Kaikki koirauusperheestä

Valmistelin tammikuussa 2020 viimeistä blogipostaustani. Otsikolla “Kaikki on jo tässä” julkaistu artikkeli summasi koettua, tehtyä surutyötä ja päätöstä jatkaa eteenpäin ilman koirasomea. Kaiken keskiössä oli se, miten koko elämä koirien kanssa oli lyhyessä ajassa muuttanut muotoaan.

“Kyse ei koskaan ollut pelkästään koirista. Ei minua koirat inspiroineet kirjoittamaan: eivät koirat olleet se juttu. Kyse olikin minun ja alkukantaisen matkakumppanin välille syntyneestä sanattomasta yhteydestä, harvinaislaatuisesta taajuudesta, joka inspiroi minua kirjoittamaan ja havainnoimaan. Oppimaan lisää ja pohdiskelemaan. Katsomaan maailman menoa hieman toisenlaisesta näkökulmasta” summasin tammikuisessa artikkelissani.

Tuntui, ettei koirilla ollut minulle enää annettavaa. Vaikka rakastin lemmikkejäni, en tuntenut niiden kanssa niin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun tunsin edesmenneitten paimenen ja noutajani kanssa. Tuntui, kuin niiden ääriviivojen sisäpuolelta kaikki koiria kohtaan tuntemani inspiraatio olisi kummunnut.

Kunnes se kaikki katosi. Oli pakko myöntää, että niiden koirien lähdettyä yksi aikakausi elämässäni oli ohi. Päätin olla pinnistelemättä; elää vain ihan tavallista elämää koirat lemmikkeinäni, ilman sitä valtavaa tunnelatausta, mikä usein erottaa intohimoisen koiraharrastajan ihan tavallisesta koiranomistajasta.

Mies ja mittelspitz

Sitten elämääni ilmaantui mies ja mittelspitz. Kävimme yhdessä ulkoilemassa ja vietimme yhteistä aikaa yhä tiiviimmin. Kaksikkoa – miestä koiransa kanssa – oli hauska seurata, sillä pieni pörheä seurakoira ei antanut minkään eikä kenenkään tulla heidän väliinsä: hänen ja isäntänsä, ykköstiimin välille.

Elimme pitkään niin, vaikka suhteeni mieheen syventyi parisuhteeksi. Annoin ainutlaatuiselle kaksikolle tilaa ja aikaa olla kaksikko vielä silloinkin, kun me kaikki jo muutimme yhdessä yhteiseen kotiin. Toisinaan se tuntui siltä, kuin laumamme sisällä olisi vielä erikseen asunut pieni yksikkö (tai kaksikko): mies ja mittelspitz. Mikrolauma.

Vinttikoirani olivat liian arvokkaita keskustellaakseen helposti räyhäkkäänäkin esiintyvän mittelspitzin kanssa. Toisaalta samaan aikaan mittelspitzin maailmassa ei ollut mitään, eikä ketään muuta, kuin hänen isäntänsä. Pieni pystykorva sai karun muistutuksen siitä, miten väärässä se olikaan aina, kun Sumu ajautui auton takakontissa sen päälle. Siihen vauhdikkaat kaarteet olivat omiaan, eikä autossa istunut seurue koskaan välttynyt kuulemasta seisojamixin jalkoihin päätyneen mittelspitzin jopa vihamieliseksi yltynyttä kiroilua.

Mies ja mittelspitz on yhä tiivis kaksikko. Niin tiivis, että toisinaan tunnen jääväni ulkopuoliseksi. Laumamme – jonka käsitän sisältävän kaksi ihmistä sekä neljä koiraa – ei ole dynaamisesti täydellinen. Siitä puuttuu se vahva me -henki, jota lauma minulle ennen hyvin vahvasti edusti. Silti tässä laumassa eläminen on saanut minussa heräämään jotain, minkä olin jo valmistautunut kuoppaamaan iäksi. Sen taianomaisen uteliaisuuden tätä ainutlaatuista eläinlajia kohtaan.

Yhteys, joka miehellä ja mittelspitzillä on, on jotain sellaista, jollaisen minäkin olen joskus kokenut. Se on ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä minä seuraan kaihoiten.

On ilahduttavaa, kuinka mittelspitzin korvat aina höristyvät isäntänsä puoleen. Se yrittää tarkkaavaisesti lukea isäntänsä huulilta, jotta onnistuisi miellyttämään tätä ei pelkästään yhdestä pyynnöstä, vaan jo puolesta sanasta. Sille riittää palkaksi hymy – pieni pystykorva ei koskaan pyydä enempää. Sille riittää, että sen isäntä on onnellinen ja se itsekin hykertelee onnesta, kun se tietää olevansa hyvä poika.

Whippetit ja Sumu ovat erilaisia. Ulkopuolelta on helppo väittää, että koirat ovat aina koiria (tai, että jokaisen ongelman vastaus löytyy peiliin katsomalla). Todellisuudessa yhden lajin sisällä on niin erilaisia yksilöitä, että milteipä vaan astumalla minun saappaisiini voit ymmärtää, mitä tarkoitan. Miten erilaista elämä nyt on: vaikka elänkin sitä edelleen koirien ympäröimänä. Välillä tuntuu, että koirien mustavalkoisessa maailmassa ei mitään muuta olekaan, kuin erilaisia harmaan sävyjä.

Hyvin erityyppisistä koirista muotoutuva lauma

Tällä hetkellä tilanne ei ole niin karkea, kuin ensimmäisen yhdessä vietetyn vuoden aikana. Vaikkakin myönnän, että edelleen – ja täysin ymmärrettävästi – mittelspitzillä on oma suosikki-ihmisensä. Myös whippeteillä ja seisojamixillä on omat juttunsa: hillitty tapansa kommunikoida. Ne jättävät mittelspitzin touhotukset omaan arvoonsa, eivätkä piittaa koko koirasta. Se ei tunnu haittaavaan mittelspitziä, sillä se tuntuu kaipaavaan vuorovaikutusta ainoastaan oman isäntänsä kanssa.

Koska lauma on koottu hyvin erilaisista yksilöistä, on luonnollista, ettei koirista välttämättä muotoudu toistensa vahvuuksia ja heikkouksia kompensoivaa joukkuetta. Lienee osaltaan sattumaakin, milloin kootusta laumasta tulee ikään kuin täydellinen osiensa summa, jossa yksilöiden puutteet paikkautuvat toisten yksilöiden vahvuuksilla siten, että laumasta muotoutuu saumattomasti toimiva yksikkö.

Koen, että sellainen minulla oli kahden whippetin, noutajan ja paimenen aikaan. Silloin lauma edusti minulle kaikkea, mitä koirilta ikinä pystyin toivomaan. Sain toteuttaa elämäntapaani juuri niin monipuolisesti, kun minulle koiranomistajana on luontevaa.

On hyvin mielenkiintoista, miten erilaisia koiria laumaani silloinkin kuului. Kaikki oli tasapainossa, ja vaikka tänäkin päivänä Sumu elelee arkeaan aivan muina whippetteinä tuntuu, ettei laumalle ominaista vuorovaikutusta tapahdu. Laumaan kuuluvat persoonat tulevat enemmänkin ääripäistään niin, ettei yhteistä kohtaamispistettä synny samalla tavalla kuin aiemmin. On puuhakas mittelspitz (isäntänsä kanssa), ja keskenään juoksemista rakastavat whippetit Sumunsa kera. Olenko se sittenkin minä, joka onkin se ylimääräinen osanen? Se, joka ei ole osa miehen ja mittelin tiimiä, mutta ei myöskään juokse yhtä kovaa kuin valjakkokoira nopsajalkoineen?

Saumaton yksikkö: elämä noutajan, paimenen ja vinttikoirien kanssa

Vanhan lauman kanssa yhteistyö alkoi jo päivän ensimmäiselle lenkille lähdettäessä. Noutajani etsi ja haki minulle pikkupakkasiin varustautuessani sopivia villasukkia ja tumppuja, jotka olin heittänyt tarkoituksella hattuhyllyltä lattialle siirtyessäni sitomaan kengännauhoja.

Suuntasimme sänkipelloille tai metsään, jossa kukin koirista touhusi omiaan. Paimen piti huolta siitä, ettei whippetit kadonneet näkyvistä. Minä ja noutaja tarkkailimme ojien virtauksia ja muita luonnon ihmeitä: meillä oli sama verkkainen, mutta hyväntuulinen tahti jo luonnostaan. Silti, minun oli helppoa samaistua myös paimenen tarkkaavaisuuteen ja jämäkkyyteen. Sen kanssa yhdessä kesytimme villeimmätkin villiviikarikoirat ja kaikenlaiset laumakokoonpanot löysivät nopeasti tasapainonsa.

Rakastin katsella, kuinka virtaviivaiset whippetit juoksivat pellon aamuhämärissä. Sittemmin moiselle ei ole ollut enää tilaisuuksia: nuoruuspäiviensä jälkeen Olmi oppi nopeasti, että saalista voi lähteä hakemaan myös ilmavainulla. Se ei enää tarvinnut näköärsykettä lähteäkseen saaliin perään, joten sen vapaanapito loppui lyhyeen.

Illan viimeisen lenkin päätteeksi minä ja vinttikoirani kietouduimme sohvan kulmaan peiton alle lämmittäen toinen toistamme. Kömmimme sieltä esiin vasta nälän pakottamina. Elämä tuntui yhtä lailla täydeltä myös kevätiltoina vinttikoiraradalla ja kesäiltoina pyörän selässä, kun paimenkoira jolkotteli vierelläni kevyesti ja ilmavasti ravaten. Niissä ajoissa oli sitä jotain, mikä sai sieluni laulamaan ilman, että siihen tarvittiin muuta, kuin ihan tavallinen arki.

En tiedä, miksi en enää tavoita samanlaista rauhaa ja konstailematonta onnen tunnetta, vaikka minulla on yhä aivan hyviä koiria. Koen, että noutaja ja paimen veivät mennessään jotain suurta ja merkittävää.

Arki koirauusperheessä – kuka hoitaa koirien ruokinnan ja ulkoilutukset?

Nykyisin elän yhdessä kahden hankkimani whippetin, luokseni eläkekotiin muuttaneen seisojamixin sekä itse avopuolisoni, että tälle kuuluvan mittelspitzin kanssa. Vaikka kerroinkin, ettei lauma ole dynamiikaltaan täydellinen, elämämme tällä kokoonpanolla soljuu omalla painollaan.

Koska olemme molemmat hyvin käytännönläheisiä, arjessa koirien lenkitykset, ruokinnat ja muut hoitotoimenpiteet hoitaa useimmiten se, kuka ehtii. Lenkityksien ja ruokintojen suhteen meille ei ole muodostunut rutiinia, vaan kopin ulkoiluista ja ruokinnoista ottaa se, joka on paikalla.

Arkiaamuisin kumppanini on se, joka ensimmäisenä lähtee lenkille. Tuntuu olevan sattuman kauppaa, heräävätkö Sumu ja whippetit mukaan niin varhaiselle lenkille. Etenkin pimeinä talviaamuina mittelspitz lienee olevan ainoa, joka herää syvimmästäkin unesta hihnojen helinään ja pomppaa sitten innokkaana mukaan ulkoilemaan.

Tavanomaisesti minä herään hieman myöhemmin ja tarjoan koirille uuden mahdollisuuden aamulenkkiin. Tälle lenkille lähtevät yleensä kaikki koirat, vaikka toisinaan mittelspitz kaivautuukin yhä tiiviimmin piirongin alle jatkamaan uniaan. Jos tiedän sen käyneen tarpeillaan jo varhaisemassa ulkoiluvuorossa, se saa luvan jäädä nukkumaan. Tapanani ei ole patistella sitä: kukin koirista voi jäädä tai tulla oman tahtonsa mukaan.

Yleensä iltapäivällä tai varhaisesta alkuillasta koirat käyvät uudelleen jaloittelemassa ja tarpeillaan. Lyhyttä, hapen haukkaamiselle ja tarpeiden teolle pyhitettyä hetkeä seuraa myöhemmin päivän pääulkoilu, jolle tavanomaisesti suuntaamme yhdessä avopuolisoni kanssa. Illan viimeinen ulkoiluhetki on pituudeltaan pitkäkestoisin ja toisinaan pakkaamme lähtiessämme mukaamme päivällistä tai iltapalaa. Nautimme sen luonnon keskellä kiireettömässä metsämiljöössä hyvänä arjen maadoittajana. Samanlaisille, yhdessä toteutetuille pidemmille ulkoiluhetkille tarjoutuu mahdollisuuksia usein myös viikonloppuisin.

Meidän lemmikit – vaan entä turkinhoito, kynsien leikkuu ja kustannuspuoli?

Vaikka koirat ovat käytännön arjessa usein nippu lemmikkejä, joita hoidamme yhdessä, joistain asioista käy yhä ilmi “minun” ja “hänen” koiransa. Minä huolehdin kolmikkoni kynsien leikkuusta ja mittelspitzin manikyyrin hoitaa koiran isäntä. Mittelspitzin mahtava turkki ja leijonaharja ovat täysin kumppanilleni kuuluvia turkinhoidollisia työmaita. Mittelin turkinhoitoon käytetyn ajan raameissa minä ehdin harjaamaan kumisualla koko kolmikkoni. Ihailen sitä tarmoa, jolla kumppanini tarttuu tuohon pörröiseen työmaahan kerta toisensa jälkeen – minusta tuskin koskaan olisi vastaavan turkkirodun säännönmukaiseen turkinhoitoon.

Koirien ruokakustannukset ovat menoeriä, joiden osalta minä vastaan kolmen koiran ruuista ja hän yhden (pienen) koiran ruuista. Tähän liittyy myös se, että kolme koiraa syö eri ruokaa, kuin pikkukoira.

Samanlainen kulttuuri pätee esimerkiksi eläinlääkäri- ja lihashuoltokustannuksiin. Olmi, Alpi ja Sumu ovat vastuullani ja Santtu isäntänsä vastuulla: juuri siten, kuten olemme koiriimme (myös taloudellisesti) alunperin sitoutuneet.

Perhe-elämä tulee kuitenkin hyvin vastaan erilaisissa käänteissä. Avopuolisoni laskee ja annostelee luontevasti esimerkiksi määrätyt antibiootit tai kipulääkkeet ja hoitaa avohaavoja ja muita vammoja kylmähermoisemmin kuin minä. Tällöin saan onnekkaasti astua sivuun ja nauttia siitä, että arjessa on lisäkseni toinen aktiivinen toimija. On varsinainen onni, ettei vastuu kaadu vain yhden ihmisen harteille.

Vastavuoroisesti minä samoilen koirien, myös mittelspitzin, kanssa metsässä itsekseni tai kaverieni kanssa tunteja silloinkin, kun avopuolisoni ei ehdi pidemmälle metsälenkille.

Säästöpakkaukset ja hoitolamaksut

Minä olen meistä se, joka ostaa koirille innokkaammin puruluita, lisukkeita ja öljyjä. Sen myötä kulut niiden osalta kasautuvatkin herkästi yksinomaan minun harteilleni. Tällaisen koiramäärän kanssa on luontevaa hankkia puruluut säästöpakkauksissa, joista tarjoillaan purtavaa yhtä lailla mittelspitzille ilman, että laskutan niistä kumppaniani. Se, mitä pienikokoinen pystykorva kuormasta syö on usein kolmen koiran tarpeisiin nähden pientä, enkä koe sitä ongelmalliseksi. Meidän taloudessa ei tulla näkemään tilannetta, jossa kaikki muut koirat herkuttelisivat puruluin yhden katsoessa sivusta kuivin suin. Teen mielelläni voitavani lauman tasapainon edesauttamiseksi, vaikka kumppanini ei suuntaisi yhtä innokkaasti tulojaan koiriin.

Taannoin koko koirakööri oli koirahoitolassa, kun me lomailimme ilman koiriamme. Maksoin 190,00 euron hoitolamaksun neljästä koirasta yksin. Mittelspitz majoittui whippettien ja Sumun kanssa samassa tilassa, mutta en nähnyt tarpeelliseksi lähteä erittelemään kustannuksia. Suhtautumiseni rahaan on rento: sitä tulee ja menee. Uskon, että toimivassa parisuhteessa menestys tai menoerät heijastuvat tavalla tai toisella parisuhteen molempiin osapuoliin.

Myös koiramaiset reissut taitetaan usein minun kustannuksellani: ajamme farmariautollani, johon koko lauma mahtuu. Tuolloin minä vastaan polttoainekustannuksista. Toisaalta koirattomat reissut taitetaan surutta avopuolisoni edustavammalla, siistillä porrasperäisellä autolla. Sen polttoainekustannuksista (ja usein myös koirattomiin reissuihin liittyvistä parkkimaksuista) vastaa kumppanini.

Vaikka koirien kustannukset kasautuvat näennäisesti enemmän minun kontolleni, en koe kustannuksien rakennetta epäreiluksi. Kumppanillani on toisenlaisia intressejä, joihin hän suhtautuu intohimoisemmin, kuin suuren koiralauman elättämiseen. Esimerkiksi kodin elektroniikka laite- ja liittymäkustannuksineen on hyvä esimerkki menoista, joihin minä en juurikaan osallistu. Toisaalta kumppanini on meistä se, joka todennäköisemmin päätyy Clas Ohlsoniin hamstraamaan laatikkokaupalla parhaita Suomesta saatavia koirankakkapusseja.

Kodin siivouksesta ja siistinä pitämisestä olen työttömyyteni ansiosta vastannut viime aikoina paljolti yksin, mutta toisaalta kumppanini on meistä kahdesta se, joka saa ihmeitä aikaan keittiössä.

Suhteellisen kookas koiralauma on jotain, mihin olen lähtenyt sitoutumaan ja panostamaan (myös taloudellisesti) jo vuosia sitten. Se, ettei kotonani asuvilta koirilta puutu mitään tekee minut tyytyväiseksi, oli koiran omistaja sitten virallisesti kuka tahansa. Tyytyväisinä elelevät koirat ruokkivatkin sieluani toisin, kuin pilkuntarkat pohdinnat siitä, kuka loppujen lopuksi maksoi mitäkin.

18

2 kommenttia artikkeliin ”Kaikki koirauusperheestä

  1. Tuli mieleen tuosta kuvailemastasi tyhjyydestä, joka noutajan ja paimenen myötä lähti, että vinttikoirathan ovat ihan oma tyyppinsä koirissa. Tiedän lukemattoman monta ihmistä, jotka eivät klikkaa niiden kanssa ja tuntevat olonsa ulkopuoliseksi niiden seurassa. Minä taas en koe, että noutajamainen tai palveluskoiramainen asenne on minua varten; nautin juuri siitä uskomattomasta itsenäisyydestä, jota voi ilmentää vain vinttikoira (ja vieläpä hyvin alkukantainen, välinpitämätön sellainen; afgaaninvinttikoira). Juuri se, että kykenen luomaan ainutlaatuisen suhteen johonkin niin itsenäiseen, itsepäiseen, johonkin minua täysin tarvitsemattomaan, toimivaan kokonaisuuteen ruokkii haluani oppia lisää, kokea lisää ja kuvailla matkaa tämän olennon kanssa.

    Kuitenkin, Sotaperunan astuttua elämääni koin jotain uskomatonta; rakauteni afgaaninvinttikoiraan syveni entisestään samalla, kun rakkauteni ja viehätykseni uuteen rotuun heräsi ja voimistui. Mietin pitkään, mistä tässä on kyse, kunnes totesin itsekseni, että Kenraalimajurin siirryttyä eläkkeelle ja viettäessä päivänsä lähinnä torkkuen tai syöden minä kaipasin sitä yhtä koiraa, jolle MINÄ olen kaikki kaikessa. Koiraa, joka katselee minua eittämättä samalla tavalla kuin sinun kumppanisi mittelspitz katselee häntä. Sotaperunan myötä minulla oli taas elämässäni KOIRA, ei kolmea kissaa.

    Minä uskon, että juuri tästä syystä presa canario tulee jäämään elämääni toisena sydämeni roduista; kun minulla on presa canario, afgaanien itsenäisyys ja välinpitämättömyys ei turhauta minua. Kun minulla on afgaani, presa canarion omistajaliimaantuneisuus ja voimakas läheisyydenhalu ja -kaipuu eivät ärsytä. Yhdessä nuo kaksi ovat kaikki, mitä voisin koirilta haluta, ja yhdessä ne myös ruokkivat intohimoani koiriin ja koiraharrastukseen.

    • Kiitos todella kauniista ja hyvin tiivistetystä kommentista! Loppukaneettisi on erityisen kaunis ja puhutteleva: ”Yhdessä nuo kaksi ovat kaikki, mitä voisin koirilta haluta, ja yhdessä ne myös ruokkivat intohimoani koiriin ja koiraharrastukseen.” Tässä tulee hyvin esille se, kuinka kokonaisuus tekee sen yksityiskohdista täydelliset. Siis kokonaisuudesta tasapainoisen!

      Vinttikoirat ovat toden totta aivan omanlaistaan porukkaa, jopa nämä ”koiramaisimpina” tunnetut whippetit. Samaan aikaan, kun tutkailen noita kotimme pehmeimpiin paikkoihin pesiytyneitä kummajaisia, ihailen niissä juuri samoja seikkoja, joita sinäkin mainitsit. Ne ovat taruolentojen kaltaisia, villejä ja osaltaan sellaisia sieluja, joihin ei voi vaikuttaa. Se on upeaa, mutta kun yllättäen jää yksin näiden ominaisuuksien kanssa, olo voi äityä hyvinkin yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Se ei poista tietenkään sitä rakkautta, mitä omia lemmikkejäni kohtaan tunnen, eikä sitä, kuinka nautin arjestani, mutta se tuntuu sanoin kuvailemattomalla tavalla siltä, kuin jotain puuttuisi. Koen, että silloin kun minulla oli noutajani ja paimeneni, suhde vinttikoiriin voimistui juuri kuvailemallasi tavalla. Kontrastit toivat vastapaloistaan parhaat puolet ilmi ja hyvä lauma ylläpiti hyvää, se toimi kuin itsestään niin, että sain vain nauttia siitä, että olin osa upeaa kokonaisuutta, jossa jokaisella oli oma roolinsa. Nyt tilanne on tosi erilainen ja siihen on kyllä sopeutumisensa.

      Kiitos tuhannesti, että jätit kommenttisi – ja ymmärsit. Tämän artikkelin julkaisu jännitti ihan tuhottomasti, koska en tarkoita kuvailemillani tunteilla mitään pahaa. Tilanne on minullekin varsin kummallinen ja yllättävä – olenhan omistanut koko elämäni koirille. Ja yhtäkkiä olenkin tilanteessa, jota en tunne omakseni samalla, kun koirakiintiö on täynnä. Olen kuitenkin huomannut, että mitä enemmän jäsentelen ajatuksiani, ja juttelen niistä vielä ulkopuolistenkin kanssa, sitä lähemmäksi ratkaisua minä aina päädyn. Kiitos siis!

Vastaa