Vihainen cockerspanieli – aggressiivisen koiran lopetus

koiran lopetus

Tänään tulee kuluneeksi tasan 15 vuotta ensimmäisen koirani, Nikin, syntymästä. Niki lopetettiin marraskuussa 2009 vain 8 vuoden ikäisenä sen terveysongelmien ja koko koiran elämän ajan jatkuneen aggressiivisuuden vuoksi.

Olen kertonut Nikin tarinan aiemmin blogissani, ja se saa tasaisin väliajoin yhä edelleen kommentteja ihmisiltä, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa koiransa kanssa – jostain syystä useimmiten juuri cockerspanielin kanssa.

Aina, kun kuulen tällaisista tapauksista, ajatukseni ja tunteeni alkavat risteilemään päässäni. Tuntuu kuin sydämeni murtuisi. Minun tekisi mieli kysellä lisää, selvittää aggression syitä ja pelastaa koiria, mutta toisaalta minulla ei ole mitään sanottavaa, muuta kuin, että olen pahoillani: kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään omaa lemmikkiään, missään tilanteessa. Eikä yhdenkään lemmikin pitäisi joutua tilanteeseen, jossa se päätyy käyttämään hampaitaan aggression vallassa.

aggressiivisen koiran lopetus

Pelkoaggressiivisuus, kipureaktiot sekä koiranlukutaito ovat omia lukujaan. Olen myöhemmin tavannut lukuisia erilaisia koiria – haastavia, aggressiivisia, temperamenttisia ja pelokkaita – ja auttanut hukassa olevia koiranomistajia ymmärtämään lemmikkinsä käyttäytymistä.

Useimmiten kyse on selkeästi koiranlukutaidon puutteesta. Olen varma siitä, että lähes kaikki tapaukset, joissa koira on joutunut puremaan ihmistä, olisi voitu välttää tilanteessa ennakoimalla tai panostamalla ihmisen ja koiran väliseen suhteeseen. Koira ei puhu selkeää suomenkieltä, vaan sen signaalit ovat toisinaan hyvinkin hienovaraisia – eikä se suotta alleviivaa niitä. Koirat eivät pure pahuuttaan, vaan pureminen on usein äärimmäisin keino ilmaista jotain tunnetta – ja sitä edeltää usein lukuisia pienempiä signaaleja ja kokonainen, tilanteeseen johtanut tapahtumaketju, vaikka useimmiten etenkin ”uhrin” mielestä koira on purrut täysin ilman syytä.

Joskus, kun aletaan tarkastelemaan esimerkiksi hoitotoimenpiteen tai tavallisen kosketuksen aikana purrutta koiraa, koiran liikkumistavasta huomataankin, että koiralla on vahvoja kiputiloja. Tällaiset kiputilat voivat olla peruja jostain traumasta (törmäyksestä, liian kovaotteisesta painista koirakaverin kanssa, hihnassa vetämisestä) tai synnynnäisestä viasta. Ne eivät aina edes heijastu ulkoiseen olemukseen millään muulla keinolla, kuin aggressiolla, joten koiran omistajalle voi tulla täytenä yllätyksenä, että koiralla on kipuja.

Tämän vuoksi aggressiivinen koira kannattaa aina käyttää joko asiantuntevan eläinlääkärin pakeilla tai sellaisella ammattilaisella, joka tuntee koiran lihaksiston ja osaa arvioida koiran olemusta sen perusteella – tietenkin aina koiran oireista riippuen.

aggressiivinen koira

Aggressiivisesta koirasta puhuttaessa en voi riittävästi korostaa koiranlukutaitoa. Olen törmännyt sellaisiin parivaljakkoihin, joista en voi sanoa muuta, kuin, että olisin itsekin puraissut koiran asemassa. Olen nähnyt täysin oikeutettuja puremia, vaikka asia ei olekaan niin yksiselitteinen. Tai oikeastaan on: asia on juuri niin mustavalkoinen, kuin koiran koko maailma on. Saat sitä, mitä vahvistat. Vaikka et itse tiedostaisikaan, että vahvistat.

Joka tapauksessa osa blogini lukijoista on eksynyt tänne hakiessaan vahvistusta aggressiivisen koiran lopetuspäätökselle. Lopetuspäätöksestä tekee usein hankalan se, että koira vaikuttaa muuten terveeltä, tai on muissa tilanteissa äärimmäisen rakastettava persoona.

Ikävä kyllä minulla ei ole teille vastausta. Suosittelen käyttämään koiran ensin tutkimuksissa, jotta selviää, onko sillä jokin aggressiivisuutta aiheuttava vaiva ja ehkä vielä aggressiivisiin koiriin erikoistuneella ongelmakoirakouluttajalla, jolta voi ensisijaisesti hakea lausuntoa siitä, minkälaisia vaihtoehtoja koiran suhteen on; miltä tilanne näyttää sellaisen ammattilaisen silmin, joka osaa kommunikoida koirien kanssa ja työssään näkee hankalia koiria päivittäin. Mikäli koiran käytökselle ei löydy logiikkaa tai se on jo äärimmäisen vaarallista, ongelmakoirakouluttaja voi suositella koiran lopettamista, jolloin saat vielä ulkopuolisen vahvistuksen ajatuksellesi.

Valona tunnelin päässä mainittakoon, että olen myös tavannut sellaisia koirakkoja, jotka ovat päätyneet niin umpisolmuun omassa, tulehtuneessa tilanteessaan, että ainoa ratkaisu on ollut etsiä koiralle uusi koti – ja asiantuntevan kodin löytyessä aggressiosta ei ole ollut enää merkkiäkään. En silti lähtökohtaisesti suosittele aggressiivisen koiran luovuttamista eteenpäin: usein tällaiset tapaukset joutuvat kiertolaisiksi ja ongelma, josta ne kärsivät, monistuu matkan varrella.
Kurja tosiasia on, että moni terve ja ystävällinenkin koira etsii kodittomana omaa perhettään, ja pelkästään sellaiselle koiralle on hankala löytää kotia.

raivosyndrooma

Mainittakoon vielä case raivosyndrooma, joka sekin toistuu blogini hakusanoissa säännöllisesti. Erityisesti cockerspanieleilla esiintyvästä raivosyndroomasta suosittelen lukemaan oheisesta linkistä (Mikä on raivosyndrooma) ja mikäli kyseessä on cockerspanieli, suosittelen olemaan yhteydessä suoraan Nina Mennaan.

Artikkeli tiivistää hyvin omatkin ajatukseni yleisestä taudin kuvasta, sillä usein meillä ihmisillä on taipumusta hakea syytä tietyille ongelmille muualta kuin itsestämme tai omasta käyttäytymisestämme – vaikka useimmiten nimenomaan ongelman syy (mutta myös ratkaisu) löytyy omasta peilikuvastamme.

Vuosia mahdollisen ”raivosyndroomatapauksen” kanssa tasapainoteltuani uskon, ettei kyse Nikin tapauksessa ollut pelkästä opitusta aggressiivisuudesta tai kivuista kumpuavasta aggressiivisuudesta, vaikkakin loppuajan korvaongelma ja siitä seuraavat kivut tai epämieluisa olo saattoi kieltämättä lopulta johtaa tilanteen kärjistymiseen. Olen myöhemmin tavannut myös sellaisia koiria, jotka ovat oppineet käyttämään hampaita saadakseen tahtonsa läpi, mutta Nikin aggressiivisuus oli niihin nähden aivan omaa luokkaansa.

Kuten raivosyndroomatapauksissa yleensä, koiran aggressio oli jotain hillitöntä, jotain aivan päätöntä, jotain johon oli mahdoton puuttua tai jota oli mahdoton pysäyttää. Sellaiseen raivoon (tai koiran aggressioon ylipäätään) ei ikinä pidä suhtautua pelkällä olan kohautuksella, vaan ratkaisua  tulee vakavissaan pohtia. Raivosyndroomasta on kirjoittanut mm. Helena Koskentalo kirjassaan Pelkopurija ja huomionhakija (2002).

On todellinen sääli, että en tule koskaan saamaan toista tilaisuutta Nikin kanssa. Olisinko nykyisellä koirakokemuksellani pärjännyt sen kanssa? Jos olisin panostanut sen kasvatukseen alusta alkaen aivan erityisellä tavalla, olisivatko asiat menneet toisin? Sitä en saa koskaan tietää.

Päätös koiran lopetuttamisesta oli minulle vaikea ja yksi raastavimmista koskaan tekemistäni päätöksistä, sillä halusin niin kovasti löytää ratkaisun ja korjata tilanteen. Kuvittelin pitkään, että tarina saisi jollakin keinolla onnellisen lopun – ja podin pitkään syyllisyyttä siitä, etten ollut tehnyt sitä mahdolliseksi, koska en vain tiennyt miten.

Lopulta, kun lopetuksen jälkeen pahin epätoivo, väsymys ja suru oli väistynyt, huomasin kuitenkin nopeasti, miten helppoa elämä ilman erikoisjärjestelyitä, ainaista huolehtimista ja arvaamattoman koiran varomista oli. Koska Niki oli ensimmäinen koirani, en ollut ymmärtänyt, että koiranomistajan elo voi olla myös helppoa, vaivatonta ja verrattain huoletonta. Ja sellaistahan sen kuuluukin olla. Koira on ihmisen paras ystävä.

248

Kuoleman jälkeen

10052012_220_960px

Remun kuolema oli meille kaikille paljon kovempi pala kuin koskaan osasinkaan odottaa. En oikeastaan Remun eläessä edes käsittänyt, miten tärkeässä roolissa sen rauhallinen ja määrätietoinen olemus oli laumamme toimivuuden kannalta.

Oikeastaan olin ehkä jopa ajatellut, että Elna ja Into eivät olleet edes huomanneet laumaamme kesäkuussa 2011 liittynyttä hiljaista partasuuta. Kun Remu muutti meille, Into oli 3-vuotias pröystäilevä ja tahditon nuori, jolla ei ollut mitään käsitystä maailmasta ja joka kulki kaikkialle rinta rottingilla ja häntä kohti taivaita.

Suoraan sanoen minua arvelutti esitellä entuudestaan tuntemattomalle, tulisieluiselle terrierille (jonka eleitä oli mahdoton tulkita, sillä sen häntä sojotti aina suoraan ylös ja sen naama oli karvan peitossa) nuorta kukkoilevaa tolleriurostani – mutta kun koirat viimein esiteltiin toisilleen, leukani oli lokahtaa sijoiltaan.

Into käyttäytyi aivan kuten odotinkin kolmevuotiaan uroksen käyttäytyvän. Se oli hermoileva, epävarma ja samalla sen pienimmätkin eleet olivat äärimmäisen röyhkeitä ja provosoivia.

Mutta se, miten eleettömästi Remu ohitti kaiken sen provosoinnin ja nosti itsensä koko tilanteen yläpuolelle, sai minut hämmentymään. Minulla nimittäin oli sellainen käsitys, että jopa provosoimattomat terrierit ovat valmiita käymään toisten koirien kurkkuihin kiinni hetkenä minä hyvänsä. Remu puolestaan onnistui hoitamaan tilanteen itsevarmuutensa ja iän tuoman arvokkuutensa ansiosta niin hyvin, että mieleni teki nostaa sen silmien päällä olevaa tukkaa ja varmistaa, että se oli huomannut tollerin olemassaolon. Voit lukea lisää koirien toisiinsa tutustuttamisesta tämän linkin takaa.

Remu siis sukelsi laumaamme kuin kala maljaan, ja nyt näen sen, mitä en vielä silloin huomannut. Sen hiljainen viisaus, kärsivällinen olemus ja arvokkuus olivat juuri niitä ominaisuuksia, jotka tasapainottivat kolme vuotiaan nuoren uroksen ja kaksi vuotiaan nuoren nartun elämää.

30-31052011_008_960px

Kesän 2014 aikana huomasin, että Elnasta on kasvamassa määrätietoinen ja napakka johtajanarttu. Se ei enää vastannut kaikkiin eteen tulleisiin tilanteisiin leikkimielisesti hömpötellen, vaan pentumaisuus katosi siitä hiljalleen ja se alkoi ottamaan ohjia omiin käsiinsä. Se ei epäröinyt huomauttaa kesällä luonamme hoidossa ollutta suursnautseriurosta huonosta käytöksestä, ja minusta alkoi tuntumaan siltä, että sen päässä voisi olla muutakin kuin kaksi kolisevaa kiveä.

Olin odottanut sen aikuistumista pitkään, sillä jo pikkupentuna se oli johdattanut koko muun pentueen seikkailuihin rappusten alapäässä poikittain esteenä olleen pyykkitelineen läpi kohti yläkertaa. Se oli aina ensimmäisenä pahan teossa ja niinpä sen kasvattaja huokaisikin helpotuksesta, kun hain sen kotiin. Myöhemmin samalla viikolla kauhistelin raunioradalla, kuinka irti päästämäni pikkupentu katosi jonnekin kiviluolan syövereihin, eikä ollut lainkaan kiinnostunut pysyttelemään ihmisten läheisyydessä – vaikka kaikki yrittivät houkutella sitä luokseen herkkuja tarjoten ja iloisesti hihkuen. Oletteko te kuulleet koiranpennusta, joka ei oitis vastaa iloiseen puheeseen ja herkkuihin juoksemalla luokse?

Elnalla oli sen omat suunnitelmat. Se oli päättänyt lähteä seikkailulle säkkipimeään ja kylmään kivitunneliin, ja niin se myös teki. Olin helpottunut, kun se viimein tuli ulos kivikkojen seasta, mutta pikkuinen Elna oli lähinnä näreissään huomatessaan, että se oli päätynyt takaisin luokseni. Sen itsenäisyys oli haastavaa sen ollessa nuori, mutta ajan myötä suhteemme vahvistui ja pikku hiljaa – vuosien saatossa – aloimme pelaamaan samaan pussiin.

04062012_005_960px

Kun Remu sairastui, Elna alkoi enemmän tai vähemmän hienovaraisesti ilmaisemaan, että se tulisi välittömästi ottamaan Remun paikan laumassamme. Toisinaan jopa suutuin sille, miten räikeästi se vahvisti omaa asemaansa tallomalla Remun jalkoihinsa ja kävelemällä nukkuvan koiran yli kirjaimellisesti.

Ei Remu sille koskaan suuttunut tai ärähtänyt, vaikka jäikin joskus jalkoihin. Se oli älykäs, ja taitava liikkeissään. Toisinaan se käveli ruokailevan Elnan kupille ja ryhtyi itse syömään Elnan ruokia. Se teki sen ilmekkään värähtämättä, kuin kuppi olisi alkujaankin kuulunut sille. Häntä pystyssä se söi Elnan ruokia tämän nenän edessä, mutta Elnalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin peruuttaa omalta kupiltaan tyytymättömästi muristen. Remun ei tarvinnut edes murista. Se valtasi ruokakupin ryhdikkäänä ja itsevarmana, aivan kuten se teki kaiken mihin ryhtyi.

Toisinaan Elna yritti puolustaa ruokaansa, jatkoi hotkimista entistä kovempaa ja Remun lähestyessä irvisti – mutta otsahapsuista tai itsevarmuudesta johtuen, Remu ei sellaista noteerannut. Se pystyi ottamaan Elnan ruokakupin haltuunsa koska tahansa ja siten osoittamaan, että vaikka se ei ehkä enää ollut fyysisesti voimissaan, se oli edelleen älykäs ja lujahermoinen koira, joka tunsi arvonsa.

Kun Remu sitten kuoli, meidän pienen karvaisen perheemme maailma meni sekaisin. Into ja Elna eivät enää syöneet. Ne pyörivät lattialle laskettujen ruokakuppiensa ympärillä levottomina, ja vilkuilivat Remun omaa ruokailunurkkausta. Ruoka ei maittanut millään, ja Elnan yksinolo-ongelmat räjähtivät käsiin.

Haluan vielä teroittaa, että Into ja Elna ovat aina olleet varsin hyvin käyttäytyviä koiria. Minua ei ikinä ole hirvittänyt jättää niitä yksin, yksin kotiimme tai yksin vieraaseen paikkaan. Ne eivät pureskele tavaroita ikävystyessään, eivätkä hauku ja huuda ihmisten ollessa poissa.

Mutta Remun kuoleman myötä ajat muuttuivat. Eikä se oikeastaan ole ihme, kun miettii, millainen persoona se oli. Kirjoitin tammikuun alussa, Remun vielä eläessä, mutta sairauden jyllätessä, Elnan tekemistä tuhoista. Vähän verhoa, vähän kynttelikköä ja paljon erilaisten muovipintojen räjäyttelyä. No ei se siihen jäänyt.

Nyt eletään helmikuun alkua. Minulla hädin tuskin on enää rullaverhoja. Kun ajan autoni taloyhtiön parkkipaikalle, meidän kotoamme alkaa kantautumaan parkkipaikalle saakka mölinää: ulvontaa, kiljahduksia, huutoa, haukkumista. Kerran tulin kotiin samaan aikaan, kun naapurin setä teki koiransa kanssa lumitöitä parkkipaikalla ja samaan aikaan meidän huoneiston ikkunassa räyhäsi kuuluvaan ääneen kaksi ihan bimboa koiraa.

Tiesin, että lauma tulisi reagoimaan yhden puuttuessa kokonaan. Muistan, kuinka aikoinaan tulin murtuneena kotiin ilman Nikiä ja samaan aikaan Romppu ja Into ottivat verisesti yhteen.

Vaan se oli odottamatonta, minkälaisen mittakaavan arjen ongelmat saisivat Remun kuoltua. Etenkin siksi, että Elna on vahvistunut ja vahvistanut asemaansa laumassa koko kesän, syksyn ja talven ajan. Oletin, että se olisi nyt riittävän vahva ja itsenäinen.

Anulla oli selkeä mielipide. Johtaja on nyt poissa, eivätkä koirat enää tiedä miten toimia. Oireethan alkoivat samaan aikaan, kun Remun tila huononi. Ja sitä paitsi koirat tietävät aina hieman enemmän, kuin me ihmiset. Minua epäilyttää, mutta minulla ei ole parempaakaan selitystä. Ja vaikka Remu olikin ollut Inton ja Elnan elämässä vain vajaan neljän vuoden ajan, se on koiran elämässä pitkä aika ja yli puolet kummankin elämästä.

Ja vaikka viimeksi kirjoitin siitä, miten taitava Remu oli toteuttamaan lojumistaan, alan nyt todella ymmärtämään, miten tärkeää roolia se näytteli lojuessaan kaikkialla. Vaikka se minun silmääni vaikutti ehkä joskus kiveltä, se oli koirilleni tuki ja turva, järkähtämätön kallio.

04062012_026_960px

13