Keskiviikko tuntui ihan viidentoistavuoden takaiselta jouluaatolta tai siltä kymmenen viikon takaiselta päivältä, kun meillä viimein oli lupa lähteä hakemaan Olmia kotiin kasvattajalta. Jännitys, odotus ja ilo oli käsin kosketeltavaa, ja koko viikon kestänyt innokas hyräily vaihtui tutun helsinkiläisen liikenneympyrän kohdalla iloiseksi jammailuksi, etenkin kun radiosta kuului kantautuvan Rokkenrolmi Olmi.

Otin kameran mukaan Helsinkiin ikuistaakseni sen hetken, kun pieni urhea koiranpentuni kävelee ehjänä ja vaikeudet voittaneena ulos eläinlääkäriasemalta ensimmäistä kertaa seitsemään viikkoon ja tutkailee innokkaana, korvat höröllä uusia, edessä odottavia seikkailuja.

Vaan no, eihän se ihan siltä sitten kuitenkaan näyttänyt, miltä olin kuvitellut sen näyttävän. Koska uusi, sunnuntaina asennettu tassuside oli pitänyt tassun kertakaikkisen hankalassa asennossa viimeiset kolme päivää, tassusiteen poisto tehtiin kevyessä rauhoituksessa. Huonoon asentoon puutuneen tassun oikaiseminen varmasti sattui, ja päästessämme eläinlääkäristä ulos kuvattavanani olikin hädin tuskin omilla jaloillaan seisova sekava reppana.

Niinpä otin vain nopean räpsyn sekavassa tilassa rauhoituksen alaisena huojuvasta pennusta, ja sitten kepo nappasi sen kainaloonsa ja lähdimme ajamaan takaisin kotiin.

Eläinlääkäri määräsi Olmille vielä 2-3 viikkoa rauhallista, asteittain lisättävää liikuntaa, jonka myötä oikea pentuelämä voisi pikkuhiljaa alkaa. Varpaiden ennuste pysyi yhä avoimena – aika näyttää, mutta toistaiseksi ei sovittuja uusia eläinlääkäriaikoja. Miten hyvältä tuo kuulostaakaan, vaikka luulen, että tulemme palaamaan klinikalle vielä varpaiden takia.

Siitä ei kuitenkaan huolita nyt, sillä nyt Olmin on viimein aika nauttia elämästä. Siitä elämästä, mikä kuuluu Olmille, pennulle, koiralle ja ihmisen parhaalle ystävälle.

Hyvä Olmi, hyvä me! Miten onnellinen olenkaan, kun sain viimein, seitsemän viikon jälkeen koiranpentuni koiranpentuna takaisin kotiini.

Tadaa! Tästä alkaa elämäsi uutena koirana, Olmi. Ole hyvä.

Kauan odotettu tassusiteen poisto oli sovittu keskiviikoksi. Ilmassa oli valtavasti odotuksen tuntua, ja mitä lähemmäksi keskiviikkoa päästiin, sitä hankalempaa minun oli lopettaa typerältä kuulostavaa hyräilyäni tai irroittaa tyytyväistä puolihymyä kasvoiltani.

Tuntui, kuin Olmi olisi jo luovuttanut. Se makasi häkissään sanomatta mitään, ja silloin kuin se oli häkin ulkopuolella, se käyttäytyi kuin villieläin.

En suhtautunut siihen mitenkään. Odotin vain kiihkeästi keskiviikkoa, jolloin voisin viedä sen Helsinkiin ja sanoa sille, tadaa! Tästä alkaa elämäsi uutena koirana, ole hyvä. Tiesin, että se rakastaisi yllätystä, joka minulla sille olisi. Keskiviikkona.

Elettiin Suurta Keskiviikkoa edeltävää sunnuntaita, kun olin lähdössä Elnan kanssa mätsäriin. Olmi oli jo käynyt aamupissalla takapihalla ja olin juuri nakkelemassa aamiaista kitusiini, kun huomasin, että aiemmin epämääräisen löysältä vaikuttanut Olmin tassuside olikin kokonaan tipahtanut häkin pohjalle Olmin napittaessa silmiini sen vieressä.

Leukani loksahti auki. Kävelin ensin eteiseen, ja sitten keittiöön, ja sitten takaisin olohuoneeseen Olmin häkin eteen. Luin potilaskertomuksen ja soitin Mevettiin.

Puhelimeen vastannut hoitaja totesi saman, kuin minäkin potilaskertomuksen kerrattuani: varpaiden parantumisen kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää pitää ne keskiviikkoon saakka sidekäärössä oikealla tavalla aseteltuna.

Eikä siinä sitten auttanut muu, kuin lähteä ajamaan Helsinkiin. Soitin varmuuden vuoksi vielä paikallisille eläinlääkäreille, mutta kukaan ei ollut niin vakuuttunut osaamisestaan sitoa nuoren koiran varpaita juuri oikealla tavalla sidekäärön sisälle, joten emme halunneet ottaa riskiä.

Kepo oli vihainen. Tai ehkä varmasti enemmän turhautunut, kuten minäkin, mutta yritin suhtautua keikkaan kuin leppoisaan sunnuntaiajeluun. Meitä molempia hirvitti vuosien saatossa tutuksi tullut termi sunnuntailisät, eikä meillä olisi oikeastaan ollut sen enempää aikaa, rahaa kuin kiinnostustakaan lähteä ajamaan Helsinkiin sunnuntaiaamuna, kun toinen samanlainen retki tehtäisiin joka tapauksessa jo kolmen päivän kuluttua keskiviikkona. Jos käynti eläinlääkärissä ei ollut halpaa, sitä ei ollut myöskään bensakulut. Toki bensakulut eivät luojan kiitos tunteneet termiä ”sunnuntailisät” – muuten en istuisi tässä kirjoittamassa tätä juttua!

Meitä kaikkia varmasti helpotti, kun vastassa klinikalla oli iloisesti hymyilevät kasvot ja lämmin vastaanotto. Hoitaja rauhoitti Olmin ja pennun nukahtaessa lattialle hän otti sen syliinsä ja kaksikon häipyessä takavasemmalle me lähdimme aamupalalle läheiseen pikaruokalaan.

Palattuamme takaisin saimme syliimme nuupahtaneen pennun, jonka tassu oli paketoitu kirkkaan pinkkiin, vihreällä sydämellä koristeltuun kääröön. Kepo pudisteli epämiehekkäälle ulkoasulle päätään, mutta kuten minäkin, oli selvästi liikuttunut sydämellisyydestä, jolla pentuamme hoidettiin.

Tällä kertaa tassu oli asetettu siteen avulla tiukkaan kulmaan, jotta varpaille voisi taata seuraavat kolme päivää täydellisen levon.

Tassupaketin asento sai kylmät väreet hiipimään selkääni pitkin, mutta onneksi tukalalta näyttävä ja vaikuttava asento oli vain kolmen päivän ajan kestävä ratkaisu.

Loppuviimein Olmi oppi tavattoman ketteräksi kolmijalkapomppijaksi, mutta vaikka se osasi käydä jo tarpeillaan ja kutsua jopa Elnaa leikkimään kolmella tassulla, hymy ei meinannut lähteä huuliltani, kun viimein heräsin kauan odotettuun keskiviikkoon!

Aluksi reitti Helsingin Mevettiin tuntui hankalalta ja selvisin paikalle ainoastaan kännykästä löytyvän navigaattorisovelluksen turvin, mutta sittemmin opin reitin ulkoa ja nykyisin osaisin ajaa paikalle vaikka silmät sidottuina.

Niin tälläkin kertaa. Kesälomaansa viettelevä kepo oli lähtenyt matkaseuraksi ja parin viikon aikana neljällä tassulla kulkeneelle koiranpennulle oli tarjottu paljon hyviä kokemuksia eväiksi seuraavalle, vielä toistaiseksi määrittelemättömän pitkälle täyslepojaksolle.

Ja niin tutut liukuovet avautuivat suoraan neniemme edessä. Kaikista maailman kokemuksistaan huolimatta Olmi ei empinyt astua peremmälle, vaan juoksi vastaanotolle kuin vanhan tuttunsa syliin. Minäkin tunsin oloni jo aika kotoisaksi, sillä paikan henkilökunta ja tilat olivat ehtineet käymään jo tutuiksi.

Viisi viikkoa sitten operoitu vasemman etutassun varvas ei enää näyttänyt kovinkaan lupaavalta, sillä toisinaan se oli suora lähes täydessä pituudessaan, mutta esimerkiksi koiran pitäessä sitä ilmassa se näytti ihan hyvältä. Kerroin huolestuneena havainnostani hoitajalle, joka välitti terveiseni pentuni kera eteenpäin leikkaavalle lääkärille.

Lääkäri totesi varpaan lähtötilannetta parempiasentoiseksi, joten Olmi otettiin sisään ja hoitaja kertoi, että voisimme palata hakemaan pentuamme noin neljän tunnin kuluttua.

Tuumasta toimeen. Tällä kertaa meillä oli toimiva suunnnitelma. Kulutimme neljä tuntia kepon kanssa yhdessä Helsingin keskustassa, ja palasimme hyvin syöneinä sovittuun aikaan takaisin eläinlääkärin vastaanotolle. Ajatuksia oli kiva käydä tuulettamassa kliinisen klinikkatilan ulkopuolella muissa maisemissa.

Eläinlääkäri kertoi, että oikean etutassun varpaasta oli löytynyt tismalleen vastaava vaurio, kuin vasemmastakin etutassusta viisi viikkoa aiemmin. Niinpä hän oli myös toiminut tismalleen samalla tavalla kuin aiemminkin: kannatussiteen rippeet ja viereinen sidekudos oli ommeltu tiukaksi jänteen vierestä ja sidekudokseen oltiin tehty sulamaton  fiberwire -tukiommel.

Kuvio oli tuttu. Vaikka täyslepo 4 kuukauden ikäisen koiranpennun kanssa ei koskaan ole helppoa, tuntui, kuin Olmi olisi suhtautunut asiaan tällä kertaa kypsemmin. Voi olla, että koska tilanne oli meille molemmille jo entuudestaan tuttu, se ei enää vierastanut tiukkaa sidettä etutassussaan, ahdistavaa kauluria eikä lääkkeiden mahdollisesti mukanaan tuomaa hölmöä oloa. Minäkin olin varmasti järkkymättömyydessäni mukavempaa seuraa kuin edelliskerralla, kun olin huolesta, väsymyksestä ja epätoivosta sekaisin.

Ja hitaasti, mutta varmasti tunnit, päivät ja viikot kuluivat. Koska aiemmin leikattu varvas ei näyttänyt hyvältä etenkään nyt, kun sai kannateltavakseen koko etupään painon, pidimme entistäkin tarkemmin huolen siitä, että Olmi pysyttelisi täyslevossa sanan varsinaisessa ja täysin joustamattomassa merkityksessä. Se oli helpompaa nyt, kun kepo vietti kesälomaansa ja pystyi pitämään seuraa häkkiinsä sullotulle koiranpennulle. Minua ei enää hirvittänyt jättää sitä yksin häkkiin (tiedättehän ne tarinat häkkiin sullotuista koirista…), koska sillä oli lähellään haukan lailla valvova silmä. Pienessä häkissä se pysyi paremmin makuullaan kuin aiemman leikkauksen jälkeen lapsiportilla eristetyssä huoneessa, jossa sillä oli aina pieni mahdollisuus koheltaa ylitsevuotavaa energiaansa johonkin keksimäänsä hulluun aktiviteettiin.

Ja vaikka elämä täyslevossa makaavan koiran kanssa (tai siihen pyrkivä elämä) oli välillä yhtä sirkusta, minusta todella tuntui, että asiat sujuivat jollain rutiininomaisella tavalla helpommin kuin viimeksi ja ehkäpä Olmikin ryytyi ja lamaantui kohtaloonsa, johon se oli jo aiemminkin tuomittu. Iltaisin se vain makasi kyljellään silmiään liikutellen – kuin pohtien, oliko elämä nyt tässä. Tällaistako se on. 

Kun tassusiteen poistoon oli enää viikko, jännitys vatsanpohjassani yltyi. Odotus tuntui piinaavalta samalla tavalla, kuin joulunodotus lapsena. En ollut enää huolissani lopputuloksesta tai siitä, onnistuiko tassun leikkaus hyvin tai jäisikö aiemmin leikatusta varpaasta pitkulainen kuten se nyt näytti olevan – halusin vain eroon siteestä ja oman pienen koiranpentuni takaisin. Vaan kuten kaikissa jännittävissä tarinoissa, myös tässä tarinassa  sankarimme kohtaa viime metreillä jotain, mitä se ei olisi osannut odottaa ja mihin kukaan ei ollut varautunut.