Hetki vain aikaa on

Se, että Romppu on poissa, on koko ajan niin läsnä, että en haluaisi korostaa sitä kirjoittamalla siitä. Viimeiset kolme vuotta ovat osoittaneet, miten auttamattoman lyhyt onkaan se hetki, minkä koiriemme kanssa vietämme. Se on väärin.
Vaikka Rompun askellus olikin ehkä vaihtunut iloisesta kipityksestä laiskempaan raahustukseen sen jälkeen, kun sillä alkoi ilmetä terveysongelmia, se oli loppuun saakka ikuinen lapsi. Sen hassut aivoitukset ja pentumaiset elkeet säilyivät loppuun saakka – kunnes tila sitten romahti. Viimeisen kuukauden aikana meiltä kysyttiin kahdesti, onko se pentukoira. Ensimmäisen kerran silloin, kun se otti vieraamme vallattoman iloisesti vastaan ja toisen kerran silloin, kun se otti vieraamme riemastuneena vastaan, varastaen samalla tämän kädestä hansikkaan ja tanssien sen kanssa sille ventovieraan ihmisen ympärillä.
– Tämä taitaa olla ihan nassikka vielä?
– Ei, on se jo kymmenen. Romppu, tänne se hanska, anna tänne se!
Perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin painajaiseen: se oli puhelu äidiltäni. Varttia myöhemmin olin keponi kanssa eläinsairaalalla, jossa vanhempani ja Romppu jo odottivat. Meiltä ei aja eläinsairaalalle kuin muutaman minuutin.
Eläinlääkäri kertoi elimistön romahtamisesta, esitteli taulukkojaan ja kertoi, ettei vaihtoehtoja ole. Seuraavassa hetkessä silitin rakasta ystävääni tietäen, että se olisi viimeinen kerta. Kaikki tapahtui niin yllättäen ja nopeasti, että en oikein tiedä, oliko se unta vai ei.
Puoli kolmen aikoihin yöllä minä ja kepo olimme taas kotona.  Olin alkanut voimaan pahoin eläinlääkärillä. Sen lisäksi, että tuntui, että sisälläni on suuri musta möykky, kurkkuani kuristi, oksetti ja päätä särki. Järki ymmärsi, sydän ei. Tuntui ihan tajuttoman pahalta luopua. Ei sinä yönä tullut nukuttua. Aamulla oli entistäkin sekavempi olo. Mitä on tapahtunut? Onko pappakoira todella poissa?
Painajaismaiset muistikuvat eläinsairaalasta tukkivat mielen. Koska Romppu ei ollut yli vuoteen asunut luonamme, sen poissaolo ei koko ajan tuntunut arjessa niin konkreettiselta. Silti sen poissaolo oli niin läsnä, että järjestelin koko viikonlopun itselleni jotain tekemistä. Siivosin, lenkkeilin, touhusin ja lopulta kävin hakemassa kirjastosta elokuvia, jotta saisin ajatukset muualle. Tuntuu pahalta kohdata omat tunteensa, mutta nekin täytyy joskus kohdata. Sitä tunteiden sekamelskaa on mahdoton kuvailla, vielä mahdottomampi käsittää. Ymmärrän nyt, että ei ole enää huolta pappakoirasta. Ei enää pidä miettiä, milloin on oikea aika. Kivut ovat poissa ja pappakoira on vapaa. Ohi lipuneiden päivien myötä olen huomannut, että se on todella poissa. Vanhempieni kotona sijaitsevan työhuoneeni nurkasta ei enää kuulu puhinaa, eikä iloista hännänhuisputtajaa näy missään. Kukaan ei tule keittiöön tuijottamaan jääkaappia varmuuden vuoksi samalla, kun itse käyn hakemassa teetä.
On ihan totta, että koti lämpiää koiran sydänlämmöllä. Niin lämpiää työpaikkakin, jos sellaiseen on tottunut.
Luulen, että suru tulee sitten pikkuhiljaa perässä. Kun aurinko pilkottaa pilviverhon lomasta tai kun syystuuli leikittelee puiden lehdillä – sitten, kun huomaan, että toinen meistä on todella poissa ja ymmärrän, ettemme enää tässä maailmassa kohtaa. Nyt taidan olla vielä hieman shokissa. Ei sellaisesta luovuta ihan helposti, jonka kanssa on kohdannut ja jakanut maailman kaikkine iloineen ja suruineen. Olin 12 vuotta, kun sain Rompun. Luottokoirani, mammanpojan. Huomionkipeän vauvakoiran.
Toisinaan se oli kärsivällinen ja viisas, mutta ruuan tullessa kysymykseen se oli varsin kärsimätön ja nopea liikkeissään. Minun ja keponi ensitreffien aikaan löysimme sen lurjuksen yllättäen olohuoneen pöydältä syömästä tortilla-aineksia suoraan kiposta! Siinä se seisoi keskellä pöytää ja veti paprikaa sisuksiinsa niin nopeasti kuin pystyi. Samalla taktiikalla se söi sen kokonaisen raakaluun, josta myöhemmin kaikki ongelmat taisivat saada alkunsa. Tortillapöydältä pihistetyt paprikanpalat jättivät varjoonsa niin tarjolla olleet kanasuikaleet kuin jauhelihankin – mutta oli yksi, joka jätti paprikanpalatkin varjoonsa. Se oli porkkana, jonka rinnalla kaikki maailman herkut kalpenivat Rompun silmissä. Mikään ei voittanut porkkanoita, eikä mikään voinut koskaan tulla porkkanoiden ja Rompun väliin. Niitä sen oli pakko saada, tarkoitti se sitten täsmäiskua jääkaapin oven väliin juuri oikealle hetkellä, tai sitä, että sen oli kiivettävä heinäpaalin ja purupussin kautta pöydälle hakemaan niitä. Toisinaan se ahtautui kanihäkin pienestä luukusta sisään, jotta se sai vietyä suoraan kanin nenän edestä sen, mikä sille kuului. Tai oli kuuluvinaan. Sellainen se oli, meidän Romppu. Pieni röyhkimys. Voisin kertoa siitä loputtomasti. Se oli erityisen taitava muiden koirien kanssa, ja työskentelikin suurta kiitosta saaden paikallisen ongelmakoirakouluttajan avustajakoirana vuoden 2010 tietämillä. Käytin sitä myös itse avustajana tilanteissa, joissa jonkun toisen koiran käyttäytymiseen oli saatava logiikkaa. Rompun horjumaton itseluottamus, rauhallisuus ja maltillisuus teki siitä täydellisen avustajakoiran. Ja elämänkumppanin.
Se oli ollut siinä jo niin pitkään, ettei sen olemassaoloa oikein osannut koskaan kyseenalaistaakkaan. Minun Romppuni. Vaikea uskoa, että tämä todella menee näin ja aikoo jatkossakin mennä.
2

Märkiä koiria viiksekkäitä.

Nyt seuraa shokkipaljastus: koirat eivät ole vielä kertaakaan tänä vuonna saaneet sadeasuja ylleen. Totta joka sana, tai myönnettäköön, että Remu sai ensisateiden aikaan ylleen oman sadehaalarinsa, joka osoittautui täysin turhaksi ja pikaisen analyysin jälkeen joutaisi roskikseen. Se siitäkin ilosta – kenties siinä joskus oli vettä hylkivä pinta, (mutta rievun liimautuessa läpimärkänä yhä vain märempään turkkiin siitä ei ollut enää tietoakaan) ja koko turhuuden kruunasi kainalosta löytynyt suuri repeämä. Koko riepu oli yhtä tyhjän kanssa, joten se siitä.

Into on meidän porukasta ainoa, joka tällä hetkellä edes omistaa sadetakin. Yhden koiran suojaaminen sateelta tuntuu kuitenkin tällaisen kokoonpanon kanssa hyödyttömältä – se on kaikki tai ei mitään, sanon minä!

Seuraavaksi päästäänkin siihen, että sadevermeet pitäisi varmaankin ostaa. Vaan mistä ja mihin hintaan, se on suuri arvoitus. En ole oikein ehtinyt paneutumaan asiaan, mitä nyt silloin tällöin hiukan vilkuillut markkinoita.

Voisi kuvitella, että Remulle paras vaihtoehto olisi jonkinlainen haalari – siis jos se sellaisessa suostuu liikkumaan. Se on niin matala ja karvainen, että perinteisestä manttelista ei varmaankaan olisi paljoa iloa. Nopea silmäily netissä osoittaa, ettei haalareissa taida juurikaan olla vaihtoehtoja, vaan ainoat haalarit löytyvät Hurtalta ja suurin osa niistä on melko karmaisevan värisiä. Mutta jos pelleasussa julkisesti esiintyminen nopeuttaa lenkeiltä palaamisriittejä, helpottaa arkea ja tekee koiran omistamisesta astetta vaivattomampaa, se lienee sen arvoista. Olen pahoillani Remu.

Elnalta sen sijaan löytyy vettähylkivä turkki (!!!) ja sillä on melkoisesti maavaraa. Yleensä lenkin jälkeen riittääkin, että se vain ravistelee ja sen pitkät koivet pyyhkäistään kertaalleen pyyhkellä – ja se on sillä selvä. Sen vatsakarvoissa harvemmin on juurikaan hiekkaa, sillä se sipsuttaa sateella kuin hienompikin fifi – jos nyt ei oteta huomioon sitä, että se kulkee jokaisen vesilammikon läpi. Mutta siitäkin huolimatta sen ohuet tikkujalat eivät juurikaan likaannu – se on oikeasti todella vaivaton sadesään koira.
Jokatapauksessa olen katsellut sille Hurtan Lifeguard Storm -sadetakkia, joka houkuttelisi huppunsa ja heijastimiensa puolesta. Sellainen olisi hieno kyllä Intollekin, jolle todellisuudessa arjen parhain vaihtoehto olisi mututuntumalla haalari! Intolla on nimittäin koristekarvaa siellä sun täällä – juuri sellaista sopivan villaista, johon tarttuu joka ikinen märkä hiekanjyvä ja kaikenlainen kura ja märkyys. Haalari peittäisi koristekarvat tassuista, pitäisi visusti piilossaan vatsakarvat, villapöksyt ja leijonanharjan – mutta jotenkin isomman koiran näkeminen kumisessa kokopuvussa saa mieleni hiukan järkyttymään, joten luovutaan siitä ajatuksesta. Ainakin toistaiseksi. Ja katsotaan, mitä tuleman pitää..

0