Kiitos kaikille edellistä postausta kommentoineille, siihen reaktion jättäneille ja kaikille, jotka ovat myötäeläneet matkassani mukana vuosien, kuukausien tai yksittäisten postausten ajan.
En edellistä postausta kirjoittaessani tiennyt, tulisinko enää millään tasolla jatkamaan koirasomen parissa. En halunnut luoda siitä itselleni taakkaa tai paineita. Pikkuhiljaa Instagramin päivittäminen tuoreilla kuulumisilla ja kuvilla tuntui aina vaan mukavammalta ja oli ihanaa huomata, että Suomesta löytyy edelleen paljon kaltaisiani koirarakkaita ihmisiä – eikä empatia, myötätunto ja läsnäolo ole loppujen lopuksi kadonnut mihinkään.
Kirjoitin keskiviikkona Instagram -julkaisuuni niin pitkän kuvatekstin, että tunnukseni meni jumiin, enkä saanut postauksia enää ulos. Kuvatekstiksi arkinen pohdintani oli aivan liian pitkä, ja jäsenneltyäni ajatuksiani uudelleen muistioon huomasin, että kuvatekstin sijasta käsissäni on uusi blogipostaus koira-arkeen liittyen. Jos haluat jatkossa seurata matkaamme viikoittain, ota @puremattaparas -tunnukseni Instagramissa seurantaan. Lupaan jatkossa tuottaa kevyempiä kuvatekstejä ja suoltaa pidemmät pohdinnat aina tarvittaessa tänne blogin puolelle.
Ajatuksia arjesta koirien kanssa
Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, se ei olisi koirien lukumäärä, vaikka toisinaan pohdiskelen, riittääkö jokaiselle yksilölle aikaa ja vuorostaan toisinaan, voisiko paimenkoira tuoda hyvää vastapainoa tämän hetkisille, melko itsenäisille rotuvalinnoilleni.
Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, en muuttaisi asunnon tai pihan kokoa tai kotimme pohjaratkaisua, vaikka neliöitä on vähän, eikä talvivaatteiden säilytykselle meinaa löytyä hyvää ratkaisua.
En muuttaisi myöskään kotimme sijaintia, sillä asumme sopivasti Tampereen ja Helsingin välillä ja kaikki tarvitsemani palvelut ovat juuri sopivan matkan päässä.
Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, se ei olisi auto tai pankkitilin saldo, vaikka uudempi auto olisi tietenkin hienompi ja rahaakin tarvitsee (etenkin koiralauman kanssa) aina.
Jos saisin muuttaa yhden asian arjessani koirien kanssa, muuttaisin kotimme lähistön ulkoilumaastot.
Laatuajasta pakkopullaksi
Vasta viimeisin vuosi – siis elämä viimeisimmän muuton jälkeen – on osoittanut, kuinka tärkeä paikka metsä on oman henkisen hyvinvointini kannalta ja kuinka helppoa riman alittaminen on, mitä tulee koirien liikunnan tarpeesta vastaamiseen.
Olen yllättäen joutunut myöntämään itselleni, kuinka ennen niin odotetuista iltalenkeistä – yhteisestä laatuajasta koirien kanssa – on tullut kuin varkain vain kurjaa pakkopullaa, joka täytyy suorittaa vain siksi, että on pakko. Siksi, että se kuuluu tämän elämäntavan luonteeseen, eikä siksi, että minä itse aktiivisesti haluaisin sitä puhtaasti omista lähtökohdistani.
Aina ennen arkiviikkoihin mahtui useita pitkiä, maadoittavia ja jopa voimauttavia metsäsamoiluja yhdessä (vanhan) laumani kanssa. Siinä, missä joku muu ehkä katsoo arki-iltaisin televisiota, meidän voimamme seuraavan päivän haasteisiin löytyi puhtaasti metsästä. Sen tuoksusta, äänimaailmasta, mutkittelevista poluista ja koko kokemuksesta, joka tuntui liimaavan minua ja laumaani yhä vahvemmin yhteen. Loputtomilta tuntuvissa kesäilloissa meistä hitsautui lauma, jonka osaset eivät olleet täydellisiä, mutta joka toimi yhdessä täydellisesti – toimiva lauma kun on aina osiensa summa, samalla tavalla kuin toimiva joukkue tai työtiimikin.
Koirien arkiliikutus oli runsasta ja kun sen ylläpito tuli myös omasta tarpeestani, se pysyi tasapainossa ja koirienkin oli helppo vain yksinkertaisesti voida hyvin. Me kaikki voimme hyvin, sillä metsässä kaikki tuli luonnostaan: minun, koirieni ja keskinäisen suhteemme hyvinvointi. Kuinka suuressa roolissa metsä onkaan ollut elämässäni.
Hälyinen ympäristö ei edesauta aistien rauhaa ja palautumista
En enää löydä arkilenkeistä samaa aistien rauhaa ja palauttavaa voimaa. Päinvastoin ne ovat nykyisin niin kuluttavia, että voin vältellä lenkille lähtöä viimeiseen saakka – ja siltikin suorittaa vain minimin. Lenkit eivät enää anna, ne ottavat. Siinä, missä ennen niillä oli yhteen nivova voima, tunnen, kuinka ne nyt enemmänkin repivät meitä toisistamme.
Asumme vilkkaasti liikennöidyn autotien varrella ja arkiset lenkit koostuvat pääasiassa erilaisista variaatioista jalkakäytäviä pitkin. Se on melkoinen kontrasti siihen, kuinka joskus ennen työpäivää päästin koirat irti jo parkkipaikalla ja annoin niiden kulkea sänkipellolle, jossa ne herättelivät kehonsa uuteen päivään kukin omalla tyylillään: juoksupyrähdyksin, multaa tonkien tai heinää syöden.
Nykyinen maisema on päinvastainen, enkä voi ihailla pellolta nousevaa usvaa vain lintujen laulua kuunnellen. Asvalttitie, ohikiitävät autot, pyöräilijät, tiellä juoksevat kissat, silmiään pyörittelevät ohikulkijat ja toiset koiranomistajat pitävät paitsi koirieni, myös minun aistini valppaina. Vaikka tiedostan, että varsinaista vaaraa ei ole, kehoni pysyy jännittyneenä ja mieleni valppaana, mikä voi hyvinkin liittyä hyvin introverttiin olemukseeni ja taipumukseeni nauttia yksinolosta. Ympäristön tapahtumia tarkkaileva mieli ja keho pysyy aamulenkistä alkaen virittyneenä, eikä tunne helpota alkavan työpäivän aikana, vaan vasta viimeiseltä iltalenkiltä myöhään päivän päätteeksi kotiutuessa.
Yhteisestä ajasta koirien kanssa iltaisin on tullut mieltä ja kehoa kuluttava rasite, eikä siihen vaikuta se, kuinka hyvin tai huonosti kolme koiraa työskentelevät yhdessä minulle tai toistensa kanssa. Olen työskennellyt paljon koirieni arkitaitojen eteen, mutta kaikkea koirilta ei voi vaatia, vaan joskus asioita täytyy ymmärtää katsoa koirien luontaisten ja alkukantaisten ominaisuuksien lähteiltä.
Ajatus ei tietenkään lohduta, kun olen vähällä menettää järkeni, kun tien pientareella istuu jokin lukuisista alueemme vapaana ulkoilevista kissoista ja sekunnin murto-osassa Olmista tulee kiihkeä vinttikoira, joka ponnistelee koko kehonsa voimalla saadakseen vieheenä, saaliina näkemänsä eläimen hampaisiinsa. Sillä on remmi kaulassaan ja minä olen sitä voimakkaampi, mutta viime kesänä vastaava tilanne rusakon kanssa päättyi siten, että Olmin nahkapannan metalliosa katkesi ja koko koira katosi sateiseen horisonttiin minun, Sumun ja Alpin jäädessä hölmistyneenä sadekuuroon odottamaan, jospa Olmi vielä palaisi. Ja lopultahan se palasi.
Arjen valintoja
Onneksi meillä on auto, joka kuljettaa, kun vaan keksin minne. Vinttikoirat Olmi ja Alpi eivät niinkään tunnu nauttivan pitkistä maadoittavista metsäkävelyistä, vaan niiden mieleen on enemmänkin viikkoihin mahdutetut hiekkakuopparallit, joissa niiden kehot valjastavat alkukantaisen voiman räjähtäväksi nopeudeksi vain muutamien minuuttien ajaksi – ja sitten sprintterit palaavat jalkoihini tyytyväisinä, kaikkensa antaneina.
Tästä syystä olenkin viimeisen vuoden aikana kartoittanut kaikki 20 kilometrin säteellä kodistamme sijaitsevat hiekkakuopat mahdollistaakseni tämän vapauden ja nopeuden toteuttamisen whippeteilleni. Onneksi meillä on auto, mutta koirien fyysisen hyvinvoinnin kautta henkiseen hyvinvointiin vaikuttamisen soisi tapahtuvan arjessa helpomminkin, vaikkapa pienenä osana iltalenkkiä, joka alkaisi muulla tavoin, kuin Fordin starttaamisena parkkipaikalta.
Nyt kun ymmärrän, miten suuressa roolissa hyvin valittu asuinpaikka ja miellyttävät ulkoilumaastot ovat koirallisen ja luonnonläheisen elämäntapani kannalta, ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä tietoisia valintoja arjen hyvinvoinnin tehostamiseksi.
Minulle ja lemmikeilleni voimaantuminen luonnon ääressä on ehdoton lähtökohta, jonka puolesta alkuun pääsemme varmasti näkemällä ilta-aikojen ulkoiluun vaivaa siirtymällä miellyttäviin maastoihin autolla. Pidemmän päälle ratkaisu ei kuitenkaan ole toimiva, enkä halua ottaa sitä osaksi arkeani silläkään verukkeella, että muuten nykyinen asuinpaikkamme tuntuu niin kodilta, kuin koti vaan voi tuntua. Tämän asian suhteen en ole valmis kompromisseihin.
Edessä on eittämättä muutto, sillä en ole tunnistaa itsestäni ihmistä, joka välttelee iltalenkille lähtöä tai pitää ulkoilua koirien kanssa arjen pakollisena pahana. Lenkkeily koirien kanssa on niin suuri osa elämää koiranomistajana, että jos se tuottaa enemmän päänvaivaa kuin iloa, suosittelen todella lämpimästi – omasta kokemuksestani – tekemään asialle jotain.
Yhä vaativamman ja hektisemmän työelämän vastapainona on ensiluokkaisen tärkeää pystyä vaalimaan omaa henkistä jaksamista ja pääomaa vapaa-ajalla. Siksi on mielestäni erityisen tärkeää rakentaa palikat siten, että elämä koiranomistajana on pääasiassa kivaa ja antaa enemmän, kuin ottaa. Arkilenkkeilyn soisi olevan vaivatonta, mukavaa ja lataavaa ja itsensä maadoittaminen metsässä on hyvä olla osa arki-iltoja, jos se on mielen ja sitä kautta kehon paras palautumiskeino. Loppujen lopuksi avaimet omaan hyvinvointiimme ovat omissa käsissämme.
Ihania ja lataavia hetkiä koirienne kanssa – kompromisseilla tai ilman!
53
Aamen. Nämä sanat ovat kuin suoraan omasta suustani, vaikka minulla onkin vain yksi koira hihnan päässä. Edellisen koiran kanssa tunnistin, että saan eniten voimaa, iloa ja yhteenkuuluvuutta juuri metsäretkillä ja koiran ollessa irti, mutta silti hallinnassani. Nykyinen ei valitettavasti pysy saalisviettisenä irti hallinnassani (asumme pahimmalla peura-alueella..) ja lähialueita rajaa vilkas valtatie sekä junarata. Yhteenkuuluvuuden tunne koiran kanssa on ollut välillä koetuksella. Arjessamme vain ei ole ollut tarpeeksi molempia tyydyttäviä, onnistuneita hetkiä. Onneksi löysin vasta meille molemmille yhteisen tavan nauttia metsästä ja toisistamme: suunnistus, koira flexissä. Saan siitä ihan hulluna iloa ja voimaa, ja on niin ihanaa nähdä miten koira kokee samaa. Tämäkin aktiviteetti on saavutettavissa vain autolla.. Seuraavan kodin yksi tärkeimmistä kriteereistä on meilläkin rauhallinen ja voimaannuttava lähiluonto ja metsä. Näiden oivallusten tekeminen on jo iso askel kohti metsäisempää arkea 🙂 Hännänheilutuksia teille! T.Roosa ja Pihka (roosalotta instagramissa)
Kiva, että samaistut, vaikka onhan tämä kökköä! Ja mikä onni, että lopulta löysit teille molemmille iloa tuottavan tavan viettää aikaa, vaikka onkin harmillista, että sekin aktiviteetti on automatkan päässä.
Uskon minäkin, että pelkästään jo näiden oivallusten hahmottaminen on askel kohti metsäisempää arkea ja tietoisempia valintoja tulevaisuudessa. Eihän tällaista ongelmaa välttämättä voikaan hahmottaa, ennen kuin sen kokee omalla kohdalla, päivittäin arjessa toistuvana kivenä kengässä.
Kiitos kommentistasi ja oikein onnekkaita yhteisiä hetkiä ja iloisia hännänheilutuksia myös teille!
Voi, jaan tuon tunteen niin hyvin. Minulla ei ole edes mahdollista hiekkakupille, sillä en voi tällä hetkellä ajaa autoa – asia on tosin korjaantumassa ja silloin suuntaan lähimmälle heikkakuopalle takuuvarmasti. Toinen, joka on whippettini mieleen, on toki sänkipelto mutta sellaiseenkaan ei juuri ole mahdollisuutta kovinkaan usein ja nyt kun ihmiset risteilevät ulkoilualueille, mukaan mahtuu aina joku joka muistaa muistuttaa koirien kiinnipito pakosta.
Toki ymmärrän tuon syyn hyvin ja eläinihmisenä arvostan lintujen pesimäaikaa ja kunnioitan sitä mutta välillä haluan kyllä päästää koirani irti.
Olenko kamala ihiminen?
En tiedä, ehkä…
Minulle koirapuistot ja siellä oleva koirakaveri päivittäin on pelastus. Parinkin tunnin riehuminen puistossa helpottaa stressiäni mutta en voi sietää sitä ”korttelirallia”, jota joudun tällä hetkellä totetuttamaan. Ei se ole koiran, eikä tällaisen luontoihmisen elämää.
Toki tässä on metsää lähellä mutta nekin läntit ovat niin pieniä ja koirallani sellainen saalistusvietti, että vaikka tiedän sata varmasti sen tulevan takaisin, en uskalla sitä päästää niin lähellä tietä ja asumuksia, joiden pihalta on kiva syödä lintujen talipalloja ja pähkinävarastoja…
Haluaisin todellakin muuttaa.
Maalle.
Mutta näin yksinäisenä ihmisenä en tällä hetkellä pysty.
Mitä muut ihmiset tekevät? Miten te muutatte?
Minulla on vain yksi whippet tällä hetkellä. Haluaisin niin kovin toista koiraa mutta en tiedä miten rahani riittävät sen hoitoon.
Eikö koiran kannalta kuitenkin aina ole parempi, jos on myös omaa laumaa – kaltaisiaan?
Kevään nautintoa kaikesta huolimatta. Koiran lämpö ja kainaloon käpertyvä whippet on kuitenkin, kaikesta huolimatta jotakin, joka voittaa Korona-ahdistuksen ja stressin kaikesta muusta🐾🐾
Kun auto puuttuu pelistä (tai mahdollisuus ajaa sellaista), asiat koiranomistajana mutkistuvat varmasti paljon! Onneksi asia on korjaantumassa – ajatus siitä antaa varmaan osaltaan jaksamista arkeen! Tieto siitä, että tilanne on vain väliaikainen.
Ja onneksi teillä on koirapuistot! Meidän asuinkunnassamme ei sellaisia ole. Toisinaan, myöhään illalla tai jopa yöllä ajan naapurikunnan koirapuistoon, mutta sinnekin vain iltahämärissä – pyrin välttelemään vieraita koiria ja käyttämään puistoja vain omien koirieni aktivointiin hajuin tai leikein. Koirapuistot toimivat siis meille sosiaalisten paikkojen sijasta enemmänkin vain turvallisena, aidattuna alueena, jossa pelkoa rusakoista, peuroista ja muista eläimistä ei vinttikoirien tullessa kyseeseen ole.
En ehkä ihan ymmärtänyt kysymystäsi siitä, miten muut ihmiset muuttavat. Suoritin muuton vuosi sitten yksin, ja se oli kieltämättä työlästä, mutta myös sen arvoista. Kun tietää, että tavaroiden pakkaaminen, auton täyttäminen ja auton purkaminen työpäivien jälkeen ja viikonloppuisin on vain väliaikaista, siitä selviää kyllä. Muuttopalveluita on myös aina saatavilla, toki niilläkin on hintansa.
Kiitos, kun jaoit ajatuksia kanssamme. Hyvää, nyt jo pitkälle edennyttä kevättä!
Mä muutin niin, että silmät kiinni, kädet levälteen ja hyppää! Yksin, koirakissalauman kanssa. Tosin mulla on auto. Mulla on aina ollut auto. Ja jos autoilun kustannukset nousisivat sellaisiksi, että en pystyisi autoa pitämään, valitsisin silti auton. Myisin talon ja pitäisin auton.
Erittäin hyvä kirjoitus, itse myös juuri sain samaisesta asiasta muistutuksen eilen. Olen siinä suhteessa onnekas, että vaikka asun keskellä kaupunkia, Espoon keskuspuiston metsät ja lenkkipolut alkavat lähes kotiovelta. Tykkään lenkkeillä kavereiden kanssa, mutta arvostan erittäin paljon myös itsekseni koirien kanssa metsässä lenkkeilyä ja näin korona-aikaan suorastaan ahdistaa, kun missään siellä keskuspuistossa ei saa enää olla rauhassa. Kävelyteillä on hirveästi ihmisiä, metsäpoluilla saa koko ajan olla tarkkana, tuleeko maastopyöräilijöitä yhtäkkiä jostain suunnasta. Menit sitten minne vain, jatkuvasti tulee porukkaa vastaan, autot hurisee ja mopot pärisee. Kohta lienee itselläkin muutto edessä, sillä kaupunki on aloittanut uuden Espoonväylän rakentamisen ihan meidän vierestä. Se tarkoittaa, että oma talo jää kahden Espoon vilkasliikenteisimmän tien väliin, alle 100m päähän molemmista. Ei jatkoon.
Eilen oli erityisen stressaava päivä ja töiden jälkeen päätin, että ihan sama miten myöhään menee, minä lähden nyt niin korpeen kuin täällä pk-seudulla vaan pääsee. Jokin aika sitten löysin erään pitkän metsätien reilun puolen tunnin ajon päästä, ja suuntasin nyt sinne tutkimaan paikkaa tarkemmin. 11km ja lähes 3h kävelyn jälkeen oli sellainen sisäinen rauha, että se jatkuu tänäänkin. Metsää – vanhaa, metsän tuoksuista metsää soineen ja kaatuneine puineen, solisevia puroja, tyyniä lampia, linnunlaulua. Koirat nauttivat ja olivat silmin nähden onnellisia. Vastaan tuli vain kaksi kalastamassa ollutta kaverusta (ei ollut tullut kalaa 🙂 ). Ei yhtään haitannut, että kävelin käytännössä sitä yhtä tietä ja sen haaroja edes takaisin. Sen lisäksi seurasin hetken yhtä aivan ihanaa, puron viertä kulkevaa polkua, mutta käännyin takaisin kun alkoi tulla pimeä. Kotona olin klo 22, ja uni tuli heti. Mahtava, todellakin akkuja lataava lenkki joka teki itsellekin selväksi sen, että metsä on se mitä kaipaan.
Korona-aika on kieltämättä lisännyt liikennettä ulkoilupaikoissa merkittävästi! Hyvä, että ihmiset ovat löytäneet tämän mainion tavan viettää aikaa, mutta kieltämättä se luo meille aina metsissä viihtyneille ulkoilijoille tunteen siitä, ettei edes metsässä saa olla rauhassa.
Kuvailusi tuosta metsäkokemuksesta on kyllä juuri sitä, mitä metsä on parhaimmillaan – ja mitä se parhaimmillaan antaa! Se tunne, jonka tuollaisessa metsässä ulkoilusta saa, on täysin sanoinkuvailematon. Toivottavasti, mikäli muuttamaan joudut, uusi asuinpaikkasi löytyy läheltä juuri tällaista, rauhoittavaa ja metsän tuoksuista metsää, jossa ulkoilu vaikka päivittäin on joka kerta samanlainen elämys.
Kyllä. Itse muutin eron jälkeen noin viikko sitten enemmän pusikkoon, kun edellinen asunto sijaitsi lähes kaupungissa. Vaikka muutettiin vain viitisen kilsaa maalle päin koirien kanssa, niin täällä on ihanaa. Koirat olivat minimilenkeillä koko puoli vuotta, mitä asuttiin kaupungissa. Osaksi tietysti rajoitti exälle nyt jäänyt rämmirähjä, joka myös stressasi kaupunkiasumista ja huusi siellä kaikelle. En vain jaksanut tehdä kunnon lenkkejä kotikulmilla. Rentouduin, kun ajoin metsään ja päästin koirat irti. Nytkään koiria ei heti voi päästää kotona irti, mutta muuten lenkkimaastot on ihanat. Porukkaa täällä liikkuu näin korona-aikaan, mutta nyt näiden senioreiden kanssa liikkuessa on itsellä paljon rennompi olo, kun ei tarvii stressata nuoren paimenen rähjäämistä ja ei tarvitse lenkkeillä kaupungissa. Ikävä on silti se reaktiivista remmirähjää ihan joka päivä.
Ihanaa, että kohdallasi kävi näin päin, että löysit uudesta paikkaa entistä paremmat maastot! Tuntuu, ettei sitä heti itsekään tajunnut, minkälaisista paloista se oma arki koostuu. Puoli vuotta minimilenkeillä sujahtaa kuin sumussa, kun sitä sitten eräänä päivänä pysähtyykin miettimään, mikä on pielessä, ja miksei tämä elämäntapa enää annakaan samalla tavalla kuin ennen. Näin siis ainakin omalla kohdallani.
Tsemppiä eron jälkeiseen aikaan ja innoittavia hetkiä uusiin ulkoilumaastoihin!
Mä niin luulin, että edellinen postaus oli jäähyväiset blogille. Enkä ole sen vuoksi seurannut aktiivisesti. Onneksi ei! Mä niin tunnistan tämän itsessäni. Muutin keväällä. Vahingossa ostin kesämökin ja muutin sinne. Vihdoin, tässä iässä (mä oon kohta 40), kaikesta aiemmasta viisastuneena tein ostopäätöksen kahden asian perusteella: Hieno puuhella ja hyvin perusteellinen maastokartan tutkiminen. Kävin toki tutustumassa ympäröivään maastoon myös livenä. Päätin, että mulle on ihan sama, millainen tönö tällä sijainnilla seisoo. Olisin onnellinen, vaikka mulla olisi vain tämä tontti, tällä sijainnilla ja asuisin täällä teltassa. Mulla on kotipihassa kaikki, minkä vuoksi olen aiemmin ajellut satoja kilometrejä viikossa. Hyvät ulkoilumaastot. Hyvät haku-, jälki-, esineruutu ymv maastot. Ei naapureita, eikä sellaista maastoa mihin kukaan kovin äkkiä rakentaisi mitään. Toisella puolen tietä vain tyhjää kilometritolkulla. Metsää, missä ei asu ketään eikä ole mitään. Ja kaupunkiin (Tampere) kuitenkin ihan kohtuullinen matka. Lisäksi kävi korona ja heitti mut etätöihin, mikä meillä jatkunee ainakin osittain myös tulevaisuudessa. Eli työmatkakaan ei niin harmita, kun ei sitä joudu ajamaan joka päivä. Ja vaikka joutuisi, se on silti lyhyt.