vastannut hoitaja totesi saman, kuin minäkin potilaskertomuksen kerrattuani: varpaiden parantumisen kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää pitää ne keskiviikkoon saakka sidekäärössä oikealla tavalla aseteltuna.

Eikä siinä sitten auttanut muu, kuin lähteä ajamaan Helsinkiin. Soitin varmuuden vuoksi vielä paikallisille eläinlääkäreille, mutta kukaan ei ollut niin vakuuttunut osaamisestaan sitoa nuoren koiran varpaita juuri oikealla tavalla sidekäärön sisälle, joten emme halunneet ottaa riskiä.

Kepo oli vihainen. Tai ehkä varmasti enemmän turhautunut, kuten minäkin, mutta yritin suhtautua keikkaan kuin leppoisaan sunnuntaiajeluun. Meitä molempia hirvitti vuosien saatossa tutuksi tullut termi sunnuntailisät, eikä meillä olisi oikeastaan ollut sen enempää aikaa, rahaa kuin kiinnostustakaan lähteä ajamaan Helsinkiin sunnuntaiaamuna, kun toinen samanlainen retki tehtäisiin joka tapauksessa jo kolmen päivän kuluttua keskiviikkona. Jos käynti eläinlääkärissä ei ollut halpaa, sitä ei ollut myöskään bensakulut. Toki bensakulut eivät luojan kiitos tunteneet termiä ”sunnuntailisät” – muuten en istuisi tässä kirjoittamassa tätä juttua!

Meitä kaikkia varmasti helpotti, kun vastassa klinikalla oli iloisesti hymyilevät kasvot ja lämmin vastaanotto. Hoitaja rauhoitti Olmin ja pennun nukahtaessa lattialle hän otti sen syliinsä ja kaksikon häipyessä takavasemmalle me lähdimme aamupalalle läheiseen pikaruokalaan.

Palattuamme takaisin saimme syliimme nuupahtaneen pennun, jonka tassu oli paketoitu kirkkaan pinkkiin, vihreällä sydämellä koristeltuun kääröön. Kepo pudisteli epämiehekkäälle ulkoasulle päätään, mutta kuten minäkin, oli selvästi liikuttunut sydämellisyydestä, jolla pentuamme hoidettiin.

Tällä kertaa tassu oli asetettu siteen avulla tiukkaan kulmaan, jotta varpaille voisi taata seuraavat kolme päivää täydellisen levon.

Tassupaketin asento sai kylmät väreet hiipimään selkääni pitkin, mutta onneksi tukalalta näyttävä ja vaikuttava asento oli vain kolmen päivän ajan kestävä ratkaisu.

Loppuviimein Olmi oppi tavattoman ketteräksi kolmijalkapomppijaksi, mutta vaikka se osasi käydä jo tarpeillaan ja kutsua jopa Elnaa leikkimään kolmella tassulla, hymy ei meinannut lähteä huuliltani, kun viimein heräsin kauan odotettuun keskiviikkoon!