Vapaan viikonloppuni kunniaksi koiria pakattiin autoon jo aamuseitsemän jälkeen ja sitten, kun olin vielä heittänyt avomieheni työpaikalleen kurvasin keltaisella autollani kohti tuttuja lenkkimaastoja: tänään hyvästellään tylsyys! Ilma oli kyllä edelleen ankea ja harmaa, eikä aurinko juurikaan pilkotellut paksun pilviverhon läpi, mutta vettäkään ei tullut, joten otimme kaiken ilon irti.

Ja jotkut enemmän kuin toiset… Ajattelin, ettei lauantaiaamuna kahdeksan kieppeillä varmaankaan ole kovasti muita samoja ulkoilureittejä käyttäviä ja olimmekin ehtineet kiertämään sänkipeltoja jo hyvän tovin, ennen kuin kohtasimme ensimmäisen aamuvirkun. Koirat kaahasivat sänkipeltoja tietenkin ilman hihnoja ja minä laahustin Remun tahtiin perässä. Isommat kaverit juoksentelivat peltojen ympäröimistä metsäsaarekkeista toiselle juuri kun ajattelin, että ne olisi varmaankin ihan hyvä kutsua pois, koska juuri sen näköiset metsäsaarekkeet olivat varmaankin juuri ihanteelisia pesäpaikkoja paitsi rusakoille niin miksei ketuillekin. Ja ennen kuin ehdin tekemään mitään muuta metsäsaarekkeelta pinkoi tuuheahäntäinen kettu – ja sen perässä hollanninpaimenkoirasekoitus ja sen perässä vielä novascotiannoutaja. Että siinäpä meni sekin jalo ajatus kunnioittaa metsäneläinten rauhallista lauantaiaamua… Koko porukka paineli hirveällä kiireellä pellon reunasta alkavaan metsään harjua ylöspäin ja luulenpa, että se ensimmäinen letkasta oli kaikkein kiireisin.

Siispä tässä julkinen anteeksipyyntö lauantaiaamun häirinnästä, toivottavasti kyseinen kettu lukee sen tai pikkulinnut kertovat pahoitteluni eteenpäin.

Anteeksi kettu. Sinun kiusaamisesi ja ylimääräisten sydämenlyöntien aiheuttaminen ei suinkaan ollut aamu-ulkoilumme tarkoitus. Mutta kiitos siitä, että pistit koirieni jalkoihin vipinää – en olisi koskaan saanut niitä yksin kulkemaan niin lujaa, enkä olisi jaksanut kaikkineen kiertää niiden kanssa niin pitkää lenkkiä, minkä sinä kiersit koirieni kanssa heti aamutuimaan. Kiitos ja anteeksi.

Minä luotin koirieni kömpelyyteen ja huonoon kuntoon kiivetä harjua kovaa vauhtia ylös siinä määrin, etten jaksanut itse panikoitua tästä yllättävästä ketun perässä metsäänkatoamistempusta. (Panikoiminen kuuluu vain niihin tilanteisiin, joissa koira jahtaa villieläintä kohti autotietä, häviää yllättävän kauaksi aikaa tai juoksee kohti hirvieläintä, jolloin mahdollisuudet on a.) hirvieläimen puolustautuminen sorkin ja sarvin tai b.) (eli kaikkein toivottavin vaihtoehto) karkuun juokseminen.)

Kuuntelin rytinää joka kävi koirien juostessa risukkojen läpi ja toivoin, että kettu on tehnyt tätä ennenkin ja tuntee maastot hömelöitäni paremmin. Hetken päästä aloin jo kutsumaan kaksikkoani (alussa ei kannata, koska kukaan ei kuitenkaan kuuntele) toivoen, etteivät ne olisi jo ehtineet äänen kantamattomiin.

Sieltähän ne sitten tulivatkin – ensin yllättäenkin Elna (joka on aina se, joka yleensä tottelee ”ihan kohta” tai ”sit ku mä ehin”) ja vasta myöhemmin risukosta kompuroi kaikkensa antaneen näköisenä Into, joka oli niin hengästynyt, että sen silmänympäryksetkin aivan punoittivat. Kettu oli päässyt pakoon, mutta koirat olivat reippaan kettujahdin jälkeen niin euforioissaan, että en olisi yllättynyt, jos ne molemmat olisivat nousseet takajaloilleen ja heittäneet toisilleen yläfemmat etutassuillaan. Minä pudistelin päätäni, mutten tohtinut olla vihainen, sillä molemmat kuitenkin olivat tulleet takaisin, eivätkä jääneet jäljittämään kadonnutta saalistaan mitä toisinaan käy. Koen, että kettujahti oli onnellinen, koska koirat palasivat ehjinä takaisin ja kettu elää loppuelämänsä kiitollisena hengestään. Hyvä me.

Sillä välin, kun Into ja Elna olivat kehittäneet itselleen tekemistä ja minulle ajateltavaa, Remu käyskenteli ympärilläni ja söi ruohoa autuaan tietämättömänä kaikesta. Ai mitä, häh?

En voi kirjoittaa, että loppulenkki sujui rauhallisemmin, sillä kesti varmaan noin kaksikymmentä minuuttia, kun Into lähti fasaanin perään kohti autotietä… Siinä vaiheessa minäkin sain sitten hiukan sykettä nostettua (en suinkaan liikunnan vaan pelästyksen ansiosta) mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Pahalta haisevat koirat eivät saaneet kettu- tai fasaanipaistosta vaan kuivamuonansa aktivointipeleistä kotiin päästyään, mutta vasta sen jälkeen, kun jokainen niistä oli kärsinyt rangaistuksensa kylpyhuoneessa suihkun alla.