Keskiviikko tuntui ihan viidentoistavuoden takaiselta jouluaatolta tai siltä kymmenen viikon takaiselta päivältä, kun meillä viimein oli lupa lähteä hakemaan Olmia kotiin kasvattajalta. Jännitys, odotus ja ilo oli käsin kosketeltavaa, ja koko viikon kestänyt innokas hyräily vaihtui tutun helsinkiläisen liikenneympyrän kohdalla iloiseksi jammailuksi, etenkin kun radiosta kuului kantautuvan Rokkenrolmi Olmi.

Otin kameran mukaan Helsinkiin ikuistaakseni sen hetken, kun pieni urhea koiranpentuni kävelee ehjänä ja vaikeudet voittaneena ulos eläinlääkäriasemalta ensimmäistä kertaa seitsemään viikkoon ja tutkailee innokkaana, korvat höröllä uusia, edessä odottavia seikkailuja.

Vaan no, eihän se ihan siltä sitten kuitenkaan näyttänyt, miltä olin kuvitellut sen näyttävän. Koska uusi, sunnuntaina asennettu tassuside oli pitänyt tassun kertakaikkisen hankalassa asennossa viimeiset kolme päivää, tassusiteen poisto tehtiin kevyessä rauhoituksessa. Huonoon asentoon puutuneen tassun oikaiseminen varmasti sattui, ja päästessämme eläinlääkäristä ulos kuvattavanani olikin hädin tuskin omilla jaloillaan seisova sekava reppana.

Niinpä otin vain nopean räpsyn sekavassa tilassa rauhoituksen alaisena huojuvasta pennusta, ja sitten kepo nappasi sen kainaloonsa ja lähdimme ajamaan takaisin kotiin.

Eläinlääkäri määräsi Olmille vielä 2-3 viikkoa rauhallista, asteittain lisättävää liikuntaa, jonka myötä oikea pentuelämä voisi pikkuhiljaa alkaa. Varpaiden ennuste pysyi yhä avoimena – aika näyttää, mutta toistaiseksi ei sovittuja uusia eläinlääkäriaikoja. Miten hyvältä tuo kuulostaakaan, vaikka luulen, että tulemme palaamaan klinikalle vielä varpaiden takia.

Siitä ei kuitenkaan huolita nyt, sillä nyt Olmin on viimein aika nauttia elämästä. Siitä elämästä, mikä kuuluu Olmille, pennulle, koiralle ja ihmisen parhaalle ystävälle.

Hyvä Olmi, hyvä me! Miten onnellinen olenkaan, kun sain viimein, seitsemän viikon jälkeen koiranpentuni koiranpentuna takaisin kotiini.

Tadaa! Tästä alkaa elämäsi uutena koirana, Olmi. Ole hyvä.