Kesäretki Kymenlaaksossa + Valkmusan kansallispuisto

09/08/201908/09/2021 / Jenna / Koiran kanssa matkustaminen / Jätä kommentti

Elokuun tunnelmassa on jotain ainutlaatuista. Syvenevät vihreän sävyt taittavat hiljalleen keltaiseen ja kevyt tuuli vie ajatukset siihen, ettei kesä ehkä kestäkään ikuisesti. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, ja vaikka haluaisinkin hengittää vain tätä hetkeä ymmärrän, että saapuva syksy on jo nurkan takana.

Alkava elokuu oli täydellinen ajoitus jo perinteeksi muodostuneelle kesäretkelle. Tällä kertaa Loviisasta alkanut, Kymenlaaksoon suuntautunut retki oli onnistunut kokoelma kallioisia metsälenkkejä, merenrantamaisemia ja ihastuttavia uusia paikkoja niin retkeilyn kuin herkuttelunkin kannalta. Vain vaivoin parinkymmenen lämpöasteen kieppeille yltänyt ulkoilma oli omiaan koirien kanssa taitetulle retkelle.

Laumaan loppukeväästä liittynyt Sumu pääsi maistamaan reissukoiran elämää yksinoikeudella samalla, kun whippetit nauttivat pitkistä lenkeistä ja sängynlämmittäjän roolista hoitopaikassaan toisaalla. Kolmipäiväisen kesäretken kruunasivat seikkailijatoverit Riikka ja belgianpaimenkoira Furi, jotka pitivät huolen siitä, etteivät edes automatkat käyneet tylsiksi.

Strömforsin ruukkialue

Olin tänäkin vuonna kysynyt vinkkejä koiraihmisille sopivista pysähdyspaikoista Instagramissa ja saanut jälleen kourallisen loistavia ideoita, joiden puitteissa matkaa lähdettiin toteuttamaan. Ensimmäiseksi pysähdyspaikaksi määräytyikin juuri näiden vinkkien perusteella Strömforsin ruukkialue, jota en varmasti olisi osannut löytää ilman sopivaa vihjettä.

Viehättävän ruukkialueen tunnelmallinen puutalomiljöö ja historialliset tuotantorakennukset saivat meidät heti ensisilmäyksellä huokaisemaan ihastuksesta. Viehättävä alue suloisine käsityöläisputiikkeineen joenrantamiljöössä tuli täytenä yllätyksenä, sillä saavuimme paikalle alun perin vain syödäksemme Strömfors Bed & Bistrossa, josta olin saanut vinkin Instagramissa.

Strömfors Bed & Bistro tarjoaa ravintola- ja majoituspalveluja vuonna 1892 rakennetussa, näyttävässä ja tunnelmallisessa kartanossa. Taustalla on yrittäjäpariskunta bordercollieineen – ehkäpä tämä yhteensattuma koiraihmisten kesken saikin meidät valitsemaan paikan, joka kotisivuillaan mainostaa myös 300 metrin päässä sijaitsevaa koiraurheilukeskustaan (Strömfors Dog Sports).

Suosittelen paikkaa mieluusti: lämminhenkinen palvelu, upeat puitteet ja
maukas ruoka luovat mille tahansa kesäretkelle onnistuneet edellytykset. Asiakaskohtaisesti käsityönä valmistetun makuelämyksen kruunaa tieto siitä, että ravintola suosii lähituottajien tarjontaa ja aina ensisijaisesti luomua.

Kun olimme kiertäneet käsityöputiikit ja syöneet hyvin maittaneen lounaan tarjosimme autossa odottaneille koirille mahdollisuuden jaloitteluun. Kiersimme joen uomaa ja ihastelimme vanhoja tunnelmallisia rakennuksia.

Alueen vahvana tunnelmanluojana toimiva virtaava vesi oli Sumulle kovin jännittävä elementti. Koko kesäretki tuntuikin tarjoilevan vanhalle tarhakoiralle alusta loppuun saakka paljon uusia kokemuksia.

Langinkosken keisarillinen kalastusmaja

Reippaat 30 autolla taitettua kilometriä myöhemmin saavuimme kesäretkemme seuraavaan kohteeseen Kotkaan. Sieltä löytyi Langinkosken keisarillisen kalastusmajan ympäristö, joka tarjosi miltei satumaisen luontokokemuksen.

Paikka toimi täydellisesti. Paikalle oli helppo löytää navigaattorin avulla, parkkipaikka oli tilava ja paikan päältä löytyi parikin kahvilaa, sekä yleisövessat. Alue ja osa ulkoilureiteistä sopivat mainiosti myös liikuntaesteisille ja uskoisin, että myös lapsiperheiden on helppo viihtyä alueella.

Loppukesäisestä ajankohdasta huolimatta tai juuri siksi alueen vehreys oli jopa taianomaista. Puuston läpi siivilöityvät auringonsäteet loivat ainutkertaisen tunnelman.

Vaikka paikalla oli lisäksemme muitakin turisteja, alue oli sen verran laaja, ettei se haitannut edes koirien kanssa liikkuttaessa. Meillä oli hyvin aikaa ja tilaa ihailla alueen vehreyttä ja sitä kiertäviä vesialueita, jotka olivat selkeästi luoneet kasvustolle mitä otollisimmat kasvuolosuhteet.

Ei ihme, että palasimme takaisin Langinkoskelle vielä kesäretkemme viimeisenä päivänä. Paikallisesta kahvilasta noudetut take away kahvit maistuivat erinomaiselta paikan päällä nautittuina.

Santalahti Camping

Olimme vuokranneet pienen kahden hengen leirintämökin Santalahti Campingista, joka kotisivuillaan mainosti loivilla silokallioilla sijaitsevia lemmikkiystävällisiä majoitusratkaisujaan.

Niinpä näppärästä pikkumökistä tulikin koko kesäretken ajaksi tukikohta, johon saavuimme ja palasimme aina seikkailujen täyteisten päiviemme päätteeksi.

Ensimmäisenä iltana seikkailut jatkuivat vielä paikan päälle päästyämme, sillä aivan Camping -alueen kulmilta alkoivat merkityt luontopolut. Selkeät ja hyvin merkityt reitit, kauniit kallioiset maastot ja metsän siimeksestä löytyvä ranta ja rantakallio olivat iloinen yllätys.

Katsoimme auringonlaskua rannalla ja vielä myöhemmin rantakalliolla samaan aikaan, kun joku lähistöllä soitti huilua.

Meidän oli tarkoitus saapua kauniiden maisemien ääreen vielä seuraavana päivänä, mutta toisenlaiset seikkailut tempasivat meidät mukaamme ja niinpä tarkempi tutustuminen Santalahden luontoreitteihin sai jäädä jollekin toiselle alueelle taitetulle retkelle.

Ihastuttavan Haminan merenrantareitit

Kaikkein jännittävimpiä matkavinkkejä ovat aina ne, joita lukijat ja seuraajat haluavat lähettää yksityisesti. Ei ole ihme, että uteliaisuuteni heräsi, kun sain vinkin pienestä merenrantakylästä, jonne annoimme seikkailumme meidät johdattaa.

Löysimme vinkin perusteella Kymenlaakson rannikolta kuvankauniin kalastajakylän ja sen satumaisen metsäalueen, jonne olisin voinut jäädä asumaan. (Ovatko kaikki metsät Kymenlaaksossa satumetsiä?)

En ollut koskaan aiemmin nähnyt samanlaisia, pieniä sieviä, keltaisia kukkia, jotka huolettomasti paistattelivat puiden lomasta yltävien auringonsäteiden valossa. Ne ja mereltä kantautuva lempeä kesätuuli veivät meidät mukanaan kokonaan uuteen maailmaan.

Näkyvyys polkuja edettäessä oli hyvä, eikä paikan päällä ollut ollenkaan muita seikkailijoita. Löysimme satumetsän reunalta ihastuttavan rantapaikan, jossa Furi pääsi uimaan, mutta johon Sumu suhtautui hiukan epäluuloisesti.

Takaisin autolle kulkiessamme löysimme metsän siimeksestä suuria ja mehukkaita mustikoita. Soin ajatuksen whippetteille, jotka olisivat olleet mustikoista yhtä riemuissaan kuin emäntänsäkin – meillä on ollut aina tapana kilpailla siitä, kenen vatsaan luonnon antimet päätyvätkään, mutta Sumu ei sellaisesta piitannut.

Valkmusan kansallispuisto

Viimeisenä retkipäivänämme, viimeisenä kohteenamme toimi Valkmusan kansallispuisto. Aurinkoinen sunnuntaipäivä oli saanut kansallispuiston parkkipaikan puolilleen autoja, mutta siitäkin huolimatta saimme luonnon helmaan päästyämme taittaa matkaamme rauhassa.

Valkmusan kansallispuisto oli täydellinen päätöskohde, sillä sen karut suomaisemat toivat kaikelle aiemmin nähdylle vehreydelle sopivan kontrastin.

Saimme jopa retkikuntamme uusimman jäsenen, Sumun kiipeämään urheasti Simonsaaren näkötorniin, josta avautuvia maisemia koirakin tarkasteli laidan yli takajalkojensa varassa näkötornin laitoihin nojaten.

Toisinaan pilvinen sää uumoili sadetta, mutta kaikeksi onneksi selvisimme jopa kesäretkemme viimeisestä kohteesta kuivin jaloin, mikä ei ollut lainkaan itsestään selvää, sillä tummat pilvet olivat varjostaneet seikkailuitamme aina ajoittain alusta alkaen.

Loviisan Laivasilta

Kesäretkemme lähestyessä vääjäämättä loppuaan suuntasimme auton nokan kotimatkalla vielä kohti Loviisan Laivasiltaa, joka sekin osoittautui vertojaan vailla olevaksi kesäpaikaksi. Matkan Loviisaan kruunasi Valkmusan kansallispuistosta lähtiessä valtavan kokoinen maakotka, jonka nähtyäni olin vakuuttunut siitä, että kesäretken ajoitus oli ollut kerta kaikkiaan täydellinen.

Piipahdimme Loviisan Laivasillalla miellyttävässä ravintolassa, jonka terassilla syödessäni en voinut olla kiinnittämättä huomiota lukuisiin muihin koiranomistajiin, jotka olivat saapuneet paikalle lemmikkiensä kera. Eikä ihme, sillä Suomen kesä tarjosi jälleen parastaan.

Sateinen viikonloppu hevosten parissa

26/05/201909/09/2021 / Jenna / Koiran kanssa matkustaminen / Jätä kommentti

Katselen keittiön ikkunasta hevostarhan takana avautuvaa vehreää peltomaisemaa, joka lopulta rajautuu horisontissa siintävään metsään. Ilma on ollut sateinen ja pilvinen perjantaista saakka, huomenna maanantaina on kotiinpaluun aika. Olemme jälleen lomitushommissa: tänä viikonloppuna hoidan hevosia.

Vesipisarat tippuvat sateen riepottelemasta pihapensaasta samalla, kun yksinäinen harakka lennähtää hevostarhan yltä. Vaikka sää on sateinen ja harmaa, tunnelma peltokaistaleiden välissä tönöttävässä puutalossa on lämmin ja lempeä. Olmi ja Sumu nauttivat sohvalla sunnuntain tunnelmasta. Alpi ei ole paikalla, koska Sumun juoksut jatkuvat edelleen.

Saan aika-ajoin tiedusteluja siitä, mitä nämä lomitushommat oikein ovat. Teenkö niitä työkseni, minkälaisella koulutuksella ja missä ja miten markkinoin itseäni.

Vaikka tuntuu siltä, että yhä useampi blogiartikkeli on kirjoitettu milloin minkäkinlaisen seurueen keskeltä, en kuitenkaan tee lomitushommia työkseni. Päivätyöni on siisti toimistotyö, mutta olen suostunut lukuisia kertoja ystävieni ja tuttavieni pyyntöihin, kun lomamatkan koittaessa on tarvittu joku, joka hieman katselisi asunnon ja eläinten perään.

En muista mistä kaikki sai alkunsa. Se liittyi varmasti irlanninsusikoira Ciraan, joka aika ajoin kävi meillä hoidossa – kunnes muutin pieneen asuntoon, jonne lempeä jättiläinen ei enää tarpeen tullen mahtunutkaan hoitoon. Sain kutsun Ciran kotiin – jonne myös koirani ovat aina olleet tervetulleita – ja kirjoitettuani siitä blogiin erilaisia pyyntöjä on tullut säännöllisesti.

Yleensä lomitan minulle tuttuja kohteita. Sellaisia, joiden eläimet tunnen ja joiden kanssa pystyn toimimaan luontevasti. Joskus olen ottanut myös minulle entuudestaan vieraita kohteita (kuten Papukaijatalon lumossa), mutta sellaisia harkitsen aina hyvin, hyvin tarkkaan.

Lomituskohteet maalla ovat minulle kuin kaupunkilaisten havittelemat aktiivilomat kesämökillä. Pientä puuhastelua ympäristössä, jossa saa nauttia omasta rauhasta luonnon helmassa. Toteuttaa tuttuja rutiineja, mutta ilman arkisia kaavoja.

Hyvän sään osuessa kohdalle akut lataantuvat maalla aivan eri tavalla kuin kaupungissa, mutta eipä tunnu hullummalta sateisemmatkaan päivät, kun koko luonto ja ympäristö tuntuu lataavan akkujaan rauhoittavassa sateessa, täydellisessä levossa.

Papukaijatalon lumossa

04/01/201908/09/2021 / Jenna / Koiran kanssa matkustaminen, Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / Jätä kommentti

Sain Ciran luona vietetyn ajanjakson jälkeen ehdotuksen, joka kuulosti mielenkiintoiselta. Minulle entuudestaan vieras rouva kysyi, voisinko reippaan kuukauden ajan hoitaa hänen lemmikkejään heidän kotonaan, omakotitalossa järven rannalla. Pesti kestäisi ulkomaanmatkan ajan ja sisältäisi kolme koiraa sekä papukaijan.

Mielenkiintoni heräsi ja sovin, että tulen tutustumaan kokoonpanoon ennen päätöstäni. Seniori-ikäinen labradorinnoutajauros Armas sekä sen henkivartijana toimiva pienen pieni valkoinen kiinanharjakoirauros Onni olivat liikuttava parivaljakko, johon ihastuin heti. Niiden leikkisä pieni ystävä, kiinanharjakoiranarttu Diiva toi kokonaisuuteen eloa jopa riehakkaan iloisen olemuksensa ansiosta. Mutta kaikkein mielenkiintoisimmalta vaikutti vieraita ujosteleva, puhuva papukaija, joka oli piiloutunut sanomalehtien alle ensivierailuni ajaksi.

Uudet seikkailut alkavat ennakkoluulottomasta asenteesta

Päätin ottaa keikan. Pakkasin joulukuun puolessa välissä autoni täyteen kaikkea, mitä minä ja kolme mukanani kulkevaa muskettisoturiani Into, Olmi ja Alpi tarvitsisimme seuraavan kuukauden ajan.

Talviaikaan kuukaudeksi pakkaaminen osoittautuikin yllättävän hankalaksi, sillä myös whippetit puetaan sään mukaan riippuen siitä, onko ulkona märkää, viimaista tai kovia pakkasia. Suomessa säät ovat tuskin koskaan ennakoitavissa, joten varauduin pakkaamalla mukaan varusteita miltein jokaiseen säävaihtoehtoon paitsi koirilleni, myös itselleni. Kuukaudessa tarvittavien vaatteiden määrä olikin melko yllättävä etenkin, kun pakkasin mukaani myös siistissä sisätyössä toimistolla tarvitsemani vaatekappaleet.

Kun ei tiedä, täytyy vaan luottaa

Tilanne oli monellakin tapaa erikoinen. Ainutlaatuinen tilaisuus osui eteeni juuri sellaisella hetkellä, jolloin siihen tarttuminen tuntui luontevalta.

Olin talvi-iltojen pimentyessä pakannut mukaan lähteneitä käyttövaatteita lukuunottamatta koko omaisuuteni pahvilaatikoihin työpaikkani lähistöltä vuokrattuun varastoon. Jätin taakseni elämän Päijät-Hämeessä, jonne nopeasti alkanut ja nopeasti loppunut parisuhde oli minut keväällä kuljettanut.

Ja niin minä sitten heräsin uuteen aamuun papukaijatalon emäntänä, kuuden koiran ympäröimänä: tietämättä lainkaan, minne tai miten matkani tämän jälkeen jatkuisi.

Elämää laumassa

Kuusi koiraa laumoittuivat pitkien lenkkien ja johdonmukaisen arjen sivutuotteena nopeasti. Ei aikaakaan, kun huomasin, että lenkkiseurueeseemme oli liittynyt vielä samaan perhepiiriin kuuluva sekarotuinen dogo argentino -mix, Dogo.

Ylväs otus liittyi lenkkiseurueeseemme liikunnan ja tasapainoisen koiraseuran nimissä jääden lopulta jopa yökylään papukaijatalon kunnioitettavaksi vahdiksi.

Alkujaan epäilyksensä minussa herättänyt vaativa rotumix sujahti laumaan luontevasti, vaikka edustikin samaa ikäluokkaa ja sukupuolta whippettieni kanssa. Laumakokoonpano oli muutenkin hyvin urospainotteinen: seitsemän koiran laumaan kuului vain yksi narttu, vuoden ikäinen kiinanharjakoira Diiva.

Ulkoilu suuren lauman kanssa

Parhaimmillaan arkeni onkin nyt koostunut seitsemän koiran kanssa ulkoilusta – tai jos tarkkoja ollaan, niin vain kuuden, sillä sydämen vajaatoiminnan diagnoosikseen saanut pienen pieni kiinanharjakoira Onni pysyttelee vaativimmat metsälenkit jos ei takkini sisällä kauluksestani kurkkien, niin kotosalla taloa silmällä pitäen ja torkkuen.

Joka tapauksessa ulkoilu verrattain suuren lauman kanssa on ollut mielenkiintoista. On hienoa tarkkailla koirien keskinäistä kommunikaatiota ja pieniä nyansseja, kuten järjestystä, jossa koirat etenevät metsäpoluilla.

Kärjessä kaikkien muiden edellä kulkevat tiedustelijat, eli Olmi kärkiparinaan ikäisensä, suuri musta Dogo -uros. Dogo sopi rooliin loistavasti tarkkaavaisen ja periksiantamattoman perusluonteensa ansiosta.

Olmillakin on samanlaisia ominaisuuksia, mutta ei niin silmiin pistävässä mittakaavassa, kuin Dogolla, joka on jo perimänsä puolesta itsevarma ja peloton. Todellisuudessa Olmilla tuskin olisi toimintakykyä, jos se yllättäen joutuisi ratkaisemaan haastavan tilanteen ilman tukea, jota olen sille aina valmis tarjoamaan. Ehkä Olmille tyypillisintä olisi pahan paikan koittaessa toimia harhauttajana, jos kuviteltaisiin, että joskus metsäpoluilla vastaan tulisi tilanne, jonka koirat joutuisivat ratkaisemaan ilman apuani.

Minä etenen lenkeillämme letkan keskiosassa useimmiten hihnassa kulkevan Diiva -nartun kanssa. Diiva on koira, jolla on paljon toimintakykyä ja monia hyviä ominaisuuksia, mutta se on vielä hieman liian kypsymätön vaativille tehtäville.

Iloinen ja itsetietoinen tuulitukka tuskin lotkauttaa korvaansakkaan, kun pyydän sitä pysyttelemään lähelläni tai toivon siltä täsmällistä luoksetuloa. Se tarkoittaa, että sen kytkettynä pitäminen on ainoa tapa taata sen ja koko lauman turvallisuus (sillä laumassa vaeltaessa on erityisen tärkeää, että joukosta jokainen työskentelee yhteisen hyvän eteen ennalta sovituin pelisäännöin).

Jos Diiva saisi päättää, se kulkisi johtaen tiedustelijoita tai yhtenä tiedustelijoista. Se on toimissaan erittäin itsenäinen, mikä tekee siitä osaltaan myös haastavan seurakoiran.

Vanha sielu

Sen sijaan joukosta yksi on erottunut edukseen. Olen huomannut, että perinteisesti laumalenkeillä perää pitää elämänkokemuksella siunattu tarkkailija, jonka tärkeimpänä tehtävänä on huolehtia siitä, että lauma pysyy koossa eikä kukaan jää jälkeen.

Yleensä tarkkailijan roolissa on ollut Into tai jokin sitä selkeästi vanhempi koira, mutta tällä erää peränpitäjän kasvot yllättivät minut perusteellisesti. Aivan kintereilläni takanani taivalsi epilepsian perussairaudekseen saanut vanha labradorinnoutaja Armas ja tämän takana Into, joka sekin on saanut ikävän diagnoosin.

Mutta kumpikaan näistä vanhoista herrasmiehistä ei toiminut peränpitäjänä, sillä aivan viimeisenä letkan hännillä kulki Alpi tyyni ja kunnioittava ilme kasvoillaan.

Alpin tilannetaju ja tunneäly yllättävät minut kerta toisensa jälkeen. Se on vasta kaksi vuotias koira, jota ei kovinkaan usein muisteta lempeydestään, mutta silloin, kun rauhallisen hyväksyvää läsnäoloa tarvitaan, se on paikalla.

Koen, että ominaisuus on peräisin ainakin osittain paitsi sen luonteenpiirteistä, myös sen ja edesmenneen Elnan vahvasta yhteydestä ja Elnan äidillisestä lempeydestä, jota se ilmensi aina erityisesti Alpia kohtaan.

Se, että Alpin kaltainen nuori koira ilmentää vastaavaa, hyväksyvää lempeyttä myös samaa sukupuolta oleviin ja itseään vanhempiin uroksiin on mielestäni hienoa ja mielenkiintoista. Uskon, että Alpi ymmärsi vanhan sairaan labradorinnoutajan tilan siinä missä Intonkin terveyden laidan ja kulki siitä syystä viimeisenä pitäen huolen, ettei lauman vauhti ylly liian kovaksi ja, että sairaatkin yksilöt pääsevät turvattuina takaisin kotiin.

Seikkailu jatkuu

Elämä koiralaumassa jatkuu vielä tammikuun loppupuolelle saakka. Vaikka arki on tavanomaista työläämpää arvostan sitä, että tämän myötä olemme jälleen yhtä kokemusta rikkaampia: minä ja laumani tunnemme toisemme taas hieman paremmin.

Joku voisi äkkiseltään todeta, että tällainen reissuelämä on koirille äärimmäisen kuormittavaa. Allekirjoitan väittämän osittain ja tiedostan, että ainoastaan koirieni erinomainen hermorakenne ja hyvät henkiset ominaisuudet mahdollistavat meille vastaavan elämäntyylin.

Oletan kuitenkin, että tärkeintä koiran elämässä ei ole yksiselitteisesti vakiintunut sijainti, vaan enemmänkin turvallinen ilmapiiri, optimaaliset resurssit ja hyvä, rento ja virikkeellinen ympäristö, jonka puitteissa itseään on luonnollista toteuttaa.

Lisää tunnelmia koirakoplan arjesta löydät Instagramista @puremattaparas.