Vihainen cockerspanieli – aggressiivisen koiran lopetus

koiran lopetus

Tänään tulee kuluneeksi tasan 15 vuotta ensimmäisen koirani, Nikin, syntymästä. Niki lopetettiin marraskuussa 2009 vain 8 vuoden ikäisenä sen terveysongelmien ja koko koiran elämän ajan jatkuneen aggressiivisuuden vuoksi.

Olen kertonut Nikin tarinan aiemmin blogissani, ja se saa tasaisin väliajoin yhä edelleen kommentteja ihmisiltä, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa koiransa kanssa – jostain syystä useimmiten juuri cockerspanielin kanssa.

Aina, kun kuulen tällaisista tapauksista, ajatukseni ja tunteeni alkavat risteilemään päässäni. Tuntuu kuin sydämeni murtuisi. Minun tekisi mieli kysellä lisää, selvittää aggression syitä ja pelastaa koiria, mutta toisaalta minulla ei ole mitään sanottavaa, muuta kuin, että olen pahoillani: kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään omaa lemmikkiään, missään tilanteessa. Eikä yhdenkään lemmikin pitäisi joutua tilanteeseen, jossa se päätyy käyttämään hampaitaan aggression vallassa.

aggressiivisen koiran lopetus

Pelkoaggressiivisuus, kipureaktiot sekä koiranlukutaito ovat omia lukujaan. Olen myöhemmin tavannut lukuisia erilaisia koiria – haastavia, aggressiivisia, temperamenttisia ja pelokkaita – ja auttanut hukassa olevia koiranomistajia ymmärtämään lemmikkinsä käyttäytymistä.

Useimmiten kyse on selkeästi koiranlukutaidon puutteesta. Olen varma siitä, että lähes kaikki tapaukset, joissa koira on joutunut puremaan ihmistä, olisi voitu välttää tilanteessa ennakoimalla tai panostamalla ihmisen ja koiran väliseen suhteeseen. Koira ei puhu selkeää suomenkieltä, vaan sen signaalit ovat toisinaan hyvinkin hienovaraisia – eikä se suotta alleviivaa niitä. Koirat eivät pure pahuuttaan, vaan pureminen on usein äärimmäisin keino ilmaista jotain tunnetta – ja sitä edeltää usein lukuisia pienempiä signaaleja ja kokonainen, tilanteeseen johtanut tapahtumaketju, vaikka useimmiten etenkin ”uhrin” mielestä koira on purrut täysin ilman syytä.

Joskus, kun aletaan tarkastelemaan esimerkiksi hoitotoimenpiteen tai tavallisen kosketuksen aikana purrutta koiraa, koiran liikkumistavasta huomataankin, että koiralla on vahvoja kiputiloja. Tällaiset kiputilat voivat olla peruja jostain traumasta (törmäyksestä, liian kovaotteisesta painista koirakaverin kanssa, hihnassa vetämisestä) tai synnynnäisestä viasta. Ne eivät aina edes heijastu ulkoiseen olemukseen millään muulla keinolla, kuin aggressiolla, joten koiran omistajalle voi tulla täytenä yllätyksenä, että koiralla on kipuja.

Tämän vuoksi aggressiivinen koira kannattaa aina käyttää joko asiantuntevan eläinlääkärin pakeilla tai sellaisella ammattilaisella, joka tuntee koiran lihaksiston ja osaa arvioida koiran olemusta sen perusteella – tietenkin aina koiran oireista riippuen.

aggressiivinen koira

Aggressiivisesta koirasta puhuttaessa en voi riittävästi korostaa koiranlukutaitoa. Olen törmännyt sellaisiin parivaljakkoihin, joista en voi sanoa muuta, kuin, että olisin itsekin puraissut koiran asemassa. Olen nähnyt täysin oikeutettuja puremia, vaikka asia ei olekaan niin yksiselitteinen. Tai oikeastaan on: asia on juuri niin mustavalkoinen, kuin koiran koko maailma on. Saat sitä, mitä vahvistat. Vaikka et itse tiedostaisikaan, että vahvistat.

Joka tapauksessa osa blogini lukijoista on eksynyt tänne hakiessaan vahvistusta aggressiivisen koiran lopetuspäätökselle. Lopetuspäätöksestä tekee usein hankalan se, että koira vaikuttaa muuten terveeltä, tai on muissa tilanteissa äärimmäisen rakastettava persoona.

Ikävä kyllä minulla ei ole teille vastausta. Suosittelen käyttämään koiran ensin tutkimuksissa, jotta selviää, onko sillä jokin aggressiivisuutta aiheuttava vaiva ja ehkä vielä aggressiivisiin koiriin erikoistuneella ongelmakoirakouluttajalla, jolta voi ensisijaisesti hakea lausuntoa siitä, minkälaisia vaihtoehtoja koiran suhteen on; miltä tilanne näyttää sellaisen ammattilaisen silmin, joka osaa kommunikoida koirien kanssa ja työssään näkee hankalia koiria päivittäin. Mikäli koiran käytökselle ei löydy logiikkaa tai se on jo äärimmäisen vaarallista, ongelmakoirakouluttaja voi suositella koiran lopettamista, jolloin saat vielä ulkopuolisen vahvistuksen ajatuksellesi.

Valona tunnelin päässä mainittakoon, että olen myös tavannut sellaisia koirakkoja, jotka ovat päätyneet niin umpisolmuun omassa, tulehtuneessa tilanteessaan, että ainoa ratkaisu on ollut etsiä koiralle uusi koti – ja asiantuntevan kodin löytyessä aggressiosta ei ole ollut enää merkkiäkään. En silti lähtökohtaisesti suosittele aggressiivisen koiran luovuttamista eteenpäin: usein tällaiset tapaukset joutuvat kiertolaisiksi ja ongelma, josta ne kärsivät, monistuu matkan varrella.
Kurja tosiasia on, että moni terve ja ystävällinenkin koira etsii kodittomana omaa perhettään, ja pelkästään sellaiselle koiralle on hankala löytää kotia.

raivosyndrooma

Mainittakoon vielä case raivosyndrooma, joka sekin toistuu blogini hakusanoissa säännöllisesti. Erityisesti cockerspanieleilla esiintyvästä raivosyndroomasta suosittelen lukemaan oheisesta linkistä (Mikä on raivosyndrooma) ja mikäli kyseessä on cockerspanieli, suosittelen olemaan yhteydessä suoraan Nina Mennaan.

Artikkeli tiivistää hyvin omatkin ajatukseni yleisestä taudin kuvasta, sillä usein meillä ihmisillä on taipumusta hakea syytä tietyille ongelmille muualta kuin itsestämme tai omasta käyttäytymisestämme – vaikka useimmiten nimenomaan ongelman syy (mutta myös ratkaisu) löytyy omasta peilikuvastamme.

Vuosia mahdollisen ”raivosyndroomatapauksen” kanssa tasapainoteltuani uskon, ettei kyse Nikin tapauksessa ollut pelkästä opitusta aggressiivisuudesta tai kivuista kumpuavasta aggressiivisuudesta, vaikkakin loppuajan korvaongelma ja siitä seuraavat kivut tai epämieluisa olo saattoi kieltämättä lopulta johtaa tilanteen kärjistymiseen. Olen myöhemmin tavannut myös sellaisia koiria, jotka ovat oppineet käyttämään hampaita saadakseen tahtonsa läpi, mutta Nikin aggressiivisuus oli niihin nähden aivan omaa luokkaansa.

Kuten raivosyndroomatapauksissa yleensä, koiran aggressio oli jotain hillitöntä, jotain aivan päätöntä, jotain johon oli mahdoton puuttua tai jota oli mahdoton pysäyttää. Sellaiseen raivoon (tai koiran aggressioon ylipäätään) ei ikinä pidä suhtautua pelkällä olan kohautuksella, vaan ratkaisua  tulee vakavissaan pohtia. Raivosyndroomasta on kirjoittanut mm. Helena Koskentalo kirjassaan Pelkopurija ja huomionhakija (2002).

On todellinen sääli, että en tule koskaan saamaan toista tilaisuutta Nikin kanssa. Olisinko nykyisellä koirakokemuksellani pärjännyt sen kanssa? Jos olisin panostanut sen kasvatukseen alusta alkaen aivan erityisellä tavalla, olisivatko asiat menneet toisin? Sitä en saa koskaan tietää.

Päätös koiran lopetuttamisesta oli minulle vaikea ja yksi raastavimmista koskaan tekemistäni päätöksistä, sillä halusin niin kovasti löytää ratkaisun ja korjata tilanteen. Kuvittelin pitkään, että tarina saisi jollakin keinolla onnellisen lopun – ja podin pitkään syyllisyyttä siitä, etten ollut tehnyt sitä mahdolliseksi, koska en vain tiennyt miten.

Lopulta, kun lopetuksen jälkeen pahin epätoivo, väsymys ja suru oli väistynyt, huomasin kuitenkin nopeasti, miten helppoa elämä ilman erikoisjärjestelyitä, ainaista huolehtimista ja arvaamattoman koiran varomista oli. Koska Niki oli ensimmäinen koirani, en ollut ymmärtänyt, että koiranomistajan elo voi olla myös helppoa, vaivatonta ja verrattain huoletonta. Ja sellaistahan sen kuuluukin olla. Koira on ihmisen paras ystävä.

6

Vastaa