Soitin pala kurkussa Etelä-Helsingin Eläinlääkäriasemalle ja yritin muistaa hengittää. Ahdistus tuntui fyysisesti koko kehossani, kun olin koko aamupäivän laskenut minuutteja puolilta päivin aukeavaan puhelinajanvaraukseen.

Into oli jo parin viikon ajan ollut päivä päivältä vaisumpi ja vetäytyvämpi, niin, että en enää lopulta tunnistanut sitä omakseni. Aluksi ajattelin, että se antaa tilaa uudelle, henkseleitään paukuttelevalle pojanklopille Olmille, mutta sitten, eräänä päivänä, Elna teki sen taas.

Kun tulin töistä kotiin, rullaverhojen reunat lepattivat riekaleisina, osa verhoista oli revitty alas ja viherkasvit oli poistettu ruukuistaan. Näin oli tapahtunut viimeksi reipas vuosi sitten, kun Elna oli jäänyt kotiin vanhan ja huonokuntoisen Remun kanssa — joka kuoli vain muutama päivä sen jälkeen, kun Elna oli tuhonnut koko takaoven lähiympäristön. Sitä ahdisti olla yksin kotona kuoleman sairaan koiran kanssa.

Halusin olla Elnalle vihainen, mutta pystyin olemaan ainoastaan hämmentynyt. Iltalenkillä peltoa kiertäessämme Elna läähätti ahdistuneena, kierteli, kaarteli ja luimisteli häntä koipiensa välissä. Niin epätyypillistä Elnaa, että jos en olisi tiennyt paremmin, olisin lyönyt pääni pantiksi siitä, että joku on fyysisesti pahoinpidellyt koko koiran. Niin tolaltaan ja järkyttynyt se oli.

Samalla Into mateli perässämme omituisesti laahustaen, ja sillä sekunnilla palaset yhdistyivät mielessäni. Into tekee kuolemaa. Kesällä poistettu kasvain ehti tekemään etäpesäkkeitä sen sisäelimiin ja nyt se on menoa. Elna ei enää uskalla jäädä sen kanssa yksin kotiin, koska se haistaa kuoleman.

*   *   *

Aamulla mietin vaihtoehtoja. Paikallisista eläinlääkäriketjuista ei aiemminkaan ollut hyötyä, joten päätin soittaa suoraan Helsinkiin. Ensimmäiseksi Mevettiin, josta minulla oli ainoastaan hyviä kokemuksia.

Ahdistus alkoi kuristamaan kurkkuani, kun kuulin, että luottolääkärimme ei ole saatavilla ja spesialistille oli kuukauden jono. Jäin odottamaan kuumeisesti puhelinajanvarauksen alkamista toiselle eläinlääkäriasemalle ja samalla tunsin, miten pala nousi kurkkuuni. Tästä tulisi Inton viimeinen retki.

*   *   *

Ajoin ylinopeutta töistä kotiin, nappasin Inton ja pissatin sen kadun kulmassa ja niin me lähdimme matkaan jo saman illan aikana. Olin vakuuttunut siitä, ettei Into enää tulisi takaisin, joten minua harmitti, että kepo ei pystynyt lähtemään töistä kesken päivän minun ja Inton tueksi.

Mitä lähemmäksi määränpäätämme saavuimme, sitä tukalemmaksi oloni kävi. Tärisin autoa parkkeeratessani niin paljon, että auto sammui kolme kertaa, ennen kuin sain sen aseteltua sopivasti eläinlääkäriaseman seinän pieleen sille varatulle paikalle.

*   *   *

Paikan päällä aloin miettimään, olenko minä oikeasti hullu tai jotenkin tyhmä. Olin saanut sellaisesta vihiä jo edelliskertana vieraillessani eläinlääkärissä kotipaikkakunnallani.

Tällä kertaa eläinlääkäri ei tyytynyt oireisiin, joista kerroin. Hän alleviivasi, että minun tulisi kertoa konkreettisista oireista, sellaisista, jotka voisin listata liitutaululle, eikä se, että koira ei selkeästi ole oma itsensä, riittänyt alkuunkaan.

Kerroin, että paimenkoirani käyttäytyy siten, että tiedän noutajan olevan kipeä ja toisinaan noutaja nuhtelee vinttikoiraa kohtuuttomasti, mikä myös viittaisi vahvaan kipureaktioon.

Eläinlääkäri pudisteli päätään ja istui tuolillaan hievahtamatta. Hän ei halunnut koskea koiraan, ennen kuin kerron sen todellisista oireista.

En ymmärtänyt kysymystä ja aloin turhautumaan. Sanoin, että minä vaan tiedän, kun kaikki ei ole kunnossa. Koira ehkä kävelee erikoisesti ja saattaa vältellä autoon tai autosta hyppimistä – olen kesästä alkaen nostanut sen autoon ja autosta pois. Sen liikkuminen näyttää jäykältä ja se välttelee tilanteita, joissa se aiemmin viihtyi. Lisäksi kerroin, että epäilen ongelman olevan joko kasvaimissa, tai sitten selässä, jossa on nähty mystinen ongelma, josta kukaan ei kuitenkaan osaa kertoa mitään.

Eläinlääkärikin alkoi turhautumaan, ja pyysi minua sitten ohjaamaan koiran rappusia ylös ja alas, jotta hän näkisi koiran liikkumista. Tein työtä käskettyä, ja koko pitkän päivän kotona akkujaan lataillut Into viuhahteli rappusia edestakaisin innokkaana saamastaan tehtävänannosta. Eläinlääkäri näki saman kuin minä – koira kulkee sukkelasti, eikä sen liikkumisessa näytä olevan minkäänlaisia ongelmia.

Sitten eläinlääkäri pyysi meidät takaisin huoneeseensa ja alkoi pitkän huokauksen säestämänä tunnustelemaan koiraa. Inton alavatsaa painaessaan koira vingahti voimakkaasti ja eläinlääkäri oli selkeästi innostunut saamastaan reaktiosta — se oli ilmeisesti juuri jotakin sellaista, mitä voisi kirjoittaa liitutaululle.

*   *   *

Koira nukutettiin ja minä yritin rauhoitella itseäni. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, miten itsekkäästi olen viime aikoina ollut töissä ja käynyt tanssitreeneissä, vaikka olisin voinut vaeltaa kaiken likenevän vapaa-aikani lumen valaisemissa metsissä ja pelloilla yhdessä rakkaan ja ainutlaatuisen noutajani kanssa. Totuushan on kuitenkin joka päivä tiedossa – kävi miten kävi, päivä päivältä yhteinen aika käy vähiin.

Kun Into oli jo syvässä unessa, nostin sen yhdessä hoitajan kanssa kuvauspöydälle. Sain päälleni raskaan essun, ja pidin Intoa mitä omituisemmissa asennoissa hoitajan ottaessa kuvia röntgenkopissa.

*   *   *

Kuvista selvisi kolme asiaa, eikä kukaan ihmetellyt enää niiden myötä, miksi Into oli käyttäytynyt siten, että minä vain tiesin sen olevan kipeä. Sen selän mystinen muutos oli välimuotoinen, viimeinen lannenikama, joka on kiinnittynyt vasemmalta puolelta suoliluuhun aiheuttaen käytännössä katsoen skolioosia.

Lisäksi kävi ilmi, että sen eturauhanen, jonka pitäisi olla noin viinirypäleen kokoinen, oli suurentunut ja tulehtunut niin pahasti, että kuvienottohetkellä se oli lähinnä mandariinin kokoinen.

Sekä koiran selkä, että vatsa oli varmasti niin kipeät, ettei ollut ihmekään, jos koira ei tuntenut oloaan hyväksi missään asennossa ylipäätään. Kolmas, ja paras asia, joka kuvauksissa selvisi oli, että kasvainepäilyni olivat osoittautuneet täysin turhiksi ja epäilys niistä voidaan sivuuttaa kokonaan turhana. Harvoinpa sitä on näin onnellinen kuullessaan olleensa väärässä!

Ja toisin kuin olin pelännyt, Into sai herätepiikin ja me lähdimme yhdessä kotiin – minä 600 euroa köyhempänä, mutta hymy kasvoillani. Jatkolääkityksenä Intolle määrättiin kuurit Dolagista ja Kesiumia, sekä kerran viikossa Cartropheniä niskaan nahan alle.

Uneliasta ja lääketokkuraista noutajaa oli vaikea saada etenemään Helsingin kadulla autollekaan asti, mutta se ei suinkaan ollut enää ongelmistani suurin. Kun loppu viimein sain koiran nostettua ja peiteltyä auton takatilaan huomasin, että auton sammuminen kolme kertaa parkkipaikalle tullessamme ei suinkaan johtunut omasta jännityksestäni, vaan siitä, että se oli rikki. Sinnittelimme tiemme Helsingin keskustan läpi lukuisista liikennevaloista vain juuri ja juuri, mutta moottoritie oli hyppivälle ja hytisevälle autolleni liikaa, ja niinpä koukkasin lähimmästä liittymästä ulos ja soitin tiepalveluun.

Päivästä tuli pitkä, eikä autoani saatu kuntoon. Köröttelin lopulta  vanhaa tietä 60-70 kilometrin tuntivauhdilla ja olin kotona hieman ennen kello 12 yöllä kaikkeni antaneena — mutta mikä parasta, elävän ja paranevan noutajani kanssa.

Vaikka viikko jatkui ilman työni kannalta elintärkeää autoa ja taskut tyhjinä ilman mahdollisuutta korjauttaa sitä, huomasin, miten tuttu ilo ja into palasi Inton ja sen myötä myös minun olemukseeni, ja kuinka Elnakin rentoutui takaisin omaksi itsekseen, iloiseksi päivänsäteeksi. Ja vasta sen myötä oikeastaan huomasin, ettei se ollut viikkokausiin ollut niin energinen ja vapautunut, kun se jo seuraavana päivänä lenkkeillessämme oli.

Kaiken tämän jälkeen jäin erityisesti miettimään sitä, miten Into sairastuessaan vetäytyi, mutta kuinka tilanteen pahentuessa Elnakin alkoi oirehtimaan kaverinsa kipua ja viesti minulle tavalla, jota en voinut ohittaa. Koira on ihmisen paras ystävä, mutta epäilemättä myös toisen koiran.

14