Pähkinänkuoressa

Odotus

Viime aikoina olen kertonut aika paljon siitä, kuinka meidän laumaamme muuttaa pian uusi jäsen. Arkemme on ollut aika pentuhuuruista (ensin räjäytin mikropuuron ja sitten kaadoin mehukeittoa lattialle – jostain syystä kärsin keskittymisvaikeuksista), mutta paljon muutakin on tapahtunut viimeisimpien viikkojen aikana.

Kerron koiranpentuun liittymättömistä tapahtumista nyt nopeasti pähkinänkuoressa, koska nyt eletään jo sellaista aikaa koiranpennun odottamisvaiheessa, että aivoni eivät oikein pysty tuottamaan sisältöä, joka ei liittyisi koiranpentuun.

Ihan ensiksi haluaisin tietysti kertoa jotain koiranpennusta, mutta koska lupasin kertoa nimenomaan niistä asioista, jotka eivät liity koiranpentuun, kerron, että eksyimme taannoin Inton ja Elnan, sekä ystäviemme Riikan ja Furin kanssa metsään. Kului noin kolme tuntia ja 11 kilometria, kunnes palasimme pilkkopimeästä metsästä takaisin autoille puolenyön tietämillä. Onneksi löysimme perille – olisi ollut hirveää, jos olisin joutunut peruuttamaan koiranpennun hankinnan vain siksi, että en löydä metsästä takaisin kotiin!

Seuraavaksi haluaisin kertoa pian kotiutuvasta koirapennusta, mutta koska lupasin kertoa niistä asioista, jotka eivät liity pentuun, kerron, että Into juhli hiljattain 7-vuotissyntymäpäiviään. Juhlistimme Intoa paistamalla makkaraa metsän siimeksessä, järven rannalla, mutta tällä kertaa pysyttelimme tuttujen polkujen äärellä, emmekä hukanneet itseämme metsään.

17052015_9101_960px

Haluaisin vieläkin kirjoittaa vain koiranpennusta, mutta koska lupasin kertoa muista asioista, mainittakoon, että toissa viikonloppuna saimme yökyläläisiä, kun naapurustossa asuva Ilo (ylhäällä, kuvassa!) piipahti meille lauantai-aamuna ja viipyi sunnuntaiaamuun saakka. Saimme iloksemme myös samassa perheessä majailevan kanin, joka vietti meillä yhden yön sijasta seitsemän yötä.

Oli hauska katsoa, kuinka Ilo ja Elna hakivat vuoron perään toinen toistaan parempia pehmoleluja olohuoneen lattialle, ja aina kun toinen esitteli toiselle aarettaan, toinen lähti hakemaan vieläkin hienompaa ja parempaa lelua lelukopasta makuuhuoneesta. Ilo on korkeassa asemassa omassa laumassaan ja vanhempi kuin Into tai Elna – mutta kotonamme hän on vieraana, joten narttujen väliselle lelumittelölle ei meinannut tulla loppua. Kun Ilo sunnuntaina lähti, me aloimme siivoamaan pehmoleluja olohuoneen lattialta, keittiön lattialta, eteisen lattialta, makuuhuoneesta ja jopa kylpyhuoneesta ja vessasta. Löysimme samalla sellaisia koiranleluja, joiden olemassaoloa emme olleet edes muistaneet!

Muistutus itselleni: käy läpi koirien lelulaatikko ja lahjoita eteenpäin lelut, jotka eivät ole käytössä (tai joiden olemassaoloa edes Elna ei muista).

Minun tekisi vielä nopeasti mieli kertoa hieman tiedätte-kyllä-mistä, mutta taidan säästää ne jutut seuraavaan kertaan. Tällä kertaa ideana oli ainoastaan todistaa, että koirani ovat kärsineet paljon muustakin, kuin hajamielisestä omistajastaan. Myös punkeista (unohdinko mainita punkit?), pilkkopimeässä taitetuista metsälenkeistä sekä sellaisista grillimakkaroista, jotka eivät päätyneet koirien suihin.

0

Koiruuksien aika ei ole ohi

Koiruuksien aika ei ole ohi

Elomme osana jännitysnäytelmää ei suinkaan ole rajoittunut vain koiranpennun odottamiseen. Draaman kaari toteutui viimeistään silloin, kun sunnuntaina tulimme ruuanhakureissulta ja ajoimme taloyhtiön parkkipaikalle huomaten, että asuntomme takaovi lepatti tuulen mukana apposen ammollaan.

Olemme muuttaneet rivitaloon puolitoista vuotta sitten, emmekä ole nähneet tarvetta pihamme aitaamiselle. Nyt alan pikku hiljaa ymmärtämään, miksi koiraperheiden pihat useimmiten ovat aidattuja.

Riensimme avonaisesta takaovesta kotiimme sisälle. Kutsuin koiria topakasti jo ennen sisälle taloon ehtimistä, mutta päästessäni sisälle vastassa oli vain punaturkkinen kulta-Into, mutta sitä toista ei näkynyt missään. Jep. Ei sitten missään.

Ruokatoimitus sisälle ja koiranhakuhommiin. Kepo lähti toiseen suuntaan ja minä toiseen.

Yritin jotenkin hirveän ovelasti miettiä, minne Elna suuntaisi lähtiessään seikkailuun rivitalolähiöön ja näin ollen mistä suunnasta minun pitäisi aloittaa koiran etsinnät. Jos olisin Elna ja kävelisin avonaisesta ovesta ulos muina miehinä, lähtisinkö pellolle juoksemaan, haahuilisinko tutun koirankouluttajan oven taakse vai lähtisinkö kenties metsään jahtamaan peuroja. Hajusta päätellen kukaan lähitalojen naapureista ei ainakaan grillannut, mikä oli grilliruokien kannalta hyvä asia, mutta saattoi tietenkin hidastaa koiran löytymistä.

Lähdin taloyhtiön parkkipaikalta oikealle ja huhuilin koiraa. Jatkoin kävelemistä tutun koirankouluttajan kotia kohti, koska sitä reittiä pääsisin myös pellon reunaan. Yhtäkkiä erään pihan kulmalta nousi tutun näköinen pää hörökorvineen. Kutsuin koiraani vielä hieman kuuluvammin, ja pihan nurkalta kurkannut pystykorvainen hahmo säntäsi tien yli suoraan luokseni tehden sitten vasikkamaisia iloloikkia ympärilläni.

Selkeästi pihatöiden kimpussa olleet Elnan uudet ystävät, vanhempi rouvashenkilö lapsineen tai lapsenlapsineen, tulivat pihan kulmalle seuraamaan iloista jälleen näkemistämme. Otin muutaman askeleen lähemmäksi kohti rouvaa ja mainitsin karkulaisen löytyneen. Kiitos ja anteeksi, totesin. Rouva vaikutti sekä yllättyneeltä, että huvittuneelta. Koira oli kuulemma täysin vieras ja ennen näkemätön, mutta niin tuttavallinen.

– Oliko se ollut pitkäänkin teidän seurananne?
– No on se tässä jonkun tovin jo viihtynyt.

Vai niin Elna.

Kotiin kävellessämme Elnan koko peppu heilui puolelta toiselle iloisesti viuhuvan hännän rytmittämänä. Hilpeä pepun heilutus ja koiran tuikkivat silmät saivat minut tuntemaan, että se oli loppuviimein ihan tyytyväinen päästessään takaisin kotiin, vaikka se oli alun alkaen sieltä lähtenytkin. Kotiin tultuaan Elna tervehti Intoa iloisesti, vaikka minun näkemykseni mukaan Into vain pyöritteli silmiään ja pudisteli päätään. Sitten karkulainen joi kielitolkulla vettä, mistä päättelin, että sen uudet ystävät olivat lahjoneet sitä joillain sellaisilla herkuilla, mitkä eivät varsinaisesti olleet tarkoitettu koirille.

On hauskaa ajatella (että Elna on elossa ja), että kun takaovi on lepattanut auki, Elna on lähtenyt tavanomaisella päättäväisyydellään itsekseen iltapäiväkävelylle ja toisinaan niin tulta ja tappuraa oleva tollerini onkin loppu viimein kokenut velvollisuudekseen jäädä kotiin odottamaan paluutamme – vaikka ulkona on varmasti ollut tuhansia ihanan hajuisia ruohotupsuja, jotka hiljaa kuiskivat punaturkkini nimeä. Into on ollut koko kevään niin vahvasti hajujen vietävissä, että ihmettelen suuresti, ettemme törmänneet siihen jo parkkipaikan kulmalla tai kävelytien reunalla.

Into ansaitsisi kunniamerkin lojaalista toiminnastaan. Voin vain kuvitella sen ilmeen, kun se on katsonut Elnan lähtevän. Joko se on ajatellut Disney -elokuvista tutulla lempeydellä, että ”tuo se ei koskaan opi” ja pudistellut päätään, tai sitten se on vain todennut, että ”voi paska” ja mennyt koppaansa odottamaan maailmanloppua. Toki yksi skenaario on sekin, että se on vain nukkunut kopassaan niin sikeästi, että se ei ole huomanut tilaisuutensa koittaneen.

Koska Into ei ole koskaan erityisemmin arvostanut kunniamerkkejä tai muitakaan pahalta maistuvia tai hankalasti syötäviä esineitä, tarjosimme sille kananugetteja. Niitä se on aina pitänyt arvossaan. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että Elnakin sai pari kananugettia – ihan vain siitä ilosta, että se selvisi ehjänä kotiin. Hyvä meidän joukkue!

Nyt pihakin on aidattu.

1

Pentuhuuruissa

Lenkillä

En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että olen vielä järjissäni toukokuun lähestyessä loppuaan. Koiranpennun hankinta on ollut alusta asti yhtä jännitysnäytelmää, ja voin kertoa, ettei se helpota loppua kohden. Koiranpentumme kotiutumiseen on kaksi viikkoa aikaa ja minä hyppelen kuin tulisilla hiilillä.

Intokin on huomannut sen. Eilen se ryhtyi sammutuspuuhiin ja kusaisi nilkalleni, ihan varmaankin vain kertoakseen, että perkele nyt nainen. Siinä on kyllä koira, joka aistii kaikki mielialani ja osaa useimmiten aina vastata niihin masentavalla kannanotolla. Ei millään pahalla Into, mutta toisinaan olet ilonpilaaja.

Muutama vuosi sitten meillä oli Elnan kanssa loputon mittelö siitä, kumpi meistä on akka talossa ja kumpi meistä sanoo viimeisen sanan. Nykyisin elämme miellyttävässä symbioosissa, mutta Intolle on jostain syystä tullut tarve muistutella minua aina silloin tällöin siitä, kuka on äijä talossa.

En halua ottaa kantaa johtajuusteoriaan, sen olemassaoloon tai puutteeseen, mutta jostain syystä silloin, kuin kepo on paikalla, Inton pään päällä on havaittavissa pieni sädekehä, mutta silloin, kun olemme koiran kanssa kahden ja minusta on aistittavissa henkistä epätasapainoa, se tuntuu keskittävän energiansa asioihin, kuten ”en voi reagoida kutsuhuutoosi, näethän läpyskät korvakäytävieni päällä” tai esimerkiksi ”hups, en tajunnut, että se oli jalkasi eikä puunrunko” mikä on mielenkiintoinen erehdys eläimeltä, jonka nenässä on satakertainen määrä hajusoluja ihmisen nenään verrattuna ja joka pystyy paitsi havaitsemaan lukemattoman määrän hajuja, myös erottamaan ja muistamaan ne toisistaan. Joten Into, väitän, ettei sokeakaan koira erehtyisi siitä, olenko minä koivu vai en.

Retkellä koirien kanssa

Suurimman osan ajasta elämme rakkaan noutajani kanssa hyvässä yhteissävelessä – sellaisessa, mitä seitsemän yhdessä jaettua vuotta mahdollistaakaan, mutta aina silloin tällöin, kun mielentilani tai tasapainoni järkkyy (mihin tahansa suuntaan), huomaan, että ensimmäisenä se vaikuttaa koiriin. Jos joku luuli, että koirat onnistuvat piristämään huonoa päivää, hän todennäköisesti erehtyy. Useimmiten koirat reagoivat huonoon päivään tekemällä siitä vieläkin huonomman – satukirjojen Lassiet on siis täyttä puppua ja niihin on turha nojautua koiran hankinnasta haaveillessa, heh.

Kyllähän koirat useimmiten piristävätkin. Niiden iloinen naama ja heiluva häntä parantaa varmasti mielialaa ihan merkittävästi, mutta lähdepä lenkille tai treeneihin huonon päivän päätteeksi ja huomaat, että koirat harvoin tekevät täydellisiä suorituksia vain sääliessään tai yrittäessään piristää omistajiaan. Useimmiten huono mieliala heijastuu koiraan ja sen käyttäytymiseen, eivätkä ainakaan omat koirani tunne sääliä, jos olen maannut kolme päivää flunssassa ja lähden lenkille kuin zombie. Sillä hetkellä kun naapuruston pahamaineisin räyhänhenki pärähtää näköpiiriin, vaihdan mielummin suuntaa kuin kokeilen, aistivatko koirat oman sen hetkisen heikkouteni ja ottavat ohjat käsiinsä, vai kipittävätkö ne mielummin säälien perässäni voivotellen huonoa terveydentilaani. Toki on olemassa myös sellaisia hetkiä, kun kotiin tullessa kaikki palaset loksahtavat kohdalleen ja otsa rypyssä aloitettu iltalenkki päättyy ihan täydelliseen onnen tunteeseen, kun koiran kanssa jaettu aika on mitä saumattominta yhteistyötä upean luonnon keskellä. En kiellä!

* * * * *

Yhtä kaikki. Nyt kun on jännitetty rotua, narttua, yhdistelmän toimivuutta, juoksujen alkamista, omaan kalenteriini sopivaa astutus- ja synnytysajankohtaa, astutuksen onnistumista, synnytyksen onnistumista, pentujen lukumäärää ja sukupuolia sekä sitä, riittääkö yksi pennuista meille, luulisi jo olevan jännitetty riittämiin. Inton mielestä ainakin. Vaan ei!

Jännitys ei ole vielä ohi. Tällä hetkellä jännitämme sitä, onko meidän suosikkipennullamme yksi vai kaksi kivestä (tällä hetkellä yksi, mutta toivottavasti pian kaksi) ja sitä, onko sellaisilla ominaisuuksilla loppuviimein ollenkaan väliä koiranpennun valinnan suhteen, jos on sattunut juuri hiljattain pentulaatikossa rakastumaan Suureen Persoonaan.

Olen joskus kuullut puhuttavan siitä, että koirien ikäerona on hyvä pitää arviolta pari vuotta. Nyt olen täysin vakuuttunut siitä, että tämä ohjenuore viittaa lähinnä mielenterveyden ylläpitoon, eikä niinkään seikkoihin, jotka voisivat vaikuttaa koirien keskinäiseen suhteeseen tai muuhun hölynpölyyn. Voi pentule!

4