Elämä on arvaamatonta. Se tuo eteen yllätyksiä niin hyvässä kuin pahassa.
Aloitetun cushing -lääkityksen myötä Remun vointi koheni huomattavasti ja ehdimme iloitsemaan eloisan ystävämme uudistuneesta olemuksesta. Touhukas pikku terrieri oli kuin eri koira, johon oli ilo tutustua.
Tammikuun kolmas päivä pohdin blogissani, että jos Remun tilanne on jo parin viikon lääkityksen jälkeen näin hyvä, kuinka hyvä se voi olla muutaman kuukauden kuluttua.
Sitten kului kymmenen päivää ja Remua ei enää ollut.
* * *
Kaikki tuntui olevan hyvin loppuun saakka. Kiristyneen pakkasen myötä Remu oli alkanut taas palelemaan ja piti villapaitaa myös sisätiloissa. Ajattelin, että se on ihan normaalia koiralta, jolla on ennen ollut paksu ja tiheä turkki, mutta jonka selässä on nyt vain muutama hassu haiven. En kiinnittänyt asiaan huomiota.
Olin yskinyt koko maanantain ja tiistain välisen yön ja yritin nukkua sohvalla istuma-asennossa. Aamulla ilmoitin työpaikalle, että käytän liukuvaa työaikaani tänään tulemalla töihin vasta keskipäivällä, että ehdin nukkumaan aamulla muutaman tunnin univelkoja.
Lojuin vielä sohvalla, kun huomasimme, että kaikki ei ole hyvin. Remu hengitti epänormaalisti ja kun kokeilin sen rintaa huomasin, että sen sydän lyö tuhatta ja sataa, vaikka koira vaikutti olevan jopa jonkinlaisessa horroksessa.
Se nökötti paikoillaan, eikä juurikaan reagoinut puheeseen. Se oli liian väsynyt nousemaan ylös, ja kun tarjosimme sille aamulääkkeen kuivanappuloiden kera, se söi vaivoin vain kasan päällimmäisenä olevan pillerin ja jätti nappulat syömättä.
Kyyneleet kohosivat silmiimme. Eläinlääkäri ei vastannut puhelimeen. Käärimme koiran vilttiin ja ajoimme lähimmälle eläinklinikalle, joka oli sama klinikka jossa Remua oli aina hoidettukin. Remun oma lääkäri oli lomalla, mutta paikalla oli tuttua henkilökuntaa, joka tunsi Remun tarinan ja otti meidät heti sisään.
Koko koira oli lohduton näky. Eläinlääkäri tarkasteli koiran ikeniä, jotka paljastivat, että koiran tila on huono ja mittasi koiran lämmön. Remulla oli huomattavasti kuumetta.
Tiesimme sen, minkä tajusimme jo kotona, kun murtunein äänin yritimme saada Remuun sitä tuttua vipinää, josta ei yllättäen ollut jälkeäkään. Oli aika hyvästellä ystävä.
* * *
Remu oli sillä tavalla erikoinen persoona, että vaikka se oli arjessa varsin huomaamaton kaveri, ei sitä kuitenkaan voinut olla huomaamatta.
Siinä missä Elnan bravuuri on kovaa juokseminen, tasajalkaloikat ja koko hammasrivistöllä hymyileminen, Remun bravuuri oli sen pettämättömät hermot ja etenkin vanhuuden ja sairastelun myötä lisääntynyt lojuminen.
Remulla oli asunnossamme muutama suosikkipaikka, joissa se erityisesti tykkäsi lojua ja siitä onkin jäänyt pienet tummat jäljet seiniin sen parhaimpiin lojumiskohtiin.
Yksin kotona ollessaan Remu lojui eteisessä hihnalaatikon vieressä tai peilin alla.
Aamupalan aikaan se lojui kiusallisesti aina sen kaapin oven edessä, josta tarkoituksenani oli ottaa teetä, vitamiineja ja puurohiutaleita ja öisin se lojui minun puolellani sänkyä lattialla, mistä usein valitin kepolle koiran vahvan ominaishajun ja usein toistuvien ilmavaivojen takia.
Se toteutti lojumistaan niin nerokkaasti, että toisinaan sitä ei edes huomannut ja toisinaan se oli vain jatkuvasti tiellä tai muuten vaan häiriöksi.
Mutta nyt kun se ei enää loju, huomaan, miten paljosta jäämme paitsi. Esimerkiksi blogiin kirjoittaminen ilman jalkojen juuressa lojuvaa koiraa on harvinaisen yksinäistä. Nyt, kun en voi työntää varpaitani lämpimän koiran vatsan alle huomaan myös, miten kylmä täällä on ilman Remua.
38
