Messari 2014

Koira 2014 -tapahtuma, eli harrastajien kesken messari on taas tämän vuoden puolesta osaltani koluttu. Vuosi lähestyy vääjämättä loppuaan: seuraavaksi joulu ja vuodenvaihde, ja sitten se on taas opeteltava uuden vuosiluvun kirjaamista tärkeisiin dokumentteihin.

Viime vuonna hamstrasin messarista niin paljon koirien kuivaherkkuja ja puruluita, että niitä riitti vielä marraskuun loppuun saakka. Tänä vuonna tavoite oli sama: löytää parhaimmat paikat puruluuvarastojen täyttöön ja ostaa kuivaherkut seuraavan vuoden ajalle niin, että kolmipäinen koiralauma saa hoidettua purukalustoaan vähintään viikottain, aina messariin 2015 saakka.

Siis sillä olettamuksella, että paikalle tulee lähdettyä ensi vuonnakin – kävijälippujen hinnat olivat tänä vuonna nousseet 15 euroon nenää kohden, auton parkkipaikasta sai pulittaa 13 euroa ja narikka oli sekin päälle pari euroa – etenkin, kun kävimme viemässä sinne myös myöhemmin lisää tavaraa. Aika paljon rahaa yhdestä näyttelystä – vaikka toki messari on paljon muutakin, kuin pelkkä näyttely.

Tämän vuoden osalta olin jo tammikuusta alkaen koonnut pientä messaribudjettia ja kaikki vuoden hankinnat oli suunniteltu tehtäväksi nimenomaan messarista. Se, mitä messarista ei löydy – sitä ei tarvita, ja on kiva päästä vertailemaan samantyyppisiä tuotteita aina useammalle kojulle niin, että saa tottakai tehdä ostoksia myös parhaalla mahdollisella hinnalla. Varauduin puruluukasojen kuskaamiseen paremmin kuin viime vuonna, kun muovipussit repeilivät, enkä enää millään meinannut jaksaa kantaa narikkaan hamstraamiani kilojen kasoja parkkihallin ylimpään kerrokseen, kattotasanteelle autolle. Nyt minulla oli mukanani kepo, joka herrasmiehenä kantoi ostamani kuivaherkut suuressa treenikassissa aina autolle saakka ja autolta kotiin asti.

06122014_2594_960px

Ja tuo kuvan koira muuten, Into, heh. Sillä on ollut tuo sama ilme siitä saakka, kun tulimme kepon kanssa kotiin mukanamme treenikassillinen ja muovikassillinen tuoksuvia herkkuja!

Kuvassa näkyy myös messarista tolleriständin putiikista ostetut tollerivillasukat, joiden kutsua en luonnollisesti voinut vastustaa. Nyt meillä on Inton kanssa samanlaiset sukat, voiko olla söpömpää?

Päivä oli kauttaaltaan onnistunut: mainioita löytöjä ja ostoksia sekä paljon hienoja koiria ja tuttuja ihmisiä. Kävimme kepon kanssa kuuntelemassa myös Tommy Wirénin mielenkiintoista luentoa, mutta ikäväksemme jouduimme poistumaan paikalta kesken kaiken ehtiäksemme näkemään samaan aikaan alkaneen skottikehän. Loistavaa oli kieltämättä sekin, että sain värvättyä kepon mukaan messariin -vaikka se tarkoittikin skottikehän reunalle raahautumista. 😉

Viime vuonna Messarin tuoterepertuaareista suosikikseni nousivat Bibi & Bim -emalikupit sekä Boettin heijastinliivi, jotka molemmat lunastivat lupauksensa ja ovat ahkerassa käytössä yhä edelleen ja varmasti vielä vuosia eteenpäinkin. Tänä vuonna katseeni kiinittyi Molly Muttin itsetäytettäviin, suorastaan nerokkaisiin, koiranpeteihin. Idea on siinä, että myytävänä on pelkkä päällinen, joka sitten täytetään omavalintaisilla, vanhoilla ja tarpeettomiksi jääneillä kodintekstiileillä. Ohjekuvassa vinkataan koiranpedin täyttämisestä vanhoilla vaatteilla, mutta minulla on esimerkiksi paljon sellaisia kulahtaneita tyynyjä, joita olen säilyttänyt ajatuksella: teen näihin jotkut nätit päälliset itse sitten, kun ehdin. Tähän Molly Muttin koiranpetiin on myös saatavilla pestävä sisäpussi, joka pitää pedin sisällön kasassa ja helpommin käsiteltävänä. Petien värit ja kuosit olivat nekin kivoja, mutta peräännyin varsinaisesta ostopäätöksestäni huomattuani, että koiranpetien pesuohje oli 40 asteessa. Kukaan henkilökunnasta ei ollut kokeillut pesua vahvemmassa lämmössä, joten tämän tiedon ja kuosivalinnanvaikeuden puolesta jätin asian vielä hautumaan. (Toki vastaavan koiranpedin voi toteuttaa ihan itsekin, jos törmää sopivaan kuosiin ja riittävän kestävään materiaaliin.)

Koirilla on tällä hetkellä koreissaan vanhat sohvatyynyt, jotka luovutin koirien käyttöön sen jälkeen, kun ne eivät enää varsinaisesti sopineet sisustukseen. En tiedä mitä materiaalia tyynyjen päälliset ovat – mutta ne ovat pitäneet värinsä ja muotonsa hyvin siitäkin huolimatta, että olen valehtelematta ainakin neljän vuoden ajan pessyt niitä säännöllisesti 60 ja jopa 90 asteessa. Korkeat pesulämpötilat ovat asioita, joita arvostan tällaisissa koirien makuualustahankinnoissa ja siispä jään pohtimaan vielä Molly Muttin itsetäytettäviä koiranpetejä aina siihen saakka, että kuulen niistä tarkempia käyttökokemuksia.

Yhteen ynnättynä takana on mukava lauantai, eikä enää auta kuin jäädä odottelemaan vuoden seuraavia kohokohtia: joulua ja vuodenvaihdetta!

2

Harmaan marraskuun raitaisa piristys

Joskus koiraperheen ihmisjäsenet pyörittelevät silmiään koiriensa tempauksille, mutta viime aikoina meillä koirat ovat pyöritelleet silmiään minun tempauksilleni.

Meidän keskiviikkoilta näytti nimittäin tältä:

26112014_7275_800px

Kyseessä on sama tyyppi, joka taannoin innosti meidät takaisin treenikentälle. Sama tyyppi, joka oli syyskuussa meillä hoidossa vajaan viikon ja sama tyyppi, joka sillä samaisella syyskuun viikolla kulki mukanani joka päivä töissä.

Ja erään kerran, kun töissä ollessani jätin tämän saman tyypin työhuoneeseeni suuren ja mehevän puruluun kanssa palaverin ajaksi, se ei tyytynytkään kohtaloonsa, vaan aloitti surkean valituksen kesken asiakaspalaverin. Aluksi, kun surkea vikinä ja vonkuminen alkoi, kukaan ei huomannut mitään ja palaveri jatkui normaalisti. Sitten, kurja valitus ei suinkaan loppunut, vaan yltyi ja koveni entisestään, jolloin minä ja työkaverini vilkaisimme ensin toisiamme ja sitten asiakasta. Asiakas kuunteli seinän toiselta puolen kantautuvaa surkeaa möykkää hämillään, ja ennen kuin hän ehti kommentoimaan mitään kysäisin mietteliäänä työkaveriltani: ”mitähän tuolla seinän takana eläinlääkärissä taas tapahtuu?”

Kun asiakaspalaveri oltiin saatu päätökseen selvisi, että asiakkaana ollut mieshenkilö oli itsekin hyvin koirarakas, ja että hänen kotoaan löytyi myöskin nelijalkainen perheenjäsen. Tästä tiedosta huolimatta pysyin kannassani, eikä asiakas saanut koskaan tietää, että vaikka toimitilojeni päätypuolessa todella sijaitsi eläinlääkäriasema, kurja huuto ei suinkaan kantautunut sieltä, vaan seinän takaa työhuoneestani.

26112014_7272_800px

Keskiviikkoiltana koiramaiselta itkulta ja porulta kuitenkin säästyttiin. Nappasimme Inton ja Elnan kanssa lähes naapurissamme asuvan pikku whippetin mukaamme lenkille tienvarresta samalla, kun tämän omistaja hipsi kotipuoleensa valmistautumaan työpäivän jälkeiseen iltaan konsertissa.

Päästyämme kotiin pikkuwhippet tutki jo syyskuussa tutuksi tulleen kotimme reippain ottein ja tepsutteli sitten tyytyväisenä sohvalla tarkkaillen nurkkiinsa vetäytyneitä vanhempia koiria.

Elnan ilmeestä saattoi päätellä, ettei pikkuinen ollut kaikkein odotetuin yllätys, sillä vasta puolitoista viikkoa aiemmin meillä oli yöpynyt toinenkin hoitokoira. Remu sen sijaan ryhdisti olemuksensa koko illan ajaksi ja seurasi uteliaana nuorukaisen liikkeitä. Samanlaisen ryhtiliikkeen Remu teki myös viimekertaisen hoitokoiramme suhteen, joten on kiva huomata, että uudet naamat piristävät paitsi meitä ihmisjäseniä, myös edes osaa perheemme karvaisemmista jäsenistä.

1

Suuri hurja

Varhain lauantaiaamuna hipsin Elnan kanssa autolle. Siinä on tunnelmaa, kun starttaa autoa aamuhämärässä koko muun kaupungin (ja kepon) vielä nukkuessa. Tämä oli yksi niistä aamuista, kun ennen muita herääminen tuntui etuoikeudelta.

Ajelimme pitkin metsä- ja peltoteitä päätyen lopulta maalaistalon pihaan, jossa muhkeaturkkinen lapinkoira otti meidät vastaan auton ympäri tohkeissaan jolkotellen. Se seurasi autoani innoissaan vielä seuraavaankin pihaan, johon parkkeerasin autoni. Hyppäsin autosta, tervehdin pörröturkkia ja kävin avaamassa kummitytölleni oven.

Ovesta astui ulos suuri irlanninsusikoira.

16112014_7255_800px

Se, Elna ja naapurista poikennut lapinkoira juoksivat tanner tömisten ympäri pihaa, ja hullunkurisen piharallin jälkeen aloin pelaamaan koiratetristä: kuinka saada yksi sekarotuinen ja yksi irlanninsusikoira mahtumaan pikkuruiseen kaksi paikkaiseen Ford Fiestaan.

Yllätyksekseni ongelma kääntyi pian päälaelleen, kun uudeksi ongelmaksi muodostui kuinka erotella lapinkoira pois autoon kuuluvista koirista. Lapparia minun ei nimittäin ollut tarkoitus ottaa mukaani, ja lopulta koirasta päästiinkin hienovaraisesti eroon – vaikka tuntuikin pahalta kaasuttaa paikalta lapinkoiran jäädessä yksin pihaan.

Meidän viikonloppu näytti paitsi harmaalta, myös suloiselta ja omalaatuiselta. Kummityttöni on ollut meillä ennenkin yökylässä, ja kaikki sujui taas hyvin siitäkin huolimatta, että lenkeillä kanssani kulki yli 100 kiloa koiraa. Tuollaisen lauman kanssa lenkkeily voisi äkkiseltään hirvittää, mutta tämänkertainen kokoonpano oli kaikin puolin niin luotettava, ettei minun (tai kenenkään muunkaan) täytynyt todellakaan olla huolissaan.

16112014_7244_800px

Vaan kaikki eivät tienneet sitä. On hauskaa, miten normaalisti juoksijat ja pyöräilijät ohittavat meidät niin läheltä, että minua ihan hirvittää miten kukaan uskaltaa ohittaa vieraita koiria niin läheltä. Koirista kun ei koskaan tiedä – hyvin käyttäytyvä koirakin voi haukata säikähtäessään tai lumoutuessaan viettiensä varaan.

Vaan nyt, kun lenkkikokoonpanoon kuului myös vaatimaton hoitokoiramme (joka on rotunsa edustajaksi kuulemma suhteellisen pieni), ohi juoskevat aamuvirkut kiersivät meidät jopa autotien kautta poiketen – eikä kukaan halunnut ohittaa meitä alle kahden metrin etäisyydeltä.

Eikä yksikään pikkukoiran ulkoiluttaja ollut viikonlopun aikana halukas tekemään lähempää tuttavuutta. Ilta-aikaan kaljojensa kanssa liikkeellä olleet miehet eivät innostuneet kyselemään, voisinko myydä yhden koiristani tai haluaisinko lenkkiapua.

Siinä, missä minä näin lempeän jättiläisen, herkän kaunosielun ja oman painoni verran puhdasta kultaa, muut tuntuivat näkevän vain pelottavan jättiläisen. Minä pidän siitä, että minulle ja koirilleni annetaan hiukan tilaa ja pelivaraa, mutta pistää silti miettimään, miten koiria tuomitaan ulkonäkönsä perusteella, ja minkälaisia signaaleja vieraat ihmiset kustakin koirasta saavat.

Muistan ikuisesti, kuinka edellisessä kodissamme asuessamme naapurin autokorjaaja sanoi, että Remu ja Toto, meidän skotlanninterrierit, näyttävät niin pelottavilta juostessaan suoraa kohti.

Siis ne nilkan korkuiset mustat mopit, töpöttäessään niillä viiden sentin tappijaloillaan. Jopa yksijalkainen kana juoksee nopeampaa (ja näyttää pelottavammalta), kuin kaksi vanhaa ja takkuista skotlanninterrieriä.

Kukin tyylillään. Minkälaisia reaktioita tai ennakkoluuloja sinun lenkkitoverisi on kanssaihmisissä herättänyt?

4