…että hiljaisuus on kaunista (kts. aiempi blogimerkintä), mutta niin kauan, kun se jatkuu yli kuukauden on jotain jo tehtävä! Siis eihän meillä kotona ole ollut missään vaiheessa hiljaista, vaan täällä blogissa. Kun kevät on paljastanut lumen alta ihka oikean (ja märän!) hiekan, imuri laulaa harva se päivä surumielistä sävelmäänsä valittaen, että pölypussi on taas täynnä A. koiran karvoja sekä B. ulkoa roudattua hiekkaa.

Kevät on jo pitkällä (niin, tai siis oli, tätä blogimerkintää kirjoittaessani – kunnes tuli ns. takatalvi) ja koesuunnitelmia riittää. Ei niistä vielä sen enempää, odotetaan jännityksellä mahdutaanko ensin mukaan toukokuussa olevaan kokeeseen ja jos ei, niin ei. Sitä silmällä pitäen ollaan kuitenkin edelleen taas treenailtu ahkerasti. Meinasinkin jo tuskastua, kun en enää keksinyt, miten saan koiran ymmärtämään käskyjen ”sivu” ja ”eteen” -eroavaisuudet (kun se tarjosi joka väliin perusasentoa), mutta muutaman viikon totaalinen treenitauko ja satunnaiset keittiötottistelut ruokinnan yhteydessä ratkaisivatkin ongelman kuin itsestään. On se vaan ihmeellinen koira, tuo muffinsinokka.

Tehdään me muutakin, kun imuroidaan ja treenataan. Valoisat illat ovat innostaneet lenkkeilemään entistä enemmän ja koirakavereitakin on nähty ihan kiitettävästi. Rope ja Sisu emäntänsä kera ovat lenkkeilleet kanssamme niin ahkerasti, että lauma alkaa selkeästi virittäytyä jo samalle aaltopituudelle – vanha ja oman arvonsa tunteva tiibetinspanieli jaksaa murahtaa edelleen aina, kun Elna sinkoilee sen ympärillä holtittomasti, mutta oman näkemykseni mukaan ei enää ole sydänkohtauksen partaalla lähikontaktista raidallisen kanssa (!) ja Into, joka huonoista kokemuksistaan johtuen on hyvin varautunut vieraiden urosten seurassa osaa jo rentoutua, vaikka samassa laumassa kulkeekin useampi poikakoira. Intossa nyt näkyvä ero aiempaan on ihan huikea, se ei enää turhia jäykistele, mutta vuosi siinä on mennyt, että se on päässyt tähän tilanteeseen lauman ulkopuolisten urosten kanssa. Kyllä se vaan on aikaa vienyt.

Tovi sitten meidän kanssa lenkkeilemässä kävi erityisen odotettuja vieraita. Vaikka Taina kävikin meillä jo alkuvuodesta länsigöötanmaanpystykorvansa kanssa, se ei ollut mitään (sori vaan Rölli!) siihen verrattuna, miten nostalgisissa tunnelmissa lenkkeiltiin tällä kertaa.

Sen verran on pakko jakaa yhteistä historiaamme, että tutustuin Tainaan joskus vuoden 2002 kieppeillä, kun olin uunituore koiranomistaja, aivan kuten Tainakin. Molemmat oltiin ihan pikkulikkoja ja meillä molemmilla oli koira. Ja sitten, vähän myöhemmin, meillä molemmilla oli kaksi koiraa. Puhun siis omasta puolestani Nikistä ja Rompusta, maailman parhaimmista cockereista. Tainalla oli Tellu ja Ransu, maailman parhaimmat ja hienoimmat sekarotuiset. Niinä vuosina ehdittiin jakaa koiranomistajan arkea ja lenkkeillä paljon. Kesällä vedettiin tuntien reissuja uimarannoille ja ihmiset huutelivat, onko meillä naapureidenkin koirat mukana, kun neljän lauma näytti ilmeisen suurelta (kahdella pikkulikalla). 

Niistä ajoista on kulunut jo yli kymmenen vuotta ja se aika on vienyt mennessään paitsi maailman hienoimmat cockerspanielit, myös toisen maailman hienoimmista sekarotuisista. Koko kymmenen vuotta meni ihan heittämällä, eikä sellaista aikaa voisi kuvitellakaan yhteen näin nopeaan hujaukseen.

Vaan neljän poppoosta nuorimmaisin, sekarotuinen Ransu, elelee vielä täysissä ruumiin ja sielun voimissa, ja siis tämä koira ja emäntänsä Taina kävivät huikean mutaisella lenkillä kanssamme pääsiäisen tienoilla. Tainaa ja etenkin Ransua oli hirveän kiva tavata pitkästä aikaa – siihen koiraan liittyy niin paljon hyviä muistoja, että melkein tunsin Nikin ja Rompun, ja koko meidän alkuperäisen kokoonpanon, ihan siinä vieressäni. Niitä koiria on vaan niin ikävä.

Ransusta on kuulemma tullut melkoinen tylsimys, mutta onneksi meidän hovinarri Elna sai siihen hiukan vauhtia ja koirat näyttivät nauttivan toistensa seurasta. Ne löysivät nopeasti yhteisen sävelen pomppimalla ja sorkkimalla toisiaan ja ne näyttivät muutenkin hiukan kadonneilta serkuksilta touhutessaan yhdessä. Elna kyllä pitää monista koirista, mutta Ransun kanssa niillä oli aivan erityisen yhteneväisiä juttuja.

Sopii olla tyytyväinen siitä, että tuntee niin paljon hyviä ihmisiä koirineen. Kiitos siis teille kaikille! Toki blogikin on ihan verraton tukijoukkojensa suhteen, joten kiitän myös teitä, jotka luette, kommentoitte ja jopa kirjoitatte omaa blogia. Muiden blogeja lukemalla on kiva huomata, ettei ole tässä veneessä yksin. Kiitos siis!

Erityisen lämmöllä ajattelen kuitenkin teitä kaikkia, keiden kanssa ollaan rämmitty lumihangissa, tiputtu jään läpi hyytävän kylmään veteen, lenkitetty koiria salaa hiihtoladuilla (KYLLÄ!!!), eksytty tai oltu hiukan epävarmoja oikeasta suunnasta, samoiltu tunteja, liukasteltu ympäri kyliä, seikkailtu, kohdattu odottamattomia irtokoiria, jaettu kokemuksia koiranpidosta ja idiooteista koiranomistajista, hehkutettu upeita yhdistelmiä ja pentueita, juoksutettu koiria niityillä, metsässä, tai sänkipelloilla, jännitetty kehään menoa, tuskailtu ongelmallisten koiriemme kanssa tai ihan vaan vietetty porottavan kuumia aamupäiviä ja myöhäisiä kesäiltoja paarmojen syötävinä tai sammakoiden seurassa treenikentällä – tottakai koiriemme kanssa. Unohtamatta tietenkään myöskään niitä kertoja, kun ollaan treenien jälkeen yritetty irroittaa jonkun autoa lumipenkasta, mudasta tai jostain muusta jännittävästä maaperästä tai sen tapaisesta. Koiraharrastus on tuonut ainakin meikäläisen elämään ihan huikean hyvää porukkaa. Eikö välillä voikin vaan olla kiitollinen ja kiittää ihmisiä, vaikkei olisikaan ystävänpäivä tai joulu? Kiitos!