Irtokissat kuumentavat tunteita

Koin menneellä viikolla kurjan kohtaamisen ns. irtokissan, eli vapaana tiheästi asutussa taajamassa kulkevan lemmikkikissan kanssa.

Olin tilanteessa, jossa kuljin illan viimeistä lenkkiä kolmen koirani kanssa. Lenkeissä on oma rutiininsa ja tämäkin eteni verkkaisissa tunnelmissa samalla, kun itse haaveilin päivän päätteeksi lähinnä sänkyyn kaatumisesta. Kun kotitie on tuttu, ja siinä on hyvä näkyvyys pitkälle eteenpäin, en aina huomaa puristaa koirieni remmejä rystyset valkoisina. Vaan olisi kannattanut – omistanhan saalistavia ja osaltaan hyvinkin alkukantaisia koiria.

Rento kulku hämärtyvässä elokuun illassa sai käänteen silmänräpäyksessä. Tutun kävelytien reunamilta ponkaisi kissa, johon koirani reagoivat ennen kuin ehdin edes ymmärtämään, mitä tapahtuu.

Tempauduin sekunnin murto-osassa 60 kiloisen koiralauman perässä puskiin. Vasta, kun pääsin itsekin kartalle siitä, mitä tapahtuu, tartuin niin sanottuun “hätä-seis” -kytkimeen. Se on käytännössä käskysana, joka salpaa niin koirien kuin lähimaiden naapureidenkin veren ja hengityksen — ja ennen kaikkea pysäyttää kaiken toiminnan.

Sain koirat pysäytettyä kissan painellessa tiehensä. Kylän ylle painui hiljaisuus, vaikka tiesin, ettei vinttikoiran ajo- tai tappoulinalla säestetty välikohtaus mennyt ohi ainoaltakaan pihoissaan puuhastelevalta kylän asukkaalta. Sydämeni hakkasi säikähdyksestä ja ranteeni ja harteeni valittivat nopean äkkirykäyksen aiheuttamasta repäisevästä liikkeestä. Vitutti.

Haluan heti alkuun mainita, että pidän kaikista eläimistä. Tämänkään osalta tuskastuneet tunteeni eivät liity varsinaisesti itse kissoihin, vaan tunteita kuumentavat nimenomaan näiden kissojen omistajat. Vastuuttomia kissanomistajia ei tunnu kiinnostavan niin ikään oman lemmikin terveys ja turvallisuus sen enempää, kuin kanssaihmisten hyvinvointi.

Kerroin kokemuksesta sosiaalisessa mediassa ja sain tuskani tuntevia viestejä saman kokeneilta koiranomistajilta. Syntyi keskustelu, joka täytti harmitukseni ääriviivat yhä synkemmillä, surullisilla sävyillä. Samassa ymmärsin, miten valtavasta ja harmillisesta ongelmasta onkaan kyse.

“Täytyy myöntää, että itse päästän koiran hihnasta irti, jos mahdollista, kun iso koira syöksyy kissan perään. Siinä menee äkkiä olkapää sijoiltaan, viimeksi murtui sormi… Sääliksi käy kissoja, mieluiten ne varmaan jonkun sohvan nurkassa kehräisivät, kuin juoksisivat ulkona koirien ja autojen armoilla.”

Vertaistukena sinulle

En tässä artikkelissa ota kantaa siihen, mitä vapaasti ulkoileva kissa merkitsee haitallisena vieraslajina Suomen luonnon monimuotoisuudelle. En myöskään pui sitä, minkälaiseen vaaraan kissan omistaja lemmikkinsä asettaa antamalla kissansa kulkea vapaasti.

Puran tässä artikkelissa aiheen nostattamaa harmitusta puhtaasti minun ja minuun yhteyttä ottaneiden koiranomistajien näkövinkkelistä. Tämä artikkeli toimikoon vertaistukena sinulle, joka palaat rentouttavaksi tarkoitetulta lenkiltä kotiisi kädet täristen, sydän hakaten tai kehosi täynnä harmitusta. Et ole yksin!

Voit halutessasi jakaa myös oman kokemuksesi artikkelin kommenttikentässä.

Yhteinen murheenkryyni

Minullakin on lemmikkieläimiä taajamassa. Olen sitoutunut koirieni terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitoon, mutta en tee sitä koskaan kanssaihmisten kustannuksella. Oleellista siinä, että minulla on neljä koiraa on, että ne ovat minulla. Se tarkoittaa, ettei naapureiden tai muiden kanssaihmisten tarvitse kantaa niistä, niiden aiheuttamasta melusta, liasta tai muista haitoista huolta. Minä huolehdin oman tonttini koirien osalta, enkä edellytä kanssaihmisiltä erityisvaatimuksia omista, itsekkäistä syistäni tai mielihalujeni vuoksi.

Sen pitäisi olla perusedellytys. Itsekkäistä syistä hankittujen lemmikkieläinten ei pitäisi aiheuttaa harmia kanssaihmisille. Ja juuri siksi teen joka päivä kaikkeni, jotta kaikilla meillä olisi mukavaa: minulla, lemmikkieläimilläni ja kokonaisella kyläyhteisöllä.

Hion ja viimeistelen koirieni käytöstä erilaisin harjoituksin, kerään koirieni jätökset ja pidän ympäristön siistinä toisinaan myös vieraiden koirien jätöksistä. Pidän huolen siitä, etteivät koirani juokse hallitsemattomasti ihmisten jaloissa tai pelottele niitä, jotka eivät koirista pidä tai pelkäävät niitä. Teen tämän kaiken paitsi itseni, mutta myös ympäristöni hyvinvoinnin vuoksi.

Koska yksikään kyläyhteisömme jäsenistä ei ole sitoutunut minun koiriini tai valitsemaani elämäntyyliin, tuntuu hullunkuriselta, että vastuuttomat kissanomistajat kääntävät asetelman ylösalaisin. Henkilökohtaisesta elämänvalinnasta tunkeutuu jokaisen kyläläisen murheenkryyni – tahdoit tai et.

Koska suloinen karvapallo ei ole syyllinen omistajansa lyhytnäköisyyteen, meille muille jää vain yksi vaihtoehto. Meidän on mukauduttava irtokissan tai -kissojen läsnäoloon ja jaksettava loputtomasti yllättäviä tilanteita niin omassa pihassa, kuin lenkkopoluilla ja auton ratissakin.

Koska mä voin

Koska kissojen irti pitäminen valvomatta taajama-alueella on laitonta, toisinaan mieleni tekisi pelata samaa peliä. Voisin asettua samalle lähtöviivalle, mutta järkeni osaa erotella tunteeni sen osalta, mikä kohdistuu viattomaan eläimeen ja mikä puolestaan sen omistajaan.

Silti pystyn pahimman kiukun iskiessä leikittelemään ajatuksella siitä, että pitäisin tasavertaisuuden nimissä vinttikoiriani irti taajamassa – sillä samalla ”koska mä voin” -kortilla.

Voisin eläinten hyvinvoinnista kissanomistajien lailla, piittaamatta havaita, kuinka irtokissaongelma katoaisi taitavasti saalistavan, nopean koiran toimesta. Koska – jos toimisin samassa asetelmassa välinpitämättömien kissanomistajien tavoin – se ei olisi minun ongelmani, mitä ympäristön eläimille tapahtuu, kun ne kohtaavat lemmikkini.

Irtokissoja siellä, irtokissoja täällä

Kun olin kertonut vereni kihisemään saaneesta tapahtumasta sosiaalisessa mediassa, sain valtavan viestiryöpyn. En ollut kokemukseni kanssa yksin.

Ja kuinka olisinkaan voinut olla, sillä omassakin elämässäni tätä edeltävä irtokissakohtaaminen oli tapahtunut vain viikkoa aiemmin. Vietin tuolloin viikonloppua kauttaaltaan toisessa sijainnissa perheeseemme kuuluvien neljän koiran, mutta myös tuolloin vastuullani olleen, noin 30 kiloisen hoitokoiran kanssa. Pystyn ulkoilemaan tuon, elopainoltaan miltei 100-kiloisen ryhmän kanssa yksin, sillä olen tehnyt – ja teen edelleen – valtavasti hommia sen mahdollistamiseksi.

Minulla ja koko mukanani lenkillä kulkevalla koiraporukalla oli hyvä fiilis. Olimme palaamassa hoitokoiran kotitalolle hieman vajaaksi jääneen 10 kilometrin iltalenkin jälkeen. Tuollaisen lenkin jälkeen on mukava palata lämpimälle talolle illan hämärtyessä. Hymy oli herkässä ja rennon raukeat koirat kulkivat vierelläni lenkin viimeisiä metrejä fiilistellen.

Tuttuun sijaintiin oli vain parikymmentä metriä, kun huomasin talon pihaportilla istuvan irtokissan. Tunsin tuskanhien nousevan saman tien. Kissa tuijotti minua kuin haastaakseen. Se oli kuin juuri ajokorttinsa saanut teini, joka vilkuili sivuilleen autoaan liikennevaloissa kaasutellen.

Tiesin, että pystyn pitämään koirat hallinnassani tiukankin paikan tullen. Tilanteiden ennakointi luo ison porukan kanssa hyvät raamit, mutta en halunnut jäädä selvittelemään, mitä kissa aikoo, tuntiessani sen pistävän tuijotuksen sisuskaluissani saakka.

Kiihkeän vinttikoiran omistajana kaikki vaihtoehdot tuollaisessa tilanteessa ovat ihan yhtä huonoja. Olmi on koira, joka on lähtenyt tilaisuuden saatuaan taistelemaan supikoirien kanssa, joten sille kissojen isottelu on samantekevää.

Se, että kissa päättäisikin vain juosta karkuun on minun kannaltani vain toinen huono vaihtoehto. Sellainen sytyttää ajamaan jalostetun koiran syvimmät käyttäytymismallit eloon niin, että se tekee mitä tahansa päästäkseen toteuttamaan itseään. En voi syyttää sitä siitä: kaikki sen jalostuksessa on jo kymmenien vuosien ajan tähdännyt siihen. Toimintamalli on syvässä.

Kun saalis lähtee Olmin nenän edestä niin, että hihna estää sitä toteuttamasta syvintään, koira turhautuu ja säestää turhaumaansa kiihkeällä ulinalla. Ääni särkee miltei koko kehoa etenkin, kun siihen yhdistyy koiran tempoilu sitä aloillaan pitelevää remmiä vasten. Melkoinen show – etenkin, jos muutama mukana kulkeva koira innostuu lähtemään mukaan mekkalaan.

Surkeat vaihtoehdot punnittuani päädyin kääntymään takaisin tulosuuntaan koirien kanssa. Heitimme pienen lisälenkin toivoen, että järkälemäisesti aloillaan nököttävä katti olisi kadonnut portin pielestä takaisin tullessamme.

Irtokissojen aiheuttamista vaaratilanteista puhutaan liian vähän

Kun otin asian puheeksi Instagramissa 24 -tunnin ajan näkyvillä olevissa stooreissa en voinut välttyä vastaavilta tarinoilta. Esille nousivat myös liikenteen seassa toikkaroivat kissat, jotka aiheuttavat yhtälailla myös autoteillä yllättäviä ja ikäviäkin tilanteita.

“Meinasin kerran ajaa kissaemon ja koko poikueen päälle. Pennut oli tosi pieniä, vielä kaukana luovutusiästä, mutta jo nopeita liikkeissään. Oli ilta, pimeä ja taivaalta satoi räntää. Tiellä oli 80 km/h nopeusrajoitus, ajoin itse noin 70 km/h olosuhteiden vuoksi. Yhtäkkiä kokonainen kissaperhe oli ajotiellä edessä mutkan jälkeen. Aivot pakottivat tekemään äkkijarrutuksen, vaikka tiesin ja tiedän, että olisi varmaan pitänyt olla niin tekemättä – asetin itseni ihan hirveän suureen vaaraan. Ehdin kuitenkin saada auton pysähtymään juuri ennen paikalleen jähmettyneitä kissoja. Loppu hyvin, sillä kertaa. Mistä minä tiedän, ehkä jo seuraavana iltana joku ajoi niiden päälle – tai itsensä ojaan.”

Kaikista esille nousseista kokemuksista paistoi läpi ennen kaikkea vapaana itsekseen ulkoilevan kissan omistajan lyhytnäköisyys ja välinpitämättömyys. Osa pienpetojen pyyntiin tarkoitettujen koirien omistajista mainitsi, etteivät kissoja omistavat naapurit tunne senkään vertaa empatiaa omia kissojaan kohtaan, että pitäisi lemmikkiään sisätiloissa, kun viereisellä tontilla omalla pihallaan ulkoilee koiria, jotka työskentelevät rohkeasti ja sisukkaasti jopa supikoira tai mäyrä vastassaan. Asiallisista huomautuksista huolimatta kissat liikkuvat koiranomistajien aidatuilla pihoilla henkensä kaupalla. Aina vaarassa ei ole yksinomaan kissan terveys ja henki: huolissaan saa olla muutenkin, kuten seuraava tarina osoittaa.

“Asutaan noin kilometrin, parin päässä keskustasta ja meidän alueella on muutamiakin irtokissoja. Viime kesänä oli tilanne, jossa kissa tuli minua ja alle puolen vuoden ikäistä koiranpentuani lenkillä vastaan sähisten. Tilanne oli hurja. Minulla oli sandaalit ja shortsit, mutta valmistauduin puolustamaan koiraani. Onneksi paikalle osuikin ohi kiitävä pyöräilijä, joka katkaisi tilanteen ja kissa paineli tiehensä. Sama kissa hengailee meidän pihassa ilta hämärillä, enkä voi koskaan tietää koiran kanssa lenkille lähtiessä, käynnistyykö uusi tilanne jo heti kotiovelta ulkoilemaan lähdettäessä.”

Olo alkaa käymään epätoivoiseksi

Pelon ja epätoivon lisäksi valtoimenaan kulkevat kissat aiheuttavat paitsi päänmenoa, myös ylimääräisiä kustannuksia.

“Meidän naapurustossa asuu kissa, joka ei todellakaan väistä koiria – ihmisiä väistää, ainakin vielä toistaiseksi. Kerran se lähti hyökkäämään meidän pikkukoiraa kohti (koiran ollessa omalla pihalla). Ehdin näkemään tilanteen silmäkulmasta ja lähdin vastahyökkäykseen, minkä ansiosta kissa otti ritolat. Sama kissa vaani kesän ajan aidan takana puskissa meidän koiranpentuja, joiden kanssa jouduin omallakin pihalla ulkoilemaan silmät selässä kissojen takia. Päädyttiin tämän vuoksi aitaamaan piha elementtiaidoin, sillä naapurin laittaman 150 cm verkkoaidan yläreuna on jo venynyt muodottomaksi kissojen rampatessa siitä jatkuvasti yli.”

“Minullakin kissojen omistajana menee irtokissat tunteisiin. Tuntuu niin väärältä, että edelleenkään ihmiset eivät ymmärrä millaiseen riskiin vapaana ulkoilevat kissansa asettavat – ja miten paljon haittaa kissasta on ympäristölle! Sisäkissa ei kärsi ja kissa tottuu kyllä valjaisiin. Tai sitten kissoille voi rakentaa oman, katetun aitauksen. Tapoja on monia, mutta yksikään hyvä tapa ei ole se, että kissa heivataan ovesta ulos oman onnensa nojaan ja toivotaan, että se vielä tulee takaisin. Oma lukunsa on vielä ne, jotka antavat leikkaamattoman kissansa ulkoilla!”

Kissan arvo

Ennakoimattomien irtokissojen äärellä koirien tai koiratta ninjaillessa huoli kääntyy ennen pitkää myös kissan omaan turvallisuuteen. Henkilökohtaisesti suurimpia huolenaiheitani on, että joudun vielä jonain päivänä silmätysten sen tilanteen kanssa, kun koirani rouhaiseekin pusikoissa lymyilevää kissaa. Entä mitä sitten, jos se saakin kissan kunnolla kiinni, mutta ei onnistu tappamaan sitä hetkessä jättäen sen kitumaan?

Olen kokenut koirien maailmassa paljon, mutta vastaavaa tilannetta en missään nimessä tahdo lisätä osaksi kokemusteni kirjoa. En koskaan haluaisi joutua silmätysten sellaisen tilanteen kanssa, jossa eläin kärsii osaltaan minun valintojeni vuoksi, mutta en ymmärrettävästi voi vaikuttaa ympäristööni määräänsä enempää.

Surullisinta koko asiassa onkin kissan arvo eli se, minkälaisena eläimenä kissaa yhteiskunnassamme pidetään. Autotien varressa vapaana liikkuvan, auton alle jääneen kissan tilallehan voi aina hankkia uuden, myöhemmin saman kohtalon kokevan lemmikin.

“Vaan eniten säälittää ne kissat. Aina kun näen irtokissan, mietin vaan, että todennäköisesti tuonkin elämä tulee päättymään tapaturmaisesti vain sen takia, ettei me arvosteta kissoja samalla tavalla, kuin koiria.”

20

Kaikki koirauusperheestä

Valmistelin tammikuussa 2020 viimeistä blogipostaustani. Otsikolla “Kaikki on jo tässä” julkaistu artikkeli summasi koettua, tehtyä surutyötä ja päätöstä jatkaa eteenpäin ilman koirasomea. Kaiken keskiössä oli se, miten koko elämä koirien kanssa oli lyhyessä ajassa muuttanut muotoaan.

“Kyse ei koskaan ollut pelkästään koirista. Ei minua koirat inspiroineet kirjoittamaan: eivät koirat olleet se juttu. Kyse olikin minun ja alkukantaisen matkakumppanin välille syntyneestä sanattomasta yhteydestä, harvinaislaatuisesta taajuudesta, joka inspiroi minua kirjoittamaan ja havainnoimaan. Oppimaan lisää ja pohdiskelemaan. Katsomaan maailman menoa hieman toisenlaisesta näkökulmasta” summasin tammikuisessa artikkelissani.

Tuntui, ettei koirilla ollut minulle enää annettavaa. Vaikka rakastin lemmikkejäni, en tuntenut niiden kanssa niin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun tunsin edesmenneitten paimenen ja noutajani kanssa. Tuntui, kuin niiden ääriviivojen sisäpuolelta kaikki koiria kohtaan tuntemani inspiraatio olisi kummunnut.

Kunnes se kaikki katosi. Oli pakko myöntää, että niiden koirien lähdettyä yksi aikakausi elämässäni oli ohi. Päätin olla pinnistelemättä; elää vain ihan tavallista elämää koirat lemmikkeinäni, ilman sitä valtavaa tunnelatausta, mikä usein erottaa intohimoisen koiraharrastajan ihan tavallisesta koiranomistajasta.

Mies ja mittelspitz

Sitten elämääni ilmaantui mies ja mittelspitz. Kävimme yhdessä ulkoilemassa ja vietimme yhteistä aikaa yhä tiiviimmin. Kaksikkoa – miestä koiransa kanssa – oli hauska seurata, sillä pieni pörheä seurakoira ei antanut minkään eikä kenenkään tulla heidän väliinsä: hänen ja isäntänsä, ykköstiimin välille.

Elimme pitkään niin, vaikka suhteeni mieheen syventyi parisuhteeksi. Annoin ainutlaatuiselle kaksikolle tilaa ja aikaa olla kaksikko vielä silloinkin, kun me kaikki jo muutimme yhdessä yhteiseen kotiin. Toisinaan se tuntui siltä, kuin laumamme sisällä olisi vielä erikseen asunut pieni yksikkö (tai kaksikko): mies ja mittelspitz. Mikrolauma.

Vinttikoirani olivat liian arvokkaita keskustellaakseen helposti räyhäkkäänäkin esiintyvän mittelspitzin kanssa. Toisaalta samaan aikaan mittelspitzin maailmassa ei ollut mitään, eikä ketään muuta, kuin hänen isäntänsä. Pieni pystykorva sai karun muistutuksen siitä, miten väärässä se olikaan aina, kun Sumu ajautui auton takakontissa sen päälle. Siihen vauhdikkaat kaarteet olivat omiaan, eikä autossa istunut seurue koskaan välttynyt kuulemasta seisojamixin jalkoihin päätyneen mittelspitzin jopa vihamieliseksi yltynyttä kiroilua.

Mies ja mittelspitz on yhä tiivis kaksikko. Niin tiivis, että toisinaan tunnen jääväni ulkopuoliseksi. Laumamme – jonka käsitän sisältävän kaksi ihmistä sekä neljä koiraa – ei ole dynaamisesti täydellinen. Siitä puuttuu se vahva me -henki, jota lauma minulle ennen hyvin vahvasti edusti. Silti tässä laumassa eläminen on saanut minussa heräämään jotain, minkä olin jo valmistautunut kuoppaamaan iäksi. Sen taianomaisen uteliaisuuden tätä ainutlaatuista eläinlajia kohtaan.

Yhteys, joka miehellä ja mittelspitzillä on, on jotain sellaista, jollaisen minäkin olen joskus kokenut. Se on ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä minä seuraan kaihoiten.

On ilahduttavaa, kuinka mittelspitzin korvat aina höristyvät isäntänsä puoleen. Se yrittää tarkkaavaisesti lukea isäntänsä huulilta, jotta onnistuisi miellyttämään tätä ei pelkästään yhdestä pyynnöstä, vaan jo puolesta sanasta. Sille riittää palkaksi hymy – pieni pystykorva ei koskaan pyydä enempää. Sille riittää, että sen isäntä on onnellinen ja se itsekin hykertelee onnesta, kun se tietää olevansa hyvä poika.

Whippetit ja Sumu ovat erilaisia. Ulkopuolelta on helppo väittää, että koirat ovat aina koiria (tai, että jokaisen ongelman vastaus löytyy peiliin katsomalla). Todellisuudessa yhden lajin sisällä on niin erilaisia yksilöitä, että milteipä vaan astumalla minun saappaisiini voit ymmärtää, mitä tarkoitan. Miten erilaista elämä nyt on: vaikka elänkin sitä edelleen koirien ympäröimänä. Välillä tuntuu, että koirien mustavalkoisessa maailmassa ei mitään muuta olekaan, kuin erilaisia harmaan sävyjä.

Hyvin erityyppisistä koirista muotoutuva lauma

Tällä hetkellä tilanne ei ole niin karkea, kuin ensimmäisen yhdessä vietetyn vuoden aikana. Vaikkakin myönnän, että edelleen – ja täysin ymmärrettävästi – mittelspitzillä on oma suosikki-ihmisensä. Myös whippeteillä ja seisojamixillä on omat juttunsa: hillitty tapansa kommunikoida. Ne jättävät mittelspitzin touhotukset omaan arvoonsa, eivätkä piittaa koko koirasta. Se ei tunnu haittaavaan mittelspitziä, sillä se tuntuu kaipaavaan vuorovaikutusta ainoastaan oman isäntänsä kanssa.

Koska lauma on koottu hyvin erilaisista yksilöistä, on luonnollista, ettei koirista välttämättä muotoudu toistensa vahvuuksia ja heikkouksia kompensoivaa joukkuetta. Lienee osaltaan sattumaakin, milloin kootusta laumasta tulee ikään kuin täydellinen osiensa summa, jossa yksilöiden puutteet paikkautuvat toisten yksilöiden vahvuuksilla siten, että laumasta muotoutuu saumattomasti toimiva yksikkö.

Koen, että sellainen minulla oli kahden whippetin, noutajan ja paimenen aikaan. Silloin lauma edusti minulle kaikkea, mitä koirilta ikinä pystyin toivomaan. Sain toteuttaa elämäntapaani juuri niin monipuolisesti, kun minulle koiranomistajana on luontevaa.

On hyvin mielenkiintoista, miten erilaisia koiria laumaani silloinkin kuului. Kaikki oli tasapainossa, ja vaikka tänäkin päivänä Sumu elelee arkeaan aivan muina whippetteinä tuntuu, ettei laumalle ominaista vuorovaikutusta tapahdu. Laumaan kuuluvat persoonat tulevat enemmänkin ääripäistään niin, ettei yhteistä kohtaamispistettä synny samalla tavalla kuin aiemmin. On puuhakas mittelspitz (isäntänsä kanssa), ja keskenään juoksemista rakastavat whippetit Sumunsa kera. Olenko se sittenkin minä, joka onkin se ylimääräinen osanen? Se, joka ei ole osa miehen ja mittelin tiimiä, mutta ei myöskään juokse yhtä kovaa kuin valjakkokoira nopsajalkoineen?

Saumaton yksikkö: elämä noutajan, paimenen ja vinttikoirien kanssa

Vanhan lauman kanssa yhteistyö alkoi jo päivän ensimmäiselle lenkille lähdettäessä. Noutajani etsi ja haki minulle pikkupakkasiin varustautuessani sopivia villasukkia ja tumppuja, jotka olin heittänyt tarkoituksella hattuhyllyltä lattialle siirtyessäni sitomaan kengännauhoja.

Suuntasimme sänkipelloille tai metsään, jossa kukin koirista touhusi omiaan. Paimen piti huolta siitä, ettei whippetit kadonneet näkyvistä. Minä ja noutaja tarkkailimme ojien virtauksia ja muita luonnon ihmeitä: meillä oli sama verkkainen, mutta hyväntuulinen tahti jo luonnostaan. Silti, minun oli helppoa samaistua myös paimenen tarkkaavaisuuteen ja jämäkkyyteen. Sen kanssa yhdessä kesytimme villeimmätkin villiviikarikoirat ja kaikenlaiset laumakokoonpanot löysivät nopeasti tasapainonsa.

Rakastin katsella, kuinka virtaviivaiset whippetit juoksivat pellon aamuhämärissä. Sittemmin moiselle ei ole ollut enää tilaisuuksia: nuoruuspäiviensä jälkeen Olmi oppi nopeasti, että saalista voi lähteä hakemaan myös ilmavainulla. Se ei enää tarvinnut näköärsykettä lähteäkseen saaliin perään, joten sen vapaanapito loppui lyhyeen.

Illan viimeisen lenkin päätteeksi minä ja vinttikoirani kietouduimme sohvan kulmaan peiton alle lämmittäen toinen toistamme. Kömmimme sieltä esiin vasta nälän pakottamina. Elämä tuntui yhtä lailla täydeltä myös kevätiltoina vinttikoiraradalla ja kesäiltoina pyörän selässä, kun paimenkoira jolkotteli vierelläni kevyesti ja ilmavasti ravaten. Niissä ajoissa oli sitä jotain, mikä sai sieluni laulamaan ilman, että siihen tarvittiin muuta, kuin ihan tavallinen arki.

En tiedä, miksi en enää tavoita samanlaista rauhaa ja konstailematonta onnen tunnetta, vaikka minulla on yhä aivan hyviä koiria. Koen, että noutaja ja paimen veivät mennessään jotain suurta ja merkittävää.

Arki koirauusperheessä – kuka hoitaa koirien ruokinnan ja ulkoilutukset?

Nykyisin elän yhdessä kahden hankkimani whippetin, luokseni eläkekotiin muuttaneen seisojamixin sekä itse avopuolisoni, että tälle kuuluvan mittelspitzin kanssa. Vaikka kerroinkin, ettei lauma ole dynamiikaltaan täydellinen, elämämme tällä kokoonpanolla soljuu omalla painollaan.

Koska olemme molemmat hyvin käytännönläheisiä, arjessa koirien lenkitykset, ruokinnat ja muut hoitotoimenpiteet hoitaa useimmiten se, kuka ehtii. Lenkityksien ja ruokintojen suhteen meille ei ole muodostunut rutiinia, vaan kopin ulkoiluista ja ruokinnoista ottaa se, joka on paikalla.

Arkiaamuisin kumppanini on se, joka ensimmäisenä lähtee lenkille. Tuntuu olevan sattuman kauppaa, heräävätkö Sumu ja whippetit mukaan niin varhaiselle lenkille. Etenkin pimeinä talviaamuina mittelspitz lienee olevan ainoa, joka herää syvimmästäkin unesta hihnojen helinään ja pomppaa sitten innokkaana mukaan ulkoilemaan.

Tavanomaisesti minä herään hieman myöhemmin ja tarjoan koirille uuden mahdollisuuden aamulenkkiin. Tälle lenkille lähtevät yleensä kaikki koirat, vaikka toisinaan mittelspitz kaivautuukin yhä tiiviimmin piirongin alle jatkamaan uniaan. Jos tiedän sen käyneen tarpeillaan jo varhaisemassa ulkoiluvuorossa, se saa luvan jäädä nukkumaan. Tapanani ei ole patistella sitä: kukin koirista voi jäädä tai tulla oman tahtonsa mukaan.

Yleensä iltapäivällä tai varhaisesta alkuillasta koirat käyvät uudelleen jaloittelemassa ja tarpeillaan. Lyhyttä, hapen haukkaamiselle ja tarpeiden teolle pyhitettyä hetkeä seuraa myöhemmin päivän pääulkoilu, jolle tavanomaisesti suuntaamme yhdessä avopuolisoni kanssa. Illan viimeinen ulkoiluhetki on pituudeltaan pitkäkestoisin ja toisinaan pakkaamme lähtiessämme mukaamme päivällistä tai iltapalaa. Nautimme sen luonnon keskellä kiireettömässä metsämiljöössä hyvänä arjen maadoittajana. Samanlaisille, yhdessä toteutetuille pidemmille ulkoiluhetkille tarjoutuu mahdollisuuksia usein myös viikonloppuisin.

Meidän lemmikit – vaan entä turkinhoito, kynsien leikkuu ja kustannuspuoli?

Vaikka koirat ovat käytännön arjessa usein nippu lemmikkejä, joita hoidamme yhdessä, joistain asioista käy yhä ilmi “minun” ja “hänen” koiransa. Minä huolehdin kolmikkoni kynsien leikkuusta ja mittelspitzin manikyyrin hoitaa koiran isäntä. Mittelspitzin mahtava turkki ja leijonaharja ovat täysin kumppanilleni kuuluvia turkinhoidollisia työmaita. Mittelin turkinhoitoon käytetyn ajan raameissa minä ehdin harjaamaan kumisualla koko kolmikkoni. Ihailen sitä tarmoa, jolla kumppanini tarttuu tuohon pörröiseen työmaahan kerta toisensa jälkeen – minusta tuskin koskaan olisi vastaavan turkkirodun säännönmukaiseen turkinhoitoon.

Koirien ruokakustannukset ovat menoeriä, joiden osalta minä vastaan kolmen koiran ruuista ja hän yhden (pienen) koiran ruuista. Tähän liittyy myös se, että kolme koiraa syö eri ruokaa, kuin pikkukoira.

Samanlainen kulttuuri pätee esimerkiksi eläinlääkäri- ja lihashuoltokustannuksiin. Olmi, Alpi ja Sumu ovat vastuullani ja Santtu isäntänsä vastuulla: juuri siten, kuten olemme koiriimme (myös taloudellisesti) alunperin sitoutuneet.

Perhe-elämä tulee kuitenkin hyvin vastaan erilaisissa käänteissä. Avopuolisoni laskee ja annostelee luontevasti esimerkiksi määrätyt antibiootit tai kipulääkkeet ja hoitaa avohaavoja ja muita vammoja kylmähermoisemmin kuin minä. Tällöin saan onnekkaasti astua sivuun ja nauttia siitä, että arjessa on lisäkseni toinen aktiivinen toimija. On varsinainen onni, ettei vastuu kaadu vain yhden ihmisen harteille.

Vastavuoroisesti minä samoilen koirien, myös mittelspitzin, kanssa metsässä itsekseni tai kaverieni kanssa tunteja silloinkin, kun avopuolisoni ei ehdi pidemmälle metsälenkille.

Säästöpakkaukset ja hoitolamaksut

Minä olen meistä se, joka ostaa koirille innokkaammin puruluita, lisukkeita ja öljyjä. Sen myötä kulut niiden osalta kasautuvatkin herkästi yksinomaan minun harteilleni. Tällaisen koiramäärän kanssa on luontevaa hankkia puruluut säästöpakkauksissa, joista tarjoillaan purtavaa yhtä lailla mittelspitzille ilman, että laskutan niistä kumppaniani. Se, mitä pienikokoinen pystykorva kuormasta syö on usein kolmen koiran tarpeisiin nähden pientä, enkä koe sitä ongelmalliseksi. Meidän taloudessa ei tulla näkemään tilannetta, jossa kaikki muut koirat herkuttelisivat puruluin yhden katsoessa sivusta kuivin suin. Teen mielelläni voitavani lauman tasapainon edesauttamiseksi, vaikka kumppanini ei suuntaisi yhtä innokkaasti tulojaan koiriin.

Taannoin koko koirakööri oli koirahoitolassa, kun me lomailimme ilman koiriamme. Maksoin 190,00 euron hoitolamaksun neljästä koirasta yksin. Mittelspitz majoittui whippettien ja Sumun kanssa samassa tilassa, mutta en nähnyt tarpeelliseksi lähteä erittelemään kustannuksia. Suhtautumiseni rahaan on rento: sitä tulee ja menee. Uskon, että toimivassa parisuhteessa menestys tai menoerät heijastuvat tavalla tai toisella parisuhteen molempiin osapuoliin.

Myös koiramaiset reissut taitetaan usein minun kustannuksellani: ajamme farmariautollani, johon koko lauma mahtuu. Tuolloin minä vastaan polttoainekustannuksista. Toisaalta koirattomat reissut taitetaan surutta avopuolisoni edustavammalla, siistillä porrasperäisellä autolla. Sen polttoainekustannuksista (ja usein myös koirattomiin reissuihin liittyvistä parkkimaksuista) vastaa kumppanini.

Vaikka koirien kustannukset kasautuvat näennäisesti enemmän minun kontolleni, en koe kustannuksien rakennetta epäreiluksi. Kumppanillani on toisenlaisia intressejä, joihin hän suhtautuu intohimoisemmin, kuin suuren koiralauman elättämiseen. Esimerkiksi kodin elektroniikka laite- ja liittymäkustannuksineen on hyvä esimerkki menoista, joihin minä en juurikaan osallistu. Toisaalta kumppanini on meistä se, joka todennäköisemmin päätyy Clas Ohlsoniin hamstraamaan laatikkokaupalla parhaita Suomesta saatavia koirankakkapusseja.

Kodin siivouksesta ja siistinä pitämisestä olen työttömyyteni ansiosta vastannut viime aikoina paljolti yksin, mutta toisaalta kumppanini on meistä kahdesta se, joka saa ihmeitä aikaan keittiössä.

Suhteellisen kookas koiralauma on jotain, mihin olen lähtenyt sitoutumaan ja panostamaan (myös taloudellisesti) jo vuosia sitten. Se, ettei kotonani asuvilta koirilta puutu mitään tekee minut tyytyväiseksi, oli koiran omistaja sitten virallisesti kuka tahansa. Tyytyväisinä elelevät koirat ruokkivatkin sieluani toisin, kuin pilkuntarkat pohdinnat siitä, kuka loppujen lopuksi maksoi mitäkin.

22

Ja niin minä lahjoitin pokaalit ja ruusukkeet

Kesäisen muuttomme myötä käynnissä on ollut jo pitkään miltei loputtomalta tuntunut tavaroiden läpikäynti. Uusi kotimme on kahdelle ihmiselle ja neljälle koiralle kompaktin kokoinen 67 m2, mikä voi äkkiseltään kuulostaa jopa tympeän ahtaalta porukan koon huomioon ottaen.

Voin paljastaa, ettei se ole: kun tavaran määrä suhteutetaan neliöihin ja saamme onnekkaasti nauttia lisää tilan tuntua tuovasta, poikkeuksellisen korkeasta kattokorkeudesta, kotimme on täydellinen tukikohta kaikkien seikkailujemme välille. Se, mitä pohjapinta-ala ei paljasta on, että kaksi työpistettä nielevä työtilamme, samalla tavalla, kun tuleva joogastudionikin, sijaitsee parvella, joka on rakennettu näppärästi olohuoneen yläpuolelle ilman, että se lasketaan mukaan varsinaisiin asuinneliöihin.

Näihin kompakteihin, hyvin suunniteltuihin käytössämme oleviin asuinneliöihin kuuluu jopa sauna, joten en koe, että jäisimme mistään paitsi. Sen sijaan nautin siitä, että siivoamiseen, kunnossapitotöihin tai muihin omistusasunnon vaatimiin toimenpiteisiin ei juurikaan täydy käyttää kallisarvoista aikaa. Asuntomme saa totta totisesti nyt ja tulevaisuudessa pysyä viihtyisänä paikkana, joka ei huuda tekemättömien kotitöiden perään. Siitä pitää huolen myös viime vuonna hankittu robotti-imuri.

Toivon, että tulevaisuudessa maailmantilanne on sellainen, että me voimme yhdessä koirien kanssa matkustaa, reissata ja seikkailla: elää tätä elämää tasapuolisesti myös asuinneliöidemme ulkopuolella. Toki mainiot ulkoilumaastot ovat jo tällaisena aikana tarjonneet meille parastaan: loputtomia metsäpolkuja kesäisin, sänkipeltoja syksyisin. Järven jääreittejä talvisin ja pururataan tutustumista jälleen keväällä, kun hiihtoladut sieltä ovat sulaneet. Meillä on siitä mainio kotipaikka, että pääsemme tästä helposti monipuolisiin maastoihin, nuotio- ja kotapaikoille, ihmisten ilmoille ohitustilanteisiin ja syviin metsämaastoihin kauaksi kaikesta hälinästä. Olen vieläkin onnellinen siitä, minkälainen tuuri asuntomarkkinoilla kävi.

Jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalle

Kun toukokuussa 2020 suunnitelmat juuri tähän kohteeseen muuttamisesta alkoivat konkretisoitumaan, aloin toden teolla katsomaan ympärilleni keräämiäni tavaramassoja. Olen antiikkikauppias-pariskunnan tytär ja koen samanlaista intohimoa erikoisiin, kauniisiin ja puhutteleviin esineisiin, kuin vanhempani, jotka vielä antiikkikauppiasuransa jälkeenkin ovat innostuneet keräämään toinen toistaan erikoisempia ja puhuttelevampia esineitä ja huonekaluja: sellaisia, joilla on arvo. Tavaran arvo voi liikkua rahassa, mutta myös sen herättämässä tunteessa.

Tunnistan itsessäni saman taipumuksen kerätä ympärilleni viehättäviä esineitä ja huonekaluja, mutta olen alkanut kyseenalaistamaan sitä. En halua enää ympäröidä itseäni kauniilla tavaroilla, vaan haluan täyttää sieluni kauniilla kokemuksilla. Haluan nähdä, kokea ja rikastuttaa elämääni kotini ulkopuolella niin, ettei kotini tehtäväksi jää tarjota juurikaan aistiärsykkeitä: riittää, että minä voin yöpyä kodissani turvassa ja antaa ajatuksieni liikkua.

Näiden havaintojen myötä ensimmäisiä toimenpiteitä oli vinttikoirista eroon hankkiutuminen. Kevään jälkeen kesällä lahjoitin pois hirvittävän määrän ”kaikkea, mitä voin vielä joskus tarvita” kuten tekstiilejä, jotka eivät koskaan päätyneet käyttöön. Sisustustyynyjä, jotka olivat kauniita, mutta eivät istuneet sisustukseen. Puulaatikoita, jotka voisivat kätkeä sisäänsä mitä tahansa – mutta joille ei ollut paikkaa. Lippiksiä, joita en koskaan valinnut, tumppuja, jotka hiihtohansikkaat päihittivät, säärystimiä, mattoja, kasseja, askartelusaksia, kasvoilleni sopimattomia aurinkolaseja sekä huiveja, jotka saivat kasvoni näyttämään värittömiltä.

Tavaraa lähti jätesäkeittäin ja kaikelle löytyi tyytyväinen vastaanottaja. Sisäisesti käymäni muutosprosessi on vielä paljon suurempi, kuin mitä kotinurkistamme tai jätesäkkien määrästä voi koskaan päätellä. Toivon, että suhteeni tavaroihin ja kuluttamiseen muuttui prosessin myötä: on vain harvoja asioita, joita ruuan lisäksi tarvitsen. Yhä harvempia ovat ne, joiden ostaminen uutena on perusteltua.

Muistot sydämessäni

Elnan ja Inton menetykset ovat kuuluneet elämäni suurimpiin kriiseihin. Erilaisia kriisejä on mahdotonta laittaa järjestykseen, mutta ne asuvat samassa arkistokaapissa elämän jatkuvuutta järisyttäneiden kokemusten kanssa. Samassa arkistokaapissa yhdessä ihmisystävien ja sukulaisten kuolemien kanssa. Ehkä joku voi tästä pahoittaa mielensä, mutta ne, ketkä ymmärtävät, ettei maailmassa ole ainutlaatuisempaa sidettä, kun sielun puolikkaana toimivaan ja miltei ajatuksia lukevaan koiraan, eivät kyseenalaista summausta.

Elna lopetettiin kesällä 2018, Into tammikuussa 2019. Elettiin maaliskuuta 2021, kun pystyin viimein lahjoittamaan pois Inton autossa-odottelu-fleecen, molempien koirien sadetakit, jotka pelastivat lukuisia kiireisiä aamuja, sekä muita tarvikkeita, jotka kuuluivat rakkaan kaksikkoni elämään. Arkipannat ja hihnat vielä jäivät, yhdet molemmilta.

Inton, Elnan ja näitä edeltäneiden cockerspanielipoikien ruusukkeita ja pokaaleja löytyi tavaramääriä läpikäydessäni kokonainen pahvilaatikollinen. Suurin osa niistä on muistoja nuoruudestani, jolloin kesäviikonloput kuluivat suruitta match show -tapahtumissa yhdessä esiintymistä rakastavan cockerspanielini Rompun tai persoonallisen ulkonäön omaavan Elnan kanssa. Ne olivat huolettomia viikonloppuja täynnä aurinkoa, kavereita ja tuttuja, huoletonta tunnelmaa ja kinkkujuustosämpylöitä.

Samasta pahvilaatikosta paljastui myös Alpin saavuttamia tunnustuksia, joista olen ylpeä, mutta joilla ei ole arjessani minkäänlaista arvoa. Olen muutenkin vähän huono näyttelykoiraihminen, sillä en osaa suhtautua ulkopuolisen ihmisen arvioon koirasta, joka minulle on se kaikkein tärkein. Ymmärrän kyllä näyttelyiden perusperiaatteen ja tarpeellisuuden, mutta vaikka kuinka yritän, en ole juuri koskaan saanut itseäni kannustettua tähän ulkomuotomaailmaan.

Vaikka ruusukkeisiin ja pokaaleihin kietoutuu valtavasti muistoja, en ole halukas säilyttämään näitä muistoesineitä esillä kotonani. Siihen liittyy pokaalien ja ruusukkeiden ulkonäkö, lukumäärä ja se karu fakta, kuinka paljon ne keräävät pölyä – ja kuinka ne minun tapauksessani sulautuisivat vaan ajatukseni sekoittavaan muistojen ja tavaran hälyyn, jota en enää halua vaalia kodissani oikein missään muodossa. Sen sijaan olen valmis antautumaan sille ajatukselle, että kun kesällä ostan huoltoasemalta kinkkujuustosämpylän, voin nurmikolle istuessani sulkea hetkeksi silmäni ja kuulla ajatuksissani sen kehien reunalta tutun hälyn. Voin unelmissani silittää cockerspanielini kiiltävää, silkkistä turkkia vielä kerran tai hivellä paimenkoirani kinuskin värisiä yksityiskohtia. Näissä tapauksissa muistot löytyvät aivan muualta, kuin pölyn kerrostamista pysteistä tai kopertuneista ruusukkeista; makumaailmoista, kesäpäivistä, ohikulkevista cockerspanieleista ja valokuvista, sekä kirjoittamistani blogiartikkeleista.

”Joensuu 1996”

Yhden pystin minä säästin. Se on pieni ja kolhuinen, kiiltonsa aikaa sitten menettänyt pokaali. Oikeastaan se oli nuhjuinen jo, kun sain sen. Pystin reunassa olevassa laatassa lukee ”Joensuu 1996” mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen paikan tai ajan kanssa, kun minä vastaanotin palkinnon.

Vuosi oli todellisuudessa 2002 ja olin 12-vuotiaana tehnyt vauhdikkaan nollaradan agilitykentällä ensimmäisen koirani, Nikin kanssa. Niki oli koira, josta kaikki aikoinaan alkoi ja jonka kanssa moneen koiramaailman kokemukseen liittyi pienen tytön into ja uteliaisuus. Kaikki, mitä yhdessä kohtasimme, oli uutta. Myös se vanha ja nuhjuinen pokaali, jonka joku palkinnoistaan eroon hankkiutunut koiraharrastaja oli seuralle lahjoittanut.

Entä, minne minä lahjoitin laatikollisen pokaaleja ja ruusukkeita? Sille samalle koirakerholle; sinne, mistä matkani koiraurheilun parissa alkoi miltei 20 vuotta sitten.

48